Studiotyöskentely ›

Mä feidasin lähes kaikki soittohommat n.10 vuodeksi lasten (3) synnyttyä. Totesin, että en voi perustella mitenkään treenejä ja keikkoja vaimolleni ja tavallaan lapsillenikaan. Silkkaa itsekkyyttä siinä vaiheessa, kun molempia tarvitaan uusien perusasioiden pyörittämisessä - niitä nimittäin riittää.
 
Nyt, jälkeenpäin, epäitsekäs teko tuottaa hedelmää siinä mielessä, että on läheiset suhteet lapsiin eikä vaimokaan ole katkeroitunut, kun ukko ei ollut koskaan kotona. Noita itsekkyydestä johtuvia avioeroja, kun skidit on pieniä, on lähipiirissä tapahtunut siihen tahtiin, että kehotan kaikkia miettimään pitkänjuoksun vaikutuksia siihen, että vähän toppuuttelee niitä omia mielitekojaan. Kummasti sitä ehtii musajuttuja vähän vanhempanakin, vaikkei orastavaa tähteyttä olekaan enää näköpiirissä, eh ;-)
 
Toi on varmaan aika pala niille muutamalle harvalle ammattimuusikoksi tähtäävälle ja opiskelevalle Muusikoiden.nettiläiselle. ;) Tai ammattimuusikkona toimiville.

No ihan varmasti on ja asiaa kannattaa miettiä. Siinä vaiheessa, kun vauvoja on kotona, vaimo alkaa katsoa ihan eri perspektiivistä soittojuttuja ja menemisiä. Tuleeko siitä rahaa perheelle - jos ei tule, miksi menet soittelemaan/huvittelemaan kun itsekin olen kotona räpylät sinappisoosissa.
Mitäs vastaat? "No ei kato, musta voi jonain päivänä tulla huippusoittaja vielä".
Vaimo vastaa: "sanoit samaa jo 5 vuotta sitten ekan lapsen kanssa". jne...
Kyse on viimekädessä vastuusta ja sen ottamisesta. Lapsen synnyttyä vaimosta tulee hyperrealisti ja odottaa sitä mieheltäkin.
 
Lapsen tekemisenajatus on ruusuista idealismia - syntymä karua realismia.

No ihan varmasti on ja asiaa kannattaa miettiä. Siinä vaiheessa, kun vauvoja on kotona, vaimo alkaa katsoa ihan eri perspektiivistä soittojuttuja ja menemisiä. Tuleeko siitä rahaa perheelle - jos ei tule, miksi menet soittelemaan/huvittelemaan kun itsekin olen kotona räpylät sinappisoosissa.
 
Eikai soittamisen tarkoitus ole se, että siitä olisi tultava rahaa tai edes välttämättä keikkoja. Kunhan on joku kiva harrastus. Ja teidän pitää vaan välillä vaihtaa niin, että sä oot siellä kotona kakkavaippojen keskellä kun sun vaimo painelee omien harraste/huvimenojensa perässä.

No ihan tasapainoisia kersoja niillä kavereilla on. Itseasiassa ei tarvitse laittaa tuota rumaa edes heittomerkkeihin kun sä syytät tuossa nyt sellaisia ihmisiä huonoiksi vanhemmiksi joita et ole koskaan edes nähnyt.
Musta kyse ei ole vastuun ottamisesta, vaan vain elämänhallinnasta
 
Negatiivinen ajattelu kunniaan, näemmä. Enhän mä tarkoittanut mitään tällaista.
 
Kyseessä on pikemminkin asioiden priorisoinnista kun elämänhallinnasta, ne ovat kuitenkin 2 eri asiaa. Ihminen ei kovinkaan usein voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, ja kaikki omiin harrastuksiin käytetty aika on yleensä pois sieltä tavallisesta perhe-elämästä ja sitä kautta suoranaisesti lapsilta. Toki lähden tässä siitä ajatuksesta että reilun siivun omasta ajasta vie päivätyössä käyminen, kaikillahan se ei kuitenkaan ole niin. Samoin homma on vähän kiireisempää nimenomaan siinä vaiheessa kun tenavat ovat hyvin pieniä, koska myöhemmässä vaiheessa homma ja ajankäytölliset dilemmat helpottuvat hyvin oleellisesti.
 
