Kitarat: soittaminen ›

Hmm.. Taas isken pääni pölkylle aloittaessani uutta aihetta. Noh, let's give it a try!
 
Elikkäs. Kaikki tiedetään varmaan, että Ynkkä on stratosoittaja ja temppuilee ja venkuilee kitaransa kanssa? Olisihan se outoa nähdä Yngwie soittamassa Les Paulia polvien korkeudella? Tai Slash. Sama juttu. Ei Slashia voi odottaa näkevänsä soittavan Strato korkealla ja pyöritellen sitä ympäri kaulaansa.
 
Esimerkkejähän löytyy vaikka kuinka.. Gers, Blackmore, Wylde, Agnus Young..
 
Ja sitten tuo itse soitanta puoli. Mitäs, Ynkkä tunnetaan tietysti neonklassisista jutuistaan, kun Slash enemmänkin perus bluespohjasista hommista. Gers taas on rämäpäiden kuningas.
 
Itsehän olen stratosoittaja. Kitara lentelee paljonkin ympäri paikkoja ja välillä käy polvet lattiassa ja kädet ripottelevat taikasuolaa otelaudalle. Soitannassa sitten löytyy Blackmoremaisia "pyrähdyksiä" ja Gersmäistä energisyyttä. Ja tosiaan olen avoin myös mulle jutuille ja soitan kaikkea, mikä kuulostaa hyvältä.
 
Kertokaa itse, oletteko löytäneet jo oman "soittaja identitenttinne". Onko leimautumisessa jotain vikaa? Miksi?
 
EDIT: pieniä korjauksia, jottei luultaisi että olen jämähtävämpää persoonaa

En kyllä tuolla tavalla ole löytänyt. Tykkään kokeilla kaikkia eri juttuja. Minusta se on hauskempaa kuin pitäytyä jossain tietyssä.

soittaessa on hyvä olla eläväinen todellakin. omasta käytöksestä en vaan osaa kunnolla sanoa, mutta uskon sen ilmentäväni muutenkin hieman "rasavilliä" persoonaani ilmeiden ja eleiden muodossa. liikun kyllä soittaessani koko ajan jotenkin, enkä tökötä paikallani varmasti sekuntiakaan. aina on jonkunnäköistä sekopäistä moshausta tai ilveilyä meneillään.

Mielestäni kun oma identiteetti on löytynyt niin sitä ei tarvitse ihmeemmin analysoida tai edes verrata muiden soittoon. Kunhan soittaa omia juttuja jotka omasta mielestä ovat makeita ja kaikki ilmeet ja manööverit mitä tulee siinä sivussa tunneilmaisuna pitäis olla luonnollisia eikä kopioituja. Voihan tietysti harrastaa hieman showta ja viihdyttää yleisöä kikkailemalla mutta pääasia musiikissa ja yleensä taiteissa on TUNTEIDEN ILMAISU. Soita itseäsi ulos kitaran kautta! Kun tarpeeksi kauan opiskelee musiikkia pääsee sille tasolle että voi unohtaa soittimen kokonaan ja teknisen soittamisen ja vasta silloin pääsee oikeasti luomaan jotakin aitoa. Tämä ei tarkoita sitä että pitää olla mieletön virtuoosi - joka jampalla on omat rajansa, mutta kun huomaa että soittaessa fiilikset sanelevat sen mitä soittimesta tulee ulos niin on matkalla taitelijaksi.
 
Hyvä harjoitus on kysyä itseltään, miltä minusta tuntuu nyt, miltä tunne kuulostaisi musiikkina, mitä haluan sanoa muille. Sitten yrittää pukata sitä ulos soittimesta. Toinen kikka on pukea tunne mielessään lyhyiksi sanallisiksi fraaseiksi ja soittaa ne ulos.
Tunteen kyllästämä musa iskee yleisöön aivan eri tavalla kuin teknisesti näppärä kikkailu. Kyl kuulijat kokee vaistomaisesti missä on meininkiä ja missä ei.

Identitentistä en osaa sanoa kun en koko sanaa ymmärrä, mutta identiteettikään ei ole vielä kauhean selkiintynyt: kaulassa viihtyy (ja on viihtynyt pitkästi toistakymmentä vuotta) niin Strato, Tele, Les Paul kuin puoliakustiset, enkä edes haluaisi jämähtää yhteen kitaramalliin saati genreen. Poimin vaikutteita kaikkialta ja valitsen työkaluni kulloisenkin fiiliksen mukaan.
 
