Bassot ›

Trevor Dunn
 
Hienoa, että joku muukin ymmärtää tämän kaverin hienouden. Bunglen debyytti sekä Disco Volante (Platypus!) ovat bassotyöskentelyltään jumalaisia. Kontran varressa myös paikallaan :)

38-vuotias Jaco Pastorius oli kuollut.

Idolini #1: David Gilmour
Oli 23 ikävuoteensa mennessä liittynyt Pink Floydiin ja lopulta korvannut alkuperäisjäsen Syd Barretin ja julkaissut neljä studioalbumia.
 
Idolini #2: Mark Knopfler
Oli 24 ikävuoteensa mennessä harrastanu soittamista, esiintynyt 16 vuotiaana televisiossa lyhyesti esittämässä musiikkia, opiskellut journalismia yliopistossa ja julkaissut melko huonon levyn brewers droop yhtyeessä. Sittemmin perusti Dire Straitsin.
 
Kappas. Tämähän oli bassopalsta. No hitto.

Kappas. Tämähän oli bassopalsta. No hitto.
 
On tuolla jo Muhammed Alikin esiintynyt, että ei se niin tarkkaa oo ;)

On tuolla jo Muhammed Alikin esiintynyt, että ei se niin tarkkaa oo ;)
 
Onhan se toki paljon intellektuellimpaa heitellä bassopalstalle jotain ihan muita nimiä kuin basistien.

Onhan se toki paljon intellektuellimpaa heitellä bassopalstalle jotain ihan muita nimiä kuin basistien.
 
En tosta inktuellista tiedä, mut kun tossa ei sanottu nimenomaan bassoidoleista niin kai tähän voi pistää just sellaset idolit kun itse kullakin sattuu olemaan.

Insinööri tekee speksien mukaan. Rajat ja limitit olla pitäs, muuten pukkaa ketä vaan idolia.
 
Ei tullut speksattua että vaan basisteja, niin kutsutaan noita runoilijoita sun muita fiitsöreiksi.

22-vuotias Krist Novoselic oli Huhtikuussa 1987 soittanut kavereidensa Aaron Burckhardin ja Kurt Cobainin kanssa kaksi kotibilekeikkaa Raymondissa ja yhden kunnollisen keikan Olympiassa nimellä Skid Row. 17.huhtikuuta he menivät Olympian Evergreen State Collegen KAOS-FM -radiostudioon soittamaan keskiyön radiolähetykseen kymmenen biisin keikan ja käyttivät äänitystä demonauhanaan. Myöhemmin seuraavan vuoden puolella bändi vaihtoi nimensä Nirvanaksi ja aloitti ensimmäisen albuminsa äänitykset.

Ei tullut speksattua että vaan basisteja, niin kutsutaan noita runoilijoita sun muita fiitsöreiksi.
 
No jos nyt kuitenkin jatketaan nelikielarilinjalla.
 
Tämän ensimmäisen sankarini yhtye oli noin neljä vuotta aikaisemmin julkaissut jonkinlaisen oman uransa vedenjakaja-albumin, jossa vielä paahdettiin old skool thrashin hengessä, ennen 1990-luvun puolivälin kokeiluja. Olihan grunge oli melkein tappanut hiuslakkametalin ja muutkin heavy metalin alalajit olivat henkitoreissaan äärimetalligenren vasta nostaessa päätään. Maireasti etenkin välispiikkien aikana hymyilevän basso- ja vokalistikeulakuvan yhtye koki kovan kolauksen, kun kaksi vuotta aiemmin lähtenyt rumpali rikkoi sen "ainoan oikean" kokoonpanon, vaikka kannuihin pestattiinkin vuonna 1992 teknisesti lähes yhtä taitava ja omalla tavallaan yhtä sielukas rumpali. Aika oli kulunut nopeasti: minun ikääni tullessa basistillani oli takana noin kymmenen minuuttia radiosoittoa, viisi studioalbumia ja kaksi livelevyä. Rouheasoundisen uunituoreen julkaisun sanoitukset olivat jatkumoa miehen kiinnostuksen kohteisiin eli sarjamurhaajiin, joista neljä vuotta aiemmin Ed Gein oli saanut oman oodinsa. Arvattavasti tällä kertaa vuorossa oli Jeffrey Dahmer. Yllättävää tässä mystisessä, alun perin maahanmuuttajien perheeseen syntyneessä miehessä on, että alkuajoista lähtien hän on edelleen yhtyeensä sanoittajista se, jolla on ehkä eniten kantaaottavinta sanomaa. Aiheet olivat kymmenen vuoden aikana vaihdelleet milloin Tiananmenin aukion tapahtumien, poliittisten vainojen, uskonnollisen kiihkon tai abortin vastustamisen ympärillä.
 
