Kitarat: kitarakamat ›

Näinköhän ottaisi ilmaa siipien alle pieni gallup-tyylinen kysymys. Millä välineillä saat sen paksuimman ja mehevimmän lead-soundisi? Sen, jolla yksikin nuotti lyö läpi muun bändin massan ja lähtee lepattamaan, olipa sitten käsissä Les Paul kuin Pagella Song Remains The Samessa tai strato kuten Gilmourilla Pulsessa. Soundi, josta engelsmannit sanovat "thick" tai "creamy".
 
Etenkin keikkailevien kitaristien vastaukset kiinnostaisivat, siis tilanteet joissa kitararaitojen tuplailu ja triplailu ei ole ratkaisu ongelmiin..
 
Olen soittanut akustista 70-luvulta, mutta sähkökitaraa oikeastaan vasta viime vuodet. Soitinteknologiaan tutustumisessa on vielä kosolti löytöretkeilyn meininkiä, siksi tämä kysymys.
 
Omia käytössä olevia ratkaisumalleja: Humbuckerein varustettu kitara käteen. Tubescreamer tai Big Muff putkivahvistinta boostaamassa sopivin tylpin säädöin. Tubescreamer Big Muffia boostaamassa. ABY-boksin avulla yhtä aikaa soimassa kaksi vahvistinta, joista toinen kaikumaailman tai lievän phaseroinnin avulla lievästi erilaiseksi käsitelty.
 
Entäpäs teillä?

Mä en ole ikinä ymmärtänyt liidisoundin hakemisen vaikeutta. Joku od/särö eteen ja edes siedettävä vahvistin+kitara ja muuta ei tarvita. Se on aina löytynyt heti. Muiden säröjen kanssa onkin sitten enempi aina hakemista.

Live-soundeista oikein toimivan omistani kuulin itseasiassa toisen soittamana. Omasta soundista on kuitenkin vaikea mennä sanomaan oman soiton aikana. Resepti oli kuitenkin seuraava:
 
Fenkku kaulamikillä (Hampurilaismikit) -> Booster (tässä tapauksessa Keeley Katana) -> Marshall 2553 Jubilee -> Boss GE-7 (kuviona nopeasti peukalolla painettu alaspäin hymy) -> G-Force (pelkästään dilsa ja reverb sieltä sopivina annoksina) -> Jubilee 4x12" (käytännössä 1960A).
 
Mä itse ammun jotakuinkin poikkeuksetta bukkerilla kaulapaikasta liidit läpi (sen verran pitää korjata, että takoittaa valitessa sinkku tai bukkeri. Kyllä niitä liidejä muillakin mikeillä roiskitaan), mut toi sinkku toi siihen oikein kivasti ilmaa mukaan. Ja soi kuin tauti.

aikaset zeppelinit on pääasiassa tele/les paul colorsound supa tonebender ja hiwatti, gilmourella 1984 reissue '57strato m.m mxr dynacomp ja big muffi ja hiwatti (shine on you crazy... näitä oli 6 kpl)
 
Itse toteutan massiivisen leadisoundin SGllä big muffilla ja Hiwattilla

Mulla komppi soundi=lead soundi (jotain mahdollista vol potikka säätöä lukuunottamatta) joten soundin pitää toimia molemmissa kohtaan. Voisin kehua noita treble boostereita hieman tässä taas. Hyvä treble boosteri oikeassa kohdassa antaa erottelevuutta ja toisaalta paksuntaa soundia kivasti.
 
Tarkkakorvainen kaverini M Hossa sanoo että treble boosteri tuo soundiin vähän samaa karaktääriä kuin fuzz pedaali kitaran volumen ollessa täysillä (lievemmässä määrin vain, testasin tätä laittamalla treble boosterin suoraan mikserikanavaan kuulokekuuntelussa). Kun tiputat kitaran volumen n. alle 8 niin fuzz ominaisuus katoaa ja tilalle jää nätti korkeiden äänien korostus. Itse en varsinaisesti säröpedaaleista piittaa mutta tekemäni testin perustella noin siinä juuri käy. Jos vintagemmasta meningistä diggaa niin suosittelen.
 