Kuitenkin se oma aktiivisuus ja ajan käyttö lasten parissa heijastuu varmasti myös harrastustoimintaan. Kyllä mä väitän ihan suoraan että lasten kanssa ahkerasti puuhastelu ja siihen arkielämään osallistuminen täysillä kierroksilla kadottaa mahdollisuuden intensiiviseen treenaamiseen ja harrastamiseen.
 
Eivätän ne sulje toisiaan pois, eikä kukaan ole huono isä tai äiti sen vuoksi että jatkaa harrastamistaan myös vaikka perheessä on lapsia. Monestihan asia on juuri päin vastoin, että kaiken muun kuin perhe-elämän asioiden hoitamisen lopettaminen saa ns. pään hajoamaan, ja viimeistään se laukaisee sen eroprosessinkin vireille.
 
Haluaisin esittää kysymyksen: jos illat treenaa ja juoksee omien harrastustensa parissa, niin koska sitä aikaa vietetään lasten kanssa?

Heh, laskepa yhteen tuntimäärät, jotka syntyy: bänditreeneistä, yksin harjoittelusta, keikkareissuista, roudaamisesta, bändipoliittisista tapaamisista + siitä ajasta, kun mietit zombina kotisohvalla, että en hoida basistintonttiani kunnolla, koska en ehdi harjoitella ;-) Siihen sitten vaimon "tyttöjen kanssa"-iltoihin mennyt tuntimäärä verrannoksi. Monet naiset lopettavat noi omat menot silkkaa velvollisuudentuntoaan ja odottaa sitten samaa mieheltä.
 
Mä en halua olla ainakaan negatiivinen, olen vaan nähnyt noita eroja ja surullisia tapauksia lapsista, joista kukaan ei oikeasti välitä. Jokuhan siinä mättää - itsekkyys.

Haluaisin esittää kysymyksen: jos illat treenaa ja juoksee omien harrastustensa parissa, niin koska sitä aikaa vietetään lasten kanssa?
 
Jos kyse on harrastuksesta, niin harva varmaan treenaa kaikkia iltoja oli lapsia tai ei, eiköhän se ole ilta /viikossa tms. Ja tällaisista tapauksista puhuin. Sinähän se lähdit kärjistämään ja vihjailemaan asioita, ja jatkat sitä näemmä edelleen. Mä tunnen nimenomaan hyviä perheenisiä ja äitejä jotka voivat ihan sujuvasti harrastaa siinä perhe-elämän seassa. Ei ole avioeroja ja lapset on hyvin hoidettu.
 
Jos olemalla vaikkapa 3-5 tuntia viikossa omien harrastusten parissa saa akkujaan ladattua niin, että kun sitten on perheen parissa niin jaksaa oikeasti olla läsnä niin se on taatusti parempi kaikkien kannalta, lastenkin. Ja koskee niin naisia kuin miehiäkin.

Heh, laskepa yhteen tuntimäärät, jotka syntyy: bänditreeneistä, yksin harjoittelusta, keikkareissuista, roudaamisesta, bändipoliittisista tapaamisista + siitä ajasta, kun mietit zombina kotisohvalla, että en hoida basistintonttiani kunnolla, koska en ehdi harjoitella ;-) Siihen sitten vaimon "tyttöjen kanssa"-iltoihin mennyt tuntimäärä verrannoksi. Monet naiset lopettavat noi omat menot silkkaa velvollisuudentuntoaan ja vaatii sitten samaa mieheltä.
 
Mä en halua olla ainakaan negatiivinen, olen vaan nähnyt noita eroja ja surullisia tapauksia lapsista, joista kukaan ei oikeasti välitä. Jokuhan siinä mättää - itsekkyys.
 