Kuka on sankarini? Muodosta edellisen kappaleen alusta lähtien jokaisen virkkeen ensimmäisistä kirjaimista hänen nimensä...
 
Sankareistani toinen ei vapissut edes häijyimpien aikalaistensa ryöpytyksessä, rankan ilkkumisen sarjatulessa. Tämä pitkän linjan muusikko, basisti, sanoittaja, lauluntekijä ja teräväpäinen britti piti oman visionsa järkähtämättömästi mielessään, kun hän 70-luvun alussa perusti yhtyeensä 18-vuotiaana. Punk oli kaikkialla kova sana, mutta miehen mielestä sen kaiken rähinän voisi tehdä paremmin, tyylikkäämmin, nopeammin ja pitempään uskottavuuden silti kärsimättä. Miehen bassosoundi on edelleen eräs tunnistettavimmista heavy metalin historiassa. Se myös jakaa mielipiteet varsin tehokkaasti kahtia. Ajatella, kaikki tämä vain kahden oikean käden sormen takia. Kuusitoista vuotta, kahdeksan studioalbumia ja eittämättä yhtä historian merkittävintä livealbumia myöhemmin hänen yhtyeensä oli turbulentissa tilassa vuoden 1990 paikkeilla. Vaikka tämän 34-vuotiaan miehen soundi oli tavaramerkki ja yhtye hyvin menestyvä yritys, se ei riittänyt pitämään miehitystä koossa. Miehistönvaihdos oli pari vuotta muhineen prosessin tulos, mutta soolokitaristin lähtö ei kuitenkaan pysäyttänyt, edes kovin paljon hidastanut tahtia. Sen teki vasta lauluääneltään bassolinjoille erikoisuudessa vertoja vetävän vokalistin lähtö kolme vuotta myöhemmin. Pitkälti basistinsa ansiosta yhtye kuitenkin pysyi koossa ja palasi 90-luvun hiljaisempien vuosien jälkeen entistä vahvempana 2000-luvulla takaisin heavy metalin huipulle.
 
Kuka on toinen sankarini? Hänen nimensä muodostuu edellisen tekstikappaleen ensimmäisen virkkeen ensimmäisistä kirjaimista...

Hienoa, että joku muukin ymmärtää tämän kaverin hienouden. Bunglen debyytti sekä Disco Volante (Platypus!) ovat bassotyöskentelyltään jumalaisia. Kontran varressa myös paikallaan :)
 
Mie oon aina digannut Trevor Dunnia, ensimmäinen kosketus miehen musiikkin oli tosin Trevor Dunn's Trio Convulsantin lätty "Sister Phantom Owl Fish". Vasta sen jälkeen kuuntelin Bunglea ja Fantomasia unohtamatta John Zornia. Miehessä on ihailtavinta mielestäni kyky hyppiä Fantomasin ja Bunglen kaltaisesta kummajaismusiikista todella uskottavaan sessiomusisointiin esim. Sean Lennonin kanssa.