Vai oisko tää sit se mun identiteetti...

Kyl kuulijat kokee vaistomaisesti missä on meininkiä ja missä ei.
 
Olen eri mieltä. Taidetta ymmärretään väärin siinä, missä kaikkea muutakin. Esimerkkinä mainittakoon vaikka oman bändini tammikuussa julkaistusta pitkäsoitosta kirjoitetut arvostelut.
 
Mutta, asiaan. Soittajana jutut, joista kaikkein eniten pidän, juontavat varmaankin juurensa sieltä bluesin ja rock'n rollin alkulähteiltä. Erilaiset rytmitykset demppauksen ja ei-demppauksen välillä vaihtelemiseksi sekä bendit ovat kai yksittäisinä teknisinä kikkoina niitä eniten käyttämiäni. Viime aikoina ykkökitarani vire on ollut melkein standardi GCGCGC, soveltuu niin dropped- kuin normivireeseenkin suunniteltujen sekä tietysti avoimeen vireeseen suunniteltujen kappaleiden soittamiseen. Minulla on sekä Strato- että Les Paul -tyyppiset kitarat, kummallekin on paikkansa.
 
Livemeiningissä periaatteenani on olla mahdollisimman vähän paikallaan. Mitä hullumpaa kieputusta ja temppuilua, sen parempi. Liike pysähtyy ainoastaan laulaessa, silloinkin mahdollisimman vähän sekä silloin, kun liikkumattomuus on lavaesiintymisen tehokeino. Ja kitarahan on niin alhaalla kuin hihnassa on varaa.

Omaa identiteettiä tai sanotaanko tyyliä ja saundia kannattaa kyllä etsiä ja tavoitella.
Jokaisella varmaan on joku oma ajatus kuinka tuoda esille itseään yksilöllisenä soittajana ja hyvä niin. Toisille se saattaa meinata tarkkaan harkittua signaaliketjua, oikean merkkisiä pattereita butiikkipedaalin sisuksissa ja niin eespäin kun taas toiset saattavat panostaa selkeästi ulkomusiikillisempiin seikkoihin enemmän. Rokken roul vai miten se oli?
 
Omalla kohdallani strato vaan sattuu olemaan se sveitsin linkkari, jolla soitan lähes kaikki soitettavani. Les Pauleista ei ole pitkäaikaista kokemusta mutta yleisesti kaikki humbucker kitarat tähän mennessä tuntuvat mm. pienemmän dynamiikkansa puolesta vaikeilta vehkeiltä kanavoida "omaa saundia."
Yhdellä kitaralla venkoilu vaatiikin sitten mielellään monipuolisen ja ennen kaikkea sopivan vahvistinosaston. Luulen ja toivon kuitenkin että ne osat jotka tekevät soitostani tunnistettavaa (jos tekevät) pysyvät kuultavissa myös muilla kitaroilla ja vahvistimilla. Syy miksi suosin stratoa onkin lähinnä siinä ettei minun tarvitse keskittyä liikaa "tekemään" saundia vaan se tulee sellaisena kuin haluan ilman hikeä ja kyyneleitä.

Identiteetti tulee ajan kanssa, jos päättää luoda itselleen identiteetin soittajan jonkun mielikuvansa mukaan, ei homma ainakaan ihan hetkessä onnistu.
 
Kaikki kuulemani ja näkemäni ja kokemani vaikuttaa identiteettiini, joka toivottavasti soittoni myötä välittyy sellaisena nihkeän takakireänä ja hienostelemattomana (tulee luonnostaan, kun vetää kaikki hienot jutut vain sinne päin) pikkukaupungin tylsyydestä kumpuavana sykkeenä ja räimintänä ja ehkä joidenkin sääntöjen rikkomisena. :)
 
Lavapresenssissä varmaan itse kukin turvautuu joiltain esikuvilta lainattuihin juttuihin. Tämäkin homma on monen tekijän yhdistelmä, itse pyrin etäiseen ja cooliin vaikutelmaan sopivalla määrällä harkitsemattomia liikkeitä; todennäköisesti epäonnistuen ja nololta vaikuttaen. ;)

Omaa identiteettiä tai sanotaanko tyyliä ja saundia kannattaa kyllä etsiä ja tavoitella.
Jokaisella varmaan on joku oma ajatus kuinka tuoda esille itseään yksilöllisenä soittajana ja hyvä niin. Toisille se saattaa meinata tarkkaan harkittua signaaliketjua, oikean merkkisiä pattereita butiikkipedaalin sisuksissa ja niin eespäin kun taas toiset panostavat sitten vaikka ulkomusiikillisiin seikkoihin enemmän. Rokken roul vai miten se oli?
 
