Rummut: soittaminen ›

Mites rakkaan naapurimme ylpeys Katatonia?

Yleensä rumpali ja basisti ovat samassa bändissä, joista molemmilla on omat juttunsa. Muutehan olisi hölmöä maksaa palkkaa toisen apinoinnista. Yleensä myös rumpali ja kitaristi ovat samassa bändissä, joista molemmilla on omat juttunsa. Muutenhan olisi hölmöä maksaa palkkaa toisen apinoinnista. Yleensä basisti ja kitaristi ovat samassa bändissä, joista molemmilla on omat juttunsa. Muutenhan olisi hölmöä maksaa palkkaa toisen apinoinnista.
 
Mitä ihmettä!
 
Rumpalistina olen tottunut jakamaan jonkun rytmisen kuvion molempien kanssa, mutta lähinnä oman roolin yhteen sovittaminen jokaisen toistuvaa kuviota soittavan kanssamuusikon kanssa kiinnostaa eniten. Eli ne työllistyvät, joilla on hyvä taju rytmien harmoniasta ja tilanteeseen parhaiten sopivan rytmiyhdistelmän ("komppi") soittamisesta.
 
Eli jos alennun soittamaan lippukomppia turvehelvetissä, jaan basistin kanssa sen kusenpolttaman lippufiguurin, takapotkut virveliin ehkä kitaristin kanssa ja neljäsosapainotuksen high-hatiin ehkä kosketinsoittajan kanssa sekä synkoopit ja kääkät ehkä laulajan tai muiden diivojen kanssa. Ainoa lisäarvo mitä tuon tuolloin yhtyeeseen, on kahdeksasosakilkatus johtokädellä.
 
Summa summarum, älä mene siitä mistä rima on matalin - se on tehty jo tuhanteenmiljoonaan kertaan ja niin hyvin (esimerkiksi A. Nykänen), että on aika mennä eteenpäin ja alkaa laajentamaan rohkeasti palettia itsestäänselvyyksien ulkopuolelle.
 
Ja "nykymetalli" on taas ihan toinen juttu, johon en puutu muuten kuin sanomalla "Pirkko Työläjärvi!"

Älä säkään Jazzmies ota enää...
 
Ja siitä mennään missä aita on katki...

Älä säkään Jazzmies ota enää...
 
Ja siitä mennään missä aita on katki...
 
Puhalsin nollat;)

Rumpalistina olen tottunut jakamaan jonkun rytmisen kuvion molempien kanssa, mutta lähinnä oman roolin yhteen sovittaminen jokaisen toistuvaa kuviota soittavan kanssamuusikon kanssa kiinnostaa eniten. Eli ne työllistyvät, joilla on hyvä taju rytmien harmoniasta ja tilanteeseen parhaiten sopivan rytmiyhdistelmän ("komppi") soittamisesta.
 
Varsin hyvin sanottu. On liikaa biisejä, joissa on mainiota rytmiikkaa, mutta rumpali jauhaa suoraan. Tämän kanssa olen itsekin paininut oman bändin kanssa, sovittamistahan se vaan vaatii. Toki myös taitoa ja treeniä, erikoisten rytmien liittäminen komppeihin vaatii monesti luovuutta ja koordinaatiokykyä.
 
Vaikeinta on saada iskuja poimittua komppiin ilman, että soitto on yhtä nykimistä ja paikallaan polkemista. Uutta biisiä treenatessa sanonkin usein, että soittakaa vaan looppina tätä kohtaa älkääkä välittäkö musta. Silloin on helpointa kokeilla aivan kaikkea.

Eli jos alennun soittamaan lippukomppia turvehelvetissä, jaan basistin kanssa sen kusenpolttaman lippufiguurin, takapotkut virveliin ehkä kitaristin kanssa ja neljäsosapainotuksen high-hatiin ehkä kosketinsoittajan kanssa sekä synkoopit ja kääkät ehkä laulajan tai muiden diivojen kanssa. Ainoa lisäarvo mitä tuon tuolloin yhtyeeseen, on kahdeksasosakilkatus johtokädellä.
 