Mä olen nähnyt kanssa noita tapauksia missä lapset on saaneet olla yksin ilman välittäviä vanhempia, mutta yksikään niistä tapauksista ei ole olleet soittajia. Ne ei ole lietsunneet iltoja treeniksellä vaan baarissa, dokaamassa. Mun tuntemat soittajat joilla on lapsia ovat taasen olleet oikein hyviä vanhempia. Ja kyllä, siellä on naisia ja miehiä.
 
Musta on vaan hienoa jos joku omistautuu perheelleen, en missään tapauksessa ole sitä kritisoimassa. Väitän vaan että se ei ole ainoa tapa omistautua että jättää kaiken oman pois, ja sitten 50-kymppisenä itkee että "mustakin olis voinut tulla jotain, mut sit tuli lapsia". ;)

Monet naiset lopettavat noi omat menot silkkaa velvollisuudentuntoaan ja vaatii sitten samaa mieheltä.
 
No on vähän heikko tilanne jos toinen omalla päätöksellään sanelee kuinka tulee käyttäytyä, onhan tuo ihan ok jos yhteisellä sopimuksella lopetatte harraste ym. "omat" menot, mutta toisen käskystä se ei saisi tapahtua. Ja toki fiksu ja välittävä isukki/äityli sovittaa ne harrastemenot sen mukaan kuinka paljon muiden hommien väliin järkevästi sopii. Lähinnä minusta tuntui oudolta, että tämän pitäisi olla sellainen joko - tai valinta, että oot joko järkevä ja välittävä isä, eikä sun maailmassa ole enää mitään muuta kuin lapset tai vastakohtana isä joka ei välitä mistään mitään ja kulkee rokkiporukoissa päivät pitkät. Siihen väliin mahtuu monta vaihtoehtoa.

Jos kyse on harrastuksesta, niin harva varmaan treenaa kaikkia iltoja oli lapsia tai ei, eiköhän se ole ilta /viikossa tms. Ja tällaisista tapauksista puhuin. Sinähän se lähdit kärjistämään ja vihjailemaan asioita, ja jatkat sitä näemmä edelleen. Mä tunnen nimenomaan hyviä perheenisiä ja äitejä jotka voivat ihan sujuvasti harrastaa siinä perhe-elämän seassa. Ei ole avioeroja ja lapset on hyvin hoidettu.
 
No suotta tästä väittelemään lähdetään.
 
Eihän se pelkkä vanhempien kotonaolokaan autuaaksi tee, ei nimittäin riitä että on paikalla - pitää olla myös läsnä. Ja enkä minä mitään ole vihjaillut, yritin kyllä sanoa asiani hyvinkin suoraan: on paljon vanhempia jotka unohtavat lastensa olemassa olon, kun kyse on omasta harrastustoiminnasta. Tulkitset vain sanojani hyvin kärkkäästi, kuin puhuisin joistakin ihmisistä henkilökohtaisesti.
 
Edelleenkään en puhu kenestäkään henkiökohtaisesti, vaan hyvin yleisellä tasolla: asiat perheen sisällä eivät ole välttämättä silloin ollenkaan hyvin, kun sivullisesta siltä näyttää. Näitä surullisia ääriesimerkkejähän on iltapäivälehtien otsikoissa aina silloin tällöin nähtävillä, ja kaikki sivulliset ovat poikkeuksetta ihmeissään tapahtuneesta. Ja Suomessa yli 50% avioliitoista päättyy avioeroon, yli 500.000 ihmistä syö mielialaan vaikuttavia lääkkeitä säännöllisesti... jne. jne.
 
Ajattelen positiivisesti, mutta olen myös realisti.

