Rock, pop, alternative ›

Mjoo.. Lyhyttä katsantoa biiseistä, amatöörin termein:
 
Goin' loco: Koko levy alkaa korvia raastavalla tilulilutilulilu -äänellä, mitä Murrison on tykännyt livenäkin pistää aina välillä sekaan. Onneksi se jää lyhyeen, sillä tukeva ja menevä blues-henkinen riffittely alkaa pian. Itse biisi on mielestäni suoraa jatkumoa sille, missä Boogaloon "Open up womanissa" ja kokoelmalevyn extrasälä "Walk by yourself" jäätiin. Kertosäkeen jälkeen homma vedetäänkin yllättävän raskaaksi. Basarit paukkuu ja tunnelma on suorastaan kaaottinen. Intron tilulilusta huolimatta hieno levyn avaus, jonka jälkeen jää odottamaan, mitä tästä seuraa.
 
Day at the beach: Alkusoinnuista tulee pakosta mieleen joku aiempi Nazarethin biisi tai tyyli, jota on esiintynyt Billy Rankinin kitaristiajoilta. No jiven tai Move me -levyjen aikalaista soitantaa. Kertosäkeessä on taas jotain Beach boysia tai muuta letkeää rantaeloa. Tunnelma on kuin sunnuntaina iltapäivisin (puuttuu vain ne Kajaanin hakan matsista kuuluvat huudot Vimpelin laaksosta ja pienkoneen pörinä aurinkoiselta taivaalta ilta-auringon kellertäessä). Pieni assosiaatio tulee myös McCaffertyn soololevyn "Sunny Island" -biisiin.
 
Liar: Kappas. Nyt menee hevin puolelle että heilahtaa. Tätä se oikea "hevi" on, siihen ei hevi-Arit pysty ikinä eikä mitenkään. Tummaa ja rankkaa, säälimättömän synkkää. Biisi tuo mieleen Hair of dogin "Miss misery" ja "Changing times" -tyyliset rankat ja synkät klassikot. Sanoitus kertoo George W Bushista ja voin kyllä luvata /vannoa, että tätä tuskin Nazareth uskaltaa Texasissa soittaa livenä. Tai ainakin turvatoimet pitää olla varsin tiukat.
 
See me: Artisti itse kuvasi LeithFM:n haastattelussa tätä biisiä "Crosby&Stills&Naz" -tyyliseksi. Nuotiopiirin ääressä laulettu kansanlaulumainen veisuhan tämä on. Juuri tämä tekee Nazarethista niin hienon kuin se on; se ei tyydy pelkkään parilla riffillä tylsistyttämiseen, vaan aina seasta löytyy jotain korvaamattoman omaperäisiä helmiä. Tämä on yksi niistä. Epäilemättä yksi parhaista Nazareth -biiseistä koskaan. Verrokkibiisejä voisivat olla vaikka Called her name, Fool about you ja Every young mans dream.
 
Enough love: Levyn helppo biisi on tässä. Jotenkin alakuloisen tylsän oloinen kappale, joka muistuttaa kasarihenkisyydellään Nazarethin ehkä tylsimmistä päivistä. Jotain on myös, mikä muistuttaa No jiven "cover your heart" -tyylisestä meiningistä. Ei tämä huono ole, mutta jotenkin ennalta arvattava ja siinä mielessä tylsä. Tämä ei vain sovi tälle levylle, koska muuten mennään pitkälti synkissä maisemissa ja tuoreella soundilla, niin tämä palauttaa Nazarethin tuolle 80-luvun lopun ja 90-luvun alun tunnelmille.
 
Warning: Levyn puolivälissä on mielestäni 3 tylsintä biisiä putkessa. Jotenkin en näistä onnistu saamaan mitään suurempaa irti. Warning on kuin No mean cityltä ylijäänyt biisi. Synkkää bluesahtavaa hard rockia. Jotenkin vain tästä puuttuu kaikki koukut, menee sinne massaan, mitä on aika paljon.
 
Mean streets: Tämä taasen on jotain, mikä ei ole jostain syystä mahtunut No mean citylle eikä Play'n' the game:lle, vaan levytetty vasta nyt.. Perushyvä ja erittäin Nazarethin kuuloinen kappale, mutta onhan tämäkin nähty ja kuultu. Levyn muutama "uudistunut" biisi on niin äärettömän hyvä, että tällaiset tuntuvat pakosta vähän täytteeltä. Uudella tyylillä olisi valloitettu loputkin epäilevät mielet.
 
Roadtrip: Jotkut ovat verranneet tätä Bon Scottin aikaiseen AC/DC:hen, mutta itse en ihan lähde sitä rinnastamaan. Biisi on kuin Boogaloon "Robber and roadie" ja "Loverman" yhdistettynä. Lyhyt ja tehokas rokkibiisi, jossa on ehkä levyn räkäisin äänimaailma.
 