Toi voi olla joskus ihan sovitusjuttu. Et kai sinäkään omaan taloosi tilaa ikkunoita; jotka eivät sovi niille varattuihhin aukkoihin ;-) Basistin ja rumpalin yhteistyö on tärkeää. Nyt sinä väheksyt rumpalin merkitystä. Tai sitten menet ja soitat pelkät kahdeksasosat haitsuun ja kuuntelet, miten se bändi niin toimii.

Tai sitten menet ja soitat pelkät kahdeksasosat haitsuun ja kuuntelet, miten se bändi niin toimii.
 
Ilmankos on ollut hiljainen alkuvuosi;) Ei mutta jossakin kohtaa mikään ei ole enää tuntunut miltään perinteisen rockasetelman suhteen, mitä voin pitää omana vammanani ja puutteenani.
 
Onko muuten rock kuollut, koska Highway to Hell ja Houses of Holy kuulostavat vieläkin niin maukkaalle verrattuna mihin tahansa niiden jälkeen tehtyihin levyihin? Väitän että on, ja rockin kultakausi oli mielestäni 1970-luvulla, jonka jälkeen liha luiden ympäriltä on syöty sataan kertaan. Parhaimmatkiin rock-tuotokset ovat sen jälkeen yrittäneet lähinnä ammentaa rockissa valmiiksi sisällä olevista parametreista, joiden säätötoleranssit on kokeiltu laidasta laitaan kaikläpeens'!

Ilmankos on ollut hiljainen alkuvuosi;) Ei mutta jossakin kohtaa mikään ei ole enää tuntunut miltään perinteisen rockasetelman suhteen, mitä voin pitää omana vammanani ja puutteenani.
 
Onko muuten rock kuollut, koska Highway to Hell ja Houses of Holy kuulostavat vieläkin niin maukkaalle verrattuna mihin tahansa niiden jälkeen tehtyihin levyihin? Väitän että on, ja rockin kultakausi oli mielestäni 1970-luvulla, jonka jälkeen liha luiden ympäriltä on syöty sataan kertaan. Parhaimmatkiin rock-tuotokset ovat sen jälkeen yrittäneet lähinnä ammentaa rockissa valmiiksi sisällä olevista parametreista, joiden säätötoleranssit on kokeiltu laidasta laitaan kaikläpeens'!
 
Vanhana on vaikeaa innostua uudesta, naisiahan tämä ei koske.

Onko muuten rock kuollut, koska Highway to Hell ja Houses of Holy kuulostavat vieläkin niin maukkaalle verrattuna mihin tahansa niiden jälkeen tehtyihin levyihin? Väitän että on, ja rockin kultakausi oli mielestäni 1970-luvulla, jonka jälkeen liha luiden ympäriltä on syöty sataan kertaan. Parhaimmatkiin rock-tuotokset ovat sen jälkeen yrittäneet lähinnä ammentaa rockissa valmiiksi sisällä olevista parametreista, joiden säätötoleranssit on kokeiltu laidasta laitaan kaikläpeens'!
 
Se voi olla sitäkin, että musiikin kuuntelun kivijalka luodaan teini-iässä ja sen jälkeen vastaanottokeskuksen ovat pikkuhiljaa sulkeutuvat. Kellä aiemmin ja kellä myöhemmin.
 
Todella harvoin tulee itselleni mitään uutta kuunneltavaa (nykyisin useimmiten suomalaista). Enkä oikein osaa etsiäkään. Onneksi kaikenlaista vanhempaa löytää ensikerran tai uudelleen. Samoin livemusiikkia tulee mentyä kuuntelemaan paljon monipuolisemmin, kuin oma levyhyllykään antaisi ymmärtää.

Se voi olla sitäkin, että musiikin kuuntelun kivijalka luodaan teini-iässä ja sen jälkeen vastaanottokeskuksen ovat pikkuhiljaa sulkeutuvat. Kellä aiemmin ja kellä myöhemmin.
 