Jaakonamilla meni joksikin pirun arvuutteluksi tämä homma. Ei siinä mitään, itekkin tässä työpäivää tuhlaan täällä. Röh röh.
 
23 vuotias Matt Freeman oli vuonna 1989 vielä soittelemassa Operation Ivy-nimisessä, käytännössä uuden sukupolven ska-punkiksi kutsutun punkin alalajin keksineessä yhtyeessä. Yhtye lopetti toimintansa kumminkin jo alkukesästä. Tähän mennessä Operation Ivyn kaksivuotiselle uralle mahtui muutama 7"-julkaisu, sekä Energy-levy( joka ainakin minulle on edelleen tärkein levy ikinä) . Freeman, Tim Armstrong ja Dave Mello perustivat pian tämän jälkeen Pat Mellon ja Jason Hammonin kanssa Downfallin, joka hajosi kuitenkin kolmen kuukauden ja kolmen keikan jälkeen.
Vuonna 90 ja 91 Freeman soitti bändeissä Grups ja Dance Hall Crashers, jonka jälkeen vuonna 92 ura lähtikin kiitoon Rancid-yhtyeessä.
 
Mentiin jo vähän "tulevaisuuden" puolelle, mutta samapa tuo.
 

 
Toinen idolini Fat Mike oli vuonna 1990 laittamassa jo hanskoja tiskiin yhtyeensä NOFX:n kanssa, mutta päätti tehdä kuitenkin vielä yhtyeen seuraavan levyn, Ribbedin, valmiiksi ja katsoa mitä tuleman pitää. Edellisenä vuonna ilmestynyt S/M Airlines ei ollutkaan löytänyt yleisöään niin hyvin kuin oli luultu, mutta Ribbed sai kuin saikin kunnolla tuulta alleen (johtuen paljolti uusista ska-punk-vaikutteista sekoitettuna perinteisempään ja hardcore-punkiin, joka taas johtui paljon em. Operation Ivy-bändistä) ja NOFX:n ura lähti nousuun. Samana vuonna oikealta nimeltään Michael Burkett oli perustanut levy-yhtion nimeltä Fat Wreck Chords, johon hän aikoi panostaa mikäli NOFX:n uusikaan levy ei olisi menestynyt. Tähän päivään mennessä NOFX on julkaissut 14 täyspitkää, 2 livelevyä, dvd:n ja 22ep:tä, ja Fat Wreck Chords on yksi maailman isoimmista itsenäisistä levy-yhtiöistä.
 
Melkosta suitsutusta & nostalgiaa muuten koko tämä topikki.

Tärkeintä on että mies on edelleen hengissä, eikä vielä ole juonut itseään hengiltä.
 
Pekka on absolutisti.

Vuonna 1991, tuolloin 21vuotias Chi Cheng oli parivuotta aikaisemmin liittynyt vielä autotallissa soittavaan orkesteriin nimeltä Deftones.

Vuonna 1985 Duff McKagan liittyi bändiin, jonka nimeksi tuli Guns N' Roses. Kyseisen bändin vuonna '87 ilmestynyt debyyttilevy myi pelkästään USA:ssa yli 25 miljoonaa kappaletta. Seuraavien Use Your Illusion -levyjen jälkeen Duff teki bändinsä kanssa maailman pisimmän yhtäjaksoisen kiertueen, Use Your Illusion Touin käyden myös Suomessa. Erosi bändistä riitauduttuaan Axl Rosen kanssa vuonna 1997, jonka jälkeen muutti käteisellä ostamaansa miljoonataloon Los Angelesiin.
 
Soittaa nykyään Velvet Revolverissa, joka on julkaissut kaksi levyä (vuosinä '03 ja '07). Käynyt Revolverin kanssa Suomessa tietääkseni kaksi kertaa.