Itse käytän hieman viilattua Rangemaster kloonia Sabbath cover bändissä ja joo kyllä siinä vähän samaa vivahdetta on kuin alkuvuosien Tony Iommi soundissa. Hän käytti Rangemasteria.

Live-soundeista oikein toimivan omistani kuulin itseasiassa toisen soittamana. Omasta soundista on kuitenkin vaikea mennä sanomaan oman soiton aikana.
 
tämä olla taivahan tosi:) Onko sitä sitten niin itsekriittinen vai mikä on kun ei se oma saundi itse soittaessa koskaan ole kohdillaan mutta kun kuulee toisen jampan soittavan omilla vehkeilläö niin silloin se saundi kuulostaa aika hyvältä jo:)
 
..vai johtuuko se siittä että sanovat sen lähtevän niistä sormista:) ....ja näillä pit....

Mulla on orange rockerverbi särökanavalla, särö ja vola kello kahdessatoista, eq:ssa basso ja treble kahdentoista maissa ja midleä pikkasen enemmän, sit kun polkaisee päälle joko ruote 66 overdriven tai seymour duncan tweek fuzzin niin paksuutta on ihan riittämiin mun makuun.

Millä välineillä saat sen paksuimman ja mehevimmän lead-soundisi? Sen, jolla yksikin nuotti lyö läpi muun bändin massan ja lähtee lepattamaan...
 
Tässähän on vähän vastakkaiset asiat kyseessä. Jos soundin vääntää niin paksuksi kuin saa, se ei varmasti kyllä lyö minkään massan läpi ja näin ollen paksuudella ei oo mitään käyttöä. Se mistä se kompromissi löytyy on kiinni mitä muuta siinä bändin massassa on. Pari komppikitaristia, hammondia ja perkkaa... voi olla, että paksuin mahdollinen soundi ei oo se jolla solistiset sielun maisemat parhaiten välittyy.
 
Musta yksinkertaisin, ja kätevin, väline soundin paksuntamiseen on kitaran tone-potikka. Cream'in Spoonful on aika hyvä esimerkki.

Tässähän on vähän vastakkaiset asiat kyseessä. Jos soundin vääntää niin paksuksi kuin saa, se ei varmasti kyllä lyö minkään massan läpi ja näin ollen paksuudella ei oo mitään käyttöä.
 
Nää termithän on aina vähän tulkinnanvaraisia. Mun mielestä paksun soundin ei tarvi olla tumppu, ja hyvä paksu soundi kyllä lyö massan läpi. Mutta semmoista ei ole helppo löytää, ja siksi kai sen perään täällä kyselläänkin.

Mun mielestä paksun soundin ei tarvi olla tumppu, ja hyvä paksu soundi kyllä lyö massan läpi.
 
Loppujen lopuksi soundi on vaan tietty balanssi eri taajuuksien välillä. Jos halutaan kaikkea lisää, se on sitten voluumin lisäämistä eikä soundin muokkaamista. Tärkeintä lienee saada se soundi istumaan parhaiten siinä ympäröivässä kokonaisuudessa ja silloin "boostaa kilon kohdalta" on aika teoreettinen asetelma. Tää on tietysti kohta, jossa joutuu miettimään muutakin kuin vaan pelkkää laitteistoa; bändisoundia, -balanssia ja sovituksia jne.
 
Mut joo, ei oo helppoo. Pääasia ettei ruokita basso-palstalle keskusteluja aiheesta "Miten saan basson erottumaan kitaristin paksun ja mehevän leadsoundin taustalta?" :-)

Mut joo, ei oo helppoo. Pääasia ettei ruokita basso-palstalle keskusteluja aiheesta "Miten saan basson erottumaan kitaristin paksun ja mehevän leadsoundin taustalta?" :-)
 
Eiks tän koko homman ydin oo ostaa koko ajan isompia kamoja, että varmasti kuuluu yli?
 