Hyvä ettei kukaan mieti sitä mitä soittaa! Sävelet on tosiaan täysin ulkomusiikillista, signaaliketjusta se musiikki muodostuu:)

Kun tarpeeksi kauan opiskelee musiikkia pääsee sille tasolle että voi unohtaa soittimen kokonaan ja teknisen soittamisen ja vasta silloin pääsee oikeasti luomaan jotakin aitoa.
 
Monet bluesmiehet jättäneet opiskelun sikseen ja kyllä he siltikin minusta luovat jotain aitoa ja vaikuttavaa.

Tai Slash. Sama juttu. Ei Slashia voi odottaa näkevänsä soittavan Strato korkealla ja pyöritellen sitä ympäri kaulaansa.
 

 
No en ole miestä nähnyt pyörittelevän kitaraansa kaulan ympäri, mutta jossain näin kuvan kyseisestä miehestä soittamassa muistaakseni BC.Rich:n ''hevi'' mallista kitaraa. En muista tarkalleen minkälaista.
 
Suljin sivuston välittömästi.

No en ole miestä nähnyt pyörittelevän kitaraansa kaulan ympäri, mutta jossain näin kuvan kyseisestä miehestä soittamassa muistaakseni BC.Rich:n ''hevi'' mallista kitaraa. En muista tarkalleen minkälaista.
 
Suljin sivuston välittömästi.
 
No Slashillahan on 1 kitara /vuosi tms. diili BC:n kanssa. Ja soittaa sitä Bichiään varmaan eniten Lesterien jälkeen. Vissiin lähinnä jos kampea haluaa käytttää, kun siinä on se Floyd Rose.
 
Ja Hendrixhän tunnetaan Stratoistaan, mutta silti hän käytti myös Gibsonin Les Paul Customia ja Flying V:tä.
Ja Ritchie Blackmore käytti ennen Stratoa ES-335:ttä. Ja nyttemmin on herralla Thinline Tele ollut Blackmore's Nightissa käytössä.
Ja Jimmy Pagesta tulee monilla mieleen ensimmäisenä Les Paul, vaikka studiossa hän käytti lähinnä Telecasteria alkupään levyillä, ja myöhemmin myös Danelectroa.
 
Itse olen kitarapuolella LP/SG/Flying V/Strato/Superstrato/RR -miehiä, ja vahvistinosastolla tykkään brittimeiningistä.
Mutta mutta, ei kannata liikaa rajoittaa itseä ajattelemalla soittavansa vain jotain blues-likkejä, neoklassista tilua, tahi jazzia. Eikä myöskään kamapuolella kannata jättää kokeilematta edes kaupassa tai kaverilla tai koulussa tai studiossa tai jossain muita kitaramalleja kuin niitä omia lemppareita, itsekin voin nykyään jo kuvitella omistavani Telecasterin. Ja ei kannata ajatella esim. että Flying V ei sovi bluesiin, sillähän ei ole mitään väliä, että mitä soittaa sen kitaran kannalta, kunhan vain pystyy itse soittamaan sillä kitaralla ja saa haluamansa saundit ja tatsin. Kyllähän se Albert Kingkin veti Flying V:llä bluesia. Ja aika monet soittaa Ibanezin tilukepeillä bluesia.

Ja Ritchie Blackmore käytti ennen Stratoa ES-335:ttä. Ja nyttemmin on herralla Thinline Tele ollut Blackmore's Nightissa käytössä.

 
Taisi tuo thinline tele olla enemmänkin 90' luvun juttuja. Nyttemmin Alvarez yairia, lakewoodia ja Fyldeä.

On ihan sama millä soittaa kunhan kokee että se mitä siitä tulee ulos on se oma juttu!! Vaikka ukulella spiidiä jos kokee että niin pitää tehdä. Mutta jos ei vaan saa sitä päässä soivaa soundia ulos nykyisellä soittimella niin experimentointia kehiin. Oleellista on että musiikki lähtee alunperin korvien välistä ja fiiliksistä eikä hienosta kalliista soittimesta.
Mielestäni Eddie Van Halen on hyvä esimerkki siinä että äijä alkoi roplaamaan kitaroita kun ei saanut mieleistään soundia aikaiseksi. Tuloksena rupuinen Frankenstein jolla ukko väänsi hittejä. Tuli siinä muutenkin soiteltua ihan omia kuvioita jotka sattuivat olemaan uutta silloin. Hieno meininki kun ei tyytynyt matkimaan ikuisesti idoleitaan ja lähti kulkemaan omia polkuja.