Heh, tulipa tuossa koiraa ulkoiluttaessa mieleen metka tehtävä; nimittäin keksiä keski-ikäinen muusikko, joka olisi ensimmäisen vaimonsa kanssa naimisissa ja jolla olisi tämän kanssa lapsia. Itsellä kesti aika pitkään, mutta sitten muistin, J.Karjalainen. Onnittelut J:lle :)

J. Karjalaisesta tuli mieleen, että näin sen ekan kerran kai joskus 1980 tms Myyrmäen jäähallin avajaisissa, siellä oli myös Broadcast, jossa soittaa Jarmo Nikku. Jarmon kanssa "tutustunut" kaverin kautta pintapuolisesti. Näin sitä junassa, kun olin menossa keikalla Tampereelle. Sanoin. että muksu tulossa mulla. Oli puhetta, miten toi oma aika on yleensä pois omista yöunista. Näinhän se on ollut. Toisaalta pitkään kun on vähillä unilla, sitä menee kaikkein mieluiten nukkumaan. Väsyneenä kun ei oikein mitään saa aikaiseksi.
 
T: Aasinsillan rakentaja =)

Tästä kaikesta tuli mieleen eräs esimerkkitapaus omasta lapsuudenajan kaveripiiristäni. Eli tämä heppu kävi 4-vuotiaasta asti pianotunneilla, oli lahjakas siinä soittamisessa, mutta sitä kiinnosti paljon enemmän jalkapallo, jota harrasti myös hyvin nuoresta asti. Sitten jossain vaiheessa vuosien kuluttua, kun kaveri totesi isälleen, että voisko noi pianotunnit jättää pois kun kiinnostaa lähinnä toi futis, niin ukko totes, että jos pianotunnit loppuu niin loppuu kyllä se futiksenpelaaminenkin sitten.
Mielestäni käsittämätöntä painostusta. Siihen jäi kaverin futiksenpelaamiset ja pianistin uraa ei varmasti tuollaisen jälkeen halua kuvitellakaan. Mainittakoon vielä, että tämä kaverin isäukko ei ollut itse musiikista kiinnostunut, saati muusikko. Minusta tuntuu, että herra halusi pojalleen ns. "sivistyneen harrastuksen", jotta voisi rapujuhlissa todeta, että "meidän Otto (nimi muutettu) on erittäin lahjakas pianonsoittaja, soitapas otto meille hieman Chopinia..."
 
Olen kyllä hyvin kiitollinen vanhemmilleni siitä, että antoivat minun kaikessa rauhassa kiinnostua asioista. Sukuni on toki musikaalisesti orientoitunutta, mutta kyllä sitä ihan itse tuli niistä soittimista ja muista innostuttua.

Perskules, tuostapa muistui myös mieleeni kohtuuton lapsuudenvääryys, kun isoveli sjungasi Cantores Minores-kuorossa ja meitsi ryskytti rumpuja, niin isoisäni kysyi aina proidilta, että mites ne kuorohommat ja lässynlässyn eikä koskaan mitään nuorelta Gene Krupalta. Siinä se nähtiin taas "kuldyyrin" voima. En sitten edes harkinnut soittamista vakavasti, koiran virkaa...

molemmat ipanat, tyttö 1,1v ja poika 2,5v, ovat aina soittimien kimpussa jos yrittää jotain kotona soitella - ja jos ei anna molempien hetken soitella syntyy semmoinen huuto että soittele siinä sitten mitään! :D
pojalle ostin t-kaupan rumpupädit, ja niitä jannu tykkääkin paukuttaa - tosin innostuu aina muksimaan pikkusiskoakin kapuloilla siinä sivussa ja siinä vaiheessa joutuu (taas) piilottamaan vehkeen komeroon muutamaksi päiväksi :D
tyttö taas tykkää rämpätä kitaraa ja tanssia jos jostain vain kuuluu musiikkia. tytär tanssii musaa kuin musaa, pojalle taas maistuu enemmän rankka sähkökitaravetoinen rock/hevi :D
 
toivottavasti kumminkin hankkivat isoina jonkin "oikean" ammatin :D
 
itsellä bänditouhut ovat muksujen myötä jääneet lähes tyystin, jotain hassuja pistokeikkoja pari kertaa vuodessa ja terapiabändin kanssa jamisessioita kerran puolessa vuodessa. taidan siirtyä tarkkaamon puolelle :D