Mun mielestä liidisoundi saa olla aika peittävä monessa kohtaa. Sen tarkoitus on kuitenkin tulla kaiken yli silloin. Tilanteen mukaan tietysti, mutta mun mielestä se saa olla ihan miten paksu ja tumppu tahansa, jos se vain biisiin jotenkin sopii. Loputon surinahan nyt ei sovi oikein mihinkään. Siis juuri semmoinen, mikä lähtee esim. Muffista napit kaakossa. =)

Täällähän on yön aikana hyvin lähtenyt tuumailu käyntiin. Pari kommenttia:
 
Mä en ole ikinä ymmärtänyt liidisoundin hakemisen vaikeutta. Joku od/särö eteen ja edes siedettävä vahvistin+kitara ja muuta ei tarvita. Se on aina löytynyt heti.
 
Jotenkin toisinpäin minulla; tai mistä minä tiedän, jos ne lavalla samaan aikaan olevat ovat täysin eri mieltä. Mutta tuntuu, että hyvä komppisoundi lähtee usein aika terveistä ja yksinkertaisista raaka-aineista. Uudehkot kielet, kitara mikkeineen kunnossa, piuha putkivahvariin ja sen verran voluumia, että soundissa on luonnostaan pikkuisen mureutta. Vähän väriä tarpeen mukaan joillain purkeilla.
 
Jos soundin vääntää niin paksuksi kuin saa, se ei varmasti kyllä lyö minkään massan läpi ja näin ollen paksuudella ei oo mitään käyttöä.
 
Ehkä sanavalintani nyt olivat vähän tulkinnanvaraisia. En tarkoita, että paksussa soundissa yksi ylä-E-kielellä 12. nauhan yläpuolelta soitettu nuotti kuulostaisi joltain leikkuupuimurilta, vaan... Kyllähän te tiedätte... Sellaiselta paksulta ;-)

Jos on humpparit ja bigmuffi siitä voi helposti tulla tumppu soundi jos kyseessä on esim joku high gain vahvistin. Vanhan koulun putkistyrkkarit on usein middlepainotteisempia, tästä on joskus ennenkin ollut keskustelua, jonka takia ne tulee läpi mistä vaan vaikka muffi olis mikä. Nykyään lähes poikkeuksetta koneet rakennetaan päin persettä palvelemaan tän päivän soundeja ala tumppu. putiikkistyrkkareista tai vintagesta löytyy usein ratkasu tohon tumputusongelmaan.

riippuen leadista, mutta enimmäkseen ihan simppeli strato kaulamikki -> BYOC Big muff -> EHX deluxe memory man -> sound city. Elikkä aika gilmouria, mutta enemmän tonea isommalla, on aika riipivä ja raskas saundi.

Jos on humpparit ja bigmuffi siitä voi helposti tulla tumppu soundi jos kyseessä on esim joku high gain vahvistin. Vanhan koulun putkistyrkkarit on usein middlepainotteisempia, tästä on joskus ennenkin ollut keskustelua, jonka takia ne tulee läpi mistä vaan vaikka muffi olis mikä. Nykyään lähes poikkeuksetta koneet rakennetaan päin persettä palvelemaan tän päivän soundeja ala tumppu. putiikkistyrkkareista tai vintagesta löytyy usein ratkasu tohon tumputusongelmaan.
 
Jasso. Vois kommentoida tähän jotain, mut taidan jättää väliin.

Mä en ole ikinä ymmärtänyt liidisoundin hakemisen vaikeutta. Joku od/särö eteen ja edes siedettävä vahvistin+kitara ja muuta ei tarvita. Se on aina löytynyt heti. Muiden säröjen kanssa onkin sitten enempi aina hakemista.
 