On ihan sama millä soittaa kunhan kokee että se mitä siitä tulee ulos on se oma
juttu!!
 
Just näin! Yllättävän laitekeskeistä on ollut tämä soittajan identiteettiä koskeva keskustelu...
 
Mutta jos ei vaan saa sitä päässä soivaa soundia ulos nykyisellä soittimella niin experimentointia kehiin. Oleellista on että musiikki lähtee alunperin korvien välistä ja fiiliksistä eikä hienosta kalliista soittimesta.
Mielestäni Eddie Van Halen on hyvä esimerkki siinä että äijä alkoi roplaamaan kitaroita kun ei saanut mieleistään soundia aikaiseksi. Tuloksena rupuinen Frankenstein jolla ukko väänsi hittejä.
 
Tähänkin komppausta...ja esimerkkejähän toki on monia; Sonic Youthin tyypit tekivät kitaroilleen vähän kaikenlaista saadakseen halumaansa soundia ja omanlaistaan musiikkia, jotkut ovat puhkoneet kaiuttimiinsa reikiä jne. jne....

Kyllä identiteetti on löytynyt. En minä sitä mistään ole hakenut, mutta jostain se on tullut. Kyllä se myös vielä kehittyy ja muovautuu.
 
www.mikseri.net/gorgonoid
Siellä nyt on jotain aika sekopäistä kitaran käyttöä. In the Court Room of Love biisissä kuuluu jotain uusimpia juttujani.
 
Edit: Niin ja Artistin mainitsema Sonic Youth todellakin on vaikuttanut minuunkin paljon. Sillä yhtyeellä on kerrassaan mielenkiintoinen saundi. Jim O'Rourkea arvostan suuresti ja hänen ohellaan myös Robert Frippiä, Derek Baileytä ja Adam Jonesia.

Taisi tuo thinline tele olla enemmänkin 90' luvun juttuja. Nyttemmin Alvarez yairia, lakewoodia ja Fyldeä.
 
Joo no tarkoitin kuitenkin sitä, että tässä Blackmore's Nightissa on käyttänyt Thinlinea, en niin hyvin tiedä Blackmoren nykyisiä vermeitä. Ja eikös RB kuitenkin vieläkin käytä Stratoakin välillä ?

Onko soittaminen teille niin helppoa, että voitte siinä ohessa miettiä, että minkälaista ilmettä sitä naamalleen ottaisi? Hyvä teille :)
 
Olettaisin, että osa lavailmeesta voisi syntyä siitä, kun yrittää soittaa hyvin tai oikein: itse joudun joissain hankalissa rytmityksissä tekemään jotain liikettä edes takaisin, tai polkemaan jalkoja vuorotellen (Angus?), niin että osaa sitten lähteä oikeassa tahdissa sitten seuraavaan riffiin.
 
Tai yrittää kurottaa sormilla vaikeaa sointua, ja kasvot vääristyvät pinnistyksestä, tai yrittää saada oikein sulavasti ja hitaasti sellaista isoa bendausta, niin kasvoille tulee huomaamatta sellainen "vielä vähän ... vielä vielä vielä" venytys.
 
Ja sitten siitä alkaa syntyä pienen liioittelun kautta sellainen "lavailme".
 
Tämä ihan spekulaationa.
 
Kyllä mun mielestä on hyvä lähtee siitä että biisit osataan niin hyvin ettei sitä tarvii ajatella ollenkaan livenä. Livetilanne on kuitenki semmonen nopeesti ohi kiitävä hetki, joka rullaa eteenpäin omalla painollaan, ja jonka suuntaan ei voi paljoa sen keikan aikana vaikuttaa. Noh, ei nyt pelkästään ihan näinkään, mutta ei sitä soittoa pitäis tarvita hirveesti miettiiä keikalla.

Fedorahattu päähän, lespauli polviin ja menoks. Soitannollisesti olen kait enemmän kovakätinen komppaaja ja soittelen biisiä tukevia yleensä hyvinkin simppeleitä juttuja. Soolosoitossa sitten noita perusasioita, kuten pentatoonista duuria/mollia, pitkää bendiä ja sointuäänillä kikkailua. Asenne on siis aika perus rock.