Gloria: Nazareth on tässä vahvimmilla osaamisalueillaan. Biisissä on jotain sitä perinteistä power-balladia. Melodiat ovat takuuvarmaa päässä pyörivää materiaalia. Radiokanavatkin tykkäisivät tästä, mutta mittaa on silti lähes 6min. Viimeistään tuo torpedoi listoille nousun. GLooraa-a-a-a.. lupaan että tuo pyörii päässä pari päivää kuuntelemisen jälkeen. Alun akustisempi tunnelma muuttuu lopumpana Marshall-särinäksi.
 
Keep on travelin' : Aika erikoinen kipale, tulee kuin puskista. Jotain, missä on CCR ja Nutbush city limits henkistä revittelyä. Kiva ralli, mutta varsinkin kuulokkeilla kuunnellessa alkaa ärsyttää rumpujen ja lautasten kähinät. Levyn parhaita silti.
 
Loggin' on: Introssa Murrison taas kikkailee. Tuo kikkailu ei juuri innosta livenä ja vieläkin vähemmän levyllä. Onhan se kiva, kun kitarassa on volyyminappi, mutta ei sitä silti tarvitsisi noin paljoa tuoda esille. Kunhan introsta päästään eteenpäin, biisi on perusmukava ja tarttuvalla kertosäkeellä rytmitetty. Levyn keskitason yläpuolella, mutta varsinkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla tämä tuntuu syystä tai toisesta tylsältä. 13 kappaletta on kuitenkin aika paljon ja jonkinlainen "uutuuden ähky" tuntuu tulevan juuri tämän kohdalla.
 
The Gathering: OHO! Tätä en odottanut. Synkkä ja hieno kappale! Kertosäkeessä on jotain taikaa, niin hyvältä se kuulostaa. Yleensä en tähän musiikkityyliin ole kajonnut, koska ne on turhilla örinöillä ja teennäisillä rankkuuksilla pilattu. Kun Nazan on nähnyt livenä, niin mitään teennäistä (Ozzy-henkistä ristien kantoa + silmien mustaamista) tässä ei ole mukana. Nazareth vain on ja soittaa hyvällä fiiliksellä. Sen ei tarvitse lähteä pilipalihommiin mukaan. Ja homma toimii kuin ajatus. Sanoitus taas saisi varmaan nämä kouluammuskelijat laskemaan housuihinsa (mistähän tuo Gathering oikein mahtaa kertoa?). Come to the Gathering, have fun with your gun. Come to the gathering, Your day in a sun.
 
Dying breed: Tunteikas levyn päätösbiisi. Dan lauleskelee kuin Johnny Cash, vanhuuden tuomalla karismalla näitä voi vetää. Muilta se ei onnistu.
 
...Goblin king: Siis mitä hel*ttiä! Kuka? Mitä? Mikä? Mikä tämä biisi on? Uskomatonta, ei tämä voi olla Naz? Mikä tämä on, Rammstein? Ei... hitto.. Kyseessä on siis ekstrakappale levyllä pitkän hiljaisuuden jälkeen. EI tätä voi oikein kuvailla, se pitää kuulla itse.
 
--------
 
Yleisesti: Levy on mitä mainioin, paljon parempi kuin siltä odotti. Mukana on "kaikille kaikkea", vaikkakin minun mielestä ne 80-luvun kumartelut olisi voitu jättää pois. Uusi äänimaailma on paljon parempi. Levyn miksaus on kyseenalainen, koska ainakin Goin' locossa mennään yli rajojen ja kun tallettaa vaikka goldwaveen pätkän, niin huiput menevät sileiksi. Äänen särkeminen ei siis johdu loistavasta bassoäänestä vaan ihan studiovirheestä. Outoa, amatöörimäinen moka?
 
Murrison on kitaristina kypsynyt rooliinsa. Boogaloolla soittaminen kuulosti vielä vähän teennäiseltä, mutta nyt se on mies paikallaan. Se ei ole Manny, se ei ole Billy tai Zal. Se on Jimmy ja sillä hyvä. Kuuluu kuin nenä päähän, tämä mies on roolinsa ottanut ja kunnialla. Lee paukuttelee rumpuja kunnialla, tosin Darrell ei tuplabasari-tyyppistä pauketta harjoittanut, mutta ei tuo pahalta kuulosta tuollakaan. Pete hoitaa roolinsa kuten ennenkin, lauluääni tällä miehellä on yllättävän hyvä jopa. Dan taas on kuten ennenkin. Ehkä aavistuksen pliisumpi ääni on kuin menneinä vuosina, mutta siltikin ehdottomasti paras lauluääni tämän tyyppisessä musiikissa. Parempaa ei vain ole, eikä tule.
 
Nazareth fanina annan tälle levylle 7 tähteä viidestä.
 
Rock-fanina 4 tähteä viidestä, ja vielä päälle yllätyksestä. Ei ollut elähtänyttä pappa-rockia lähelläkään.
 
Suosittelen! Osta! Mitä enemmän näitä ostetaan, sitä varmemmin papat pääsevät vielä studioonkin.