Todella harvoin tulee itselleni mitään uutta kuunneltavaa (nykyisin useimmiten suomalaista). Enkä oikein osaa etsiäkään. Onneksi kaikenlaista vanhempaa löytää ensikerran tai uudelleen. Samoin livemusiikkia tulee mentyä kuuntelemaan paljon monipuolisemmin, kuin oma levyhyllykään antaisi ymmärtää.
 
Tiivistit oman ajatukseni hienosti. Mulla on onni soittaa itseäni nuorempien kavereiden kanssa. Varsinkin kitaristi updeittaa mua uuden musiikin kanssa, ja olen löytänyt hienoja uusia tuttavuuksia. Onhan se tietenkin totta, että tietyllä tavalla kevyt musiikki on jo keksitty, mutta toteutustapa muuttuu. Jaksan kyllä innostua vieläkin aina kun kuulen hienoja soittajia ja hyviä biisejä. Katsotaan sitten kun 50 v. on plakkarissa =D
Esim. tää bändi teki muhun suuren vaikutuksen. Nuoria kavereita aikoinaan. Eivät keksineet rokkia uudelleen, mutta toteutustapa on mun mieleen
http://www.youtube.com/watch?v=n2uGz_FeOa0

Semmonen ajatus tässä heräsi, että nykymetallissa omasta mielestäni parhaiten potkivat riffit toteutetaan koko rumpu-basso-kitara -akselilla. Eli kaikki kolme soittavat yhtenäistä juttua, ja yleensä rumpali poimii kuviot tuplabassarilla. Näin kaikki tukevat toisiaan ja saadaan tiivis paketti, joka lyö kuulijaa turpaan.
 
Omassa bändissä touhut yleensä menee niin, että jos homma pohjautuu kitarariffiin, niin lähdetään miettimään, että soittaako basso vastaavaa kuviota ja sitten taas erikseen rumpujen suhde yleismeininkiin. Syna yleensä vastaa sointumatosta ja/tai omista kuvioistaan, jotka sinällään eivät yleensä vaikuta rytmiryhmän toimiin. Lähestyminen on kuitenkin täysin biisikohtaista ja välillä sovimme basistin kanssa erikseenkin juttuja.
 
Soundipolitiikka on tietty oma lukunsa - basso saattaa hukkua "sinne jonnekin", kaiken muun alle. Toisaalta välillä basson läsnäolon huomaa vasta, kun pistää bassoraidan äänettömäksi. Bassotaajuuksia ei kuitenkaan useimmin tule muualta vastaavalla tavalla, ainakaan metallimusiikissa - poislukien erikoismatalat vireet, kuten Meshuggahilla.
 
Joka tapauksessa metallimusiikissa mielestäni basson rooli on erilainen verrattuna iskelmään/poppiin, ja tämän vuoksi kuulijan ei välttämättä kannata tarkastella basistin toimintaa aivan samasta vinkkelistä.
 
Pistän vielä linkin tuohon oman bändin kappaleeseen, jossa rumpu-basso -akselilla on mielestäni hyvinkin paljon yhteistä - tärppipaikkoina pre-chorus ja unisonon tausta. Kappaleessa esiintyy myös sovituksellisia ratkaisuja rummuilla, kuten alun "junttakomppi", joka ei sinällään seuraa mitään kuvioita ja toisen säkeistön jälkimmäisen puoliskon lisämauste bassareilla. Basson pitäisi erottua sekametelistä, tosin läppärin "kaiuttimista" en ole varma. :)
http://www.helion.fi/stuff/audio/Helion_-_Devils_Tattoo.mp3

Semmonen ajatus tässä heräsi, että nykymetallissa omasta mielestäni parhaiten potkivat riffit toteutetaan koko rumpu-basso-kitara -akselilla. Eli kaikki kolme soittavat yhtenäistä juttua, ja yleensä rumpali poimii kuviot tuplabassarilla. Näin kaikki tukevat toisiaan ja saadaan tiivis paketti, joka lyö kuulijaa turpaan.
 