Anthony Jackson on soittanu istuviltaan ensi Fenkkua ja sitte semmosta 6 kielistä contrabass-bassokitaraa. Mies on soittanu Jakson 5:ssä /ollen se 6-10 jäsen.
Se om pasisti ja myös filosoofi. Se oli myös vihanen nuorena, vaikka siitä vähemmän puhutaan. Miehen diskograafika on aivan sairaan pitkä. Se rentoutuu parhaiten muutaman oikeen hyvän kaverin kanssa kalastellen?
Kalle

32 -vuotias Tom Petersson oli ehtinyt levyttää 5 studioalbumia, yhden EP:n ja yhden livelevyn Cheap Trickin riveissä kehittäen samalla John Entwistlen, Ronnie Woodin ja The Moven basistien perinteitä kunniottavan persoonallisen ja tuhdin bassosoundinsa. Hän oli saanut myös Hamer -yhtiön rakentamaan itselleen 12-kielisen basson luoden samalla palasen bassokitaran historiaa. Typeryyksiäkin oli tullut tehtyä, eli osittain saksalaisen mallivaimon vaikutuksen alaisena ero Cheap Trickistä ja oman projektin kasaaminen, mihin vaimo keulakuvaksi. Vituiks män.

Mun "fiitsörillä" idolin titteli olisikin vähän kyseenalainen, mutta tämä jamppa taitaa olla syypäänä siihen, että meikä kävi bassoa soittelemaan.
 
33 vuoden ikään mennessä tämä kaveri oli kerännyt ympärilleen sekalaisen porukan ja hämmentänyt yhteiskuntaa oikein urakalla. Lopulta yhteiskunnan oli vain pakko tappaa tämä sandaalimies, mutta tämän radikaalin toisinajattelijan viitoittamaa tietä ei pystytty lopettamaan.
 
Oma ura on tämän rinnalla hyvin vaisu, mutta saa ollakin. Kaikki on tehty valmiiksi.

Basisti-idolini Pekka Pohjola oli vuoteen '92 mennessä julkaissut 13 soololevyä, soittanut kaikkein merkittävien suomalaisten muusikoiden kanssa, ollut jäsenenä Wigwamissa, keikkaillut Mike Oldfieldin kanssa, pyydetty ABBAan ja Frank Zappan levylle jne. Tärkeintä on että mies on edelleen hengissä, eikä esim. juonut itseään hengiltä. Toivon vielä näkeväni Pekan basson varressa sähköisen orkesterin kanssa, sillä livenä hänen näkeminen on ollut aina suuri tapaus, minulle.
 
Samoin! Muistan heinäkuun -93 (?) Tampereen Tulliklubilla jolloin Pohjola oli keikalla, joka krapulan vuoksi viivästyi ainakin pari tuntia... Mutta kun 'Benjamin' lähti liikkeelle, tuntui kuin olisin ollut vähintään taivossa (ja seuraavana aamuna kaivossa)... Sen jälkeen olen ollut katsomassa paria hänen keikkaansa, viimeksi 2002 Tampereella akustisen bändin kanssa, jolloin pääsin juttelemaan keikan jälkeen ja sain nimmarin levyn kanteen (Pei Pe siinä näyttää lukevan :) Mahdollisesti olen nähnyt hänet myös Porissa, tosin eräänä vuonna kun en tiennyt edes jutelleeni B.B.Kingin kanssa ennen kuin se minulle kerrottiin, voi olla että tällainen hieman vaatimattomampi persoona on jäänyt muistissa taka-alalle.
 
Pohjolan elämäkerta 'Bassokenraali' on hätkähdyttävää luettavaa esimerkiksi viinan määrän suhteen, siihen nähden tällaisessakin palkinnossa on tiettyä monimielisyyttä:
 
http://www.jazzfin.com/arkisto/uutise04.htm#yrjo2004

Kaikki on tehty valmiiksi.
 
Niin, jopa meidän basistien sormien lukumäärä on ennalta määrätty.
http://muusikoiden.net/keskustelu/print.php?p=7996179