Mullakin on enemmän näin päin. Jopa koulun Valvestate-pierun saan laulamaan aika kivasti. Oikeasti soitan kuitenkin Les Paulilla Twin Reverbin läpi parilla pedaalilla boostaten ja se vasta laulaakin. Mikkivaihdon & puolituksen, hyvien asetusten ja pedaaleiden avulla lähtee sitten myös tiukkaa komppiosastoa. Tiukempaakin on kuultu, mutta ite tykkään ainaki.
 
Edit: Ja täytyy mainostaa, että route 66 -pedaali on helppo ja varma keino boostata sooloja. Overdrive (käytännössä tube screamer) toimii kuin junan vessa, ja kompuralla voi tarpeen tullen napakoittaa soundia. En ole vertaillut pahemmin muihin vastaaviin, mutta tämä johtuu vain siitä, että ei ole ollut tarvetta kun oon ollut täysin tyytyväinen laitteeseen :)

Itseäni eniten miellyttävät paksut leadsoundit löytyvät yleensä kitara+vahvistin meiningillä, maksimissaan se od edessä. Nautin eniten siitä, kun soundissa kuuluvat kitaran puut ja vahvistimen putket(pelkistettynä)sekä hyvän soittajan sormista lähtevä upea soundi. Mitä enemmän soundiin lisätään reverbiä, delaytä, phaseria etc, sitä vähemmän sen kitaristin nyanssit, pikkaus ja ne kitaran ja vahvistimen soundit pääsevät oikeuksiinsa. Oikeissa kohdissa hyvin ajoitetuilla(sovitetuila)efekteillä voidaan saada hienojakin painotuksia sooloihin, mutta niiden jokaisessa soolossa käyttäminen ei mua vakuuta.
 
Parhaan mahdollisen lead-soundin(paksun, mutta kuitenkin riittävän leikkaavan)saan aikaan Gibson LP Customilla ja Diezel Herbert vahvistimen 2 kanavalla, modernilla puolella tietysti. 3 kanavalla soundi on vieläkin paksumpi, mutta siinä on vähemmän punchia ja hieman hitaampi attack, eli sopii paremmin hieman hitaampiin sooloihin ja 3 kanava omaa vieläkin enemmän soundia(eli todella iso ja paksu soundi). Vahvistimen ja kitaran tonet ovat parasta, jota olen koskaan tavannut.
 
Sama kitara ja Marshall JCM 800/Silver Anniversary+hyvä buusteri on myöskin aika korkealla omalla listallani. Gary Moore+Les Paul+Marshall DSL+(Tube Screamer) on livenä vakuuttanut kaikista eniten. Kun puhun hyvästä tonesta leadeissä, niin tarkoitan usein tätä soundia.
 
Itse käytän enemmän talla, kuin kaulamikkiä(humppareita)sooloissa, koska pidän sen terävämmästä soundista enemmän, mutta oikeassa kohdassa kaulamikin pehmeys voi olla se paras valinta.
 
Kaiutinkaapin+elementtien valinta on muuten yksi tärkeimmistä seikoista hyvää soundia haettaessa. Lukemattomat ihmiset vähättelevät niiden merkitystä ja panostavat todella kalliisiin kitaroihin, vahvistimiin, mikkeihin jne, mutta soittavat kuitenkin sillä seitsemänneksi parhaalla kaapilla, koska "se oli hyvä sen edellisenkin vahvistimen kanssa", vaikka itseasiassa silloinkaan ei muuta kaappia/elementtejä edes kokeiltu.

Jos on humpparit ja bigmuffi siitä voi helposti tulla tumppu soundi jos kyseessä on esim joku high gain vahvistin. Vanhan koulun putkistyrkkarit on usein middlepainotteisempia, tästä on joskus ennenkin ollut keskustelua, jonka takia ne tulee läpi mistä vaan vaikka muffi olis mikä. Nykyään lähes poikkeuksetta koneet rakennetaan päin persettä palvelemaan tän päivän soundeja ala tumppu. putiikkistyrkkareista tai vintagesta löytyy usein ratkasu tohon tumputusongelmaan.
 
Okei:) Jäbä tietää...