Löi aikanaan mua turpaan, muttei lyö enää. Tämä on sangen koluttu kikka, varsinkin, kun nämä rytmit tuppaavat olemaan aika simppeleitä. IMO

Se voi olla sitäkin, että musiikin kuuntelun kivijalka luodaan teini-iässä ja sen jälkeen vastaanottokeskuksen ovat pikkuhiljaa sulkeutuvat. Kellä aiemmin ja kellä myöhemmin.
 
Todella harvoin tulee itselleni mitään uutta kuunneltavaa (nykyisin useimmiten suomalaista). Enkä oikein osaa etsiäkään. Onneksi kaikenlaista vanhempaa löytää ensikerran tai uudelleen.
 
Ensimmäinen väittämä on aikamoinen yleistys. Kivijalka ja musiikillinen ensirakkaus joko säilyy tai romahtaa. Minulla on molemmat, 1970-luvun lopun punk ja Rush-proge, romahtaneet yli kolmivitosena. Kun niistä pääsi yli, on alkanut musiikki kiinnostamaan enemmän kuin koskaan. Tarkoitan sillä sitä, että musiikillisia puolijumalia - yhtyeitä tai artisteja - en halua enää tunnustaa. Nyt itse musiikki ja erilaiset musiikkikulttuurit ovat alkaneet tuntua mielekkäämmältä ottaa haltuun kuin jonkun rumpalin rumpuraidat lyönti lyönniltä.
 
Dramaattisimmat vaikutteet omaan soittooni ja mihin vain ovat tulleet viime vuosina muualta kuin angloafroamerikkalaisesta musiikista. Ainakin minä viihdyn nyt rumputuolilla (lue seisten dundunien kanssa) paremmin kuin koskaan, kun on löytynyt kivoja soittokavereitakin matkan varrella.
 
Oma musiikillisen tajunnan laajentaminen alkoi pakkotutustumalla muka-inhoamaani kantriin. Pian ilmeni että Williams-Cash-Acuff -akseli on timangia. Samaten afrikkalainen kolina, brasilialainen samba-reggae ja jaavalainen gamelan. Wow!
 
Oli musiikki uutta tai vanhaa, niin sisällössä, vääntömomentissa ja persoonallisuudessa täytyy löytyä. Kun Nevermind julkaistiin, löytyi kaikkea noita uudeksi (silloin) roppakaupalla.
 
Musiikissa on tenhoa taikaa, sanoisi Olavi Virta!

Löi aikanaan mua turpaan, muttei lyö enää. Tämä on sangen koluttu kikka, varsinkin, kun nämä rytmit tuppaavat olemaan aika simppeleitä. IMO
 
Vaan kaikkipa eivät olekaan - mua kiinnostaakin eniten juuri ne mielenkiintosemmat riffittelyt. Rytmejä elämään ja kaikkee.

Ensimmäinen väittämä on aikamoinen yleistys. Kivijalka ja musiikillinen ensirakkaus joko säilyy tai romahtaa. Minulla on molemmat, 1970-luvun lopun punk ja Rush-proge, romahtaneet yli kolmivitosena. Kun niistä pääsi yli, on alkanut musiikki kiinnostamaan enemmän kuin koskaan. Tarkoitan sillä sitä, että musiikillisia puolijumalia - yhtyeitä tai artisteja - en halua enää tunnustaa. Nyt itse musiikki ja erilaiset musiikkikulttuurit ovat alkaneet tuntua mielekkäämmältä ottaa haltuun kuin jonkun rumpalin rumpuraidat lyönti lyönniltä.
 
Dramaattisimmat vaikutteet omaan soittooni ja mihin vain ovat tulleet viime vuosina muualta kuin angloafroamerikkalaisesta musiikista. Ainakin minä viihdyn nyt rumputuolilla (lue seisten dundunien kanssa) paremmin kuin koskaan, kun on löytynyt kivoja soittokavereitakin matkan varrella.
 
Oma musiikillisen tajunnan laajentaminen alkoi pakkotutustumalla muka-inhoamaani kantriin. Pian ilmeni että Williams-Cash-Acuff -akseli on timangia. Samaten afrikkalainen kolina, brasilialainen samba-reggae ja jaavalainen gamelan. Wow!
 
Oli musiikki uutta tai vanhaa, niin sisällössä, vääntömomentissa ja persoonallisuudessa täytyy löytyä. Kun Nevermind julkaistiin, löytyi kaikkea noita uudeksi (silloin) roppakaupalla.
 
Musiikissa on tenhoa taikaa, sanoisi Olavi Virta!
 
Mutta kaikki on vain sinun päässäsi. Absoluuttista totuutta asiasta ei ole. Mielipiteisiin on kaikilla oikeus, rumimmillakin.
Tota öö...voisitko selventää tyhmälle, kun mun mielestä kantri on melko angloamerikkalaista. Vai onko se afro, joka ei ole kiinnostanut? Eikun pidät afrikkalaisesta kolinasta. Olen hämmennyksen läpikyllästamä...

Ensimmäinen väittämä on aikamoinen yleistys. Siteerasin ystävääni Ville Vileniä, joka kertoi minulle tällaisesta tutkimuksesta, jossa tuloksena oli tämä "aikamoinen yleistys". Valitettavasti lähdeviitettä ei ole tähän laittaa.
 
Itsellänikin tämä nuoruuden "kaikki hevi on parasta" -vaihe meni aikoinaan jo ohi ja nykyisin naureskelen tietyille sen aikaisille "must"-hankinnoille.
 
Rushista kun oli puhetta, niin mielestäni bändillä oli piiiiitkä kuiva kausi musan suhteen. Oikeastaan Moving Picturesin jälkeinen aika aina viimeiseen Snakes and Arrows-levyyn jää minulla kuuntelussa väliin (vaikka melkein kaikki levyt löytyy).
 
Hyviä kappaleita löytyy tuon tuostakin, mutta kokonaista ja kuuntelua kestävää uutta levyä saan käsiini turhan harvoin. Tämä harmittaa.

Rytmejä elämään ja kaikkee.
 
Uus Mars Volta on aika hyvä tohon hommaan. Ei ainakaan mitään unis-läpsyttelyä.

kun mun mielestä kantri on melko angloamerikkalaista. Vai onko se afro, joka ei ole kiinnostanut? Eikun pidät afrikkalaisesta kolinasta. Olen hämmennyksen läpikyllästamä...
 
No onhan se melkoisen sitä se kantri. Yritin vain virkoa, että omassa pääkopassani, ennen kantrin omaehtoista pakkosiedätystä, olin niin jumissa brittiläisessä rockissa ja amerikkalaisessa jazzissa, että kaikki muu oli sieltä, vaikka en edes ollut tutustunut koko asiaan.
 
Sitten kun hanat sai auki, siitä että maailmaan mahtuu vaikka mietä mielenkiintoista mistä ei ole ollut edes höykäsen pöläyksen käsitystä, on ollut helppo avata korvat ihan-mille-vain. Afrikkalainen kolina yms. on muuttunut siihen tutustuttuani vähitellen ihan järkiperäiseksi toiminnaksi ja pidemmälle edetessä upeaksi rytmimusiikiksi.
 
Ja tarkoitin sitä, että merkittävimmät oivallukset, mitä musiikkiin tulee, on tulleet angloafroamerikkalaisen musiikin ulkopuolelta. Jotenkin tarkastelen nykyään jazzia ja rockia ulkopuolelta, suhteessa muihin musiikkeihin. Täten pääkopassani jazz ja rock ovat lähinnä vain tyylejä, eivät elämänkatsomuksia. Sitä tämä analyysi pahimmillaan/parhaimmillaan tietää! Tämä ei estä sitä, ettenkö saisi kiksejä jazzista ja rockista edelleen.

Vaan kaikkipa eivät olekaan - mua kiinnostaakin eniten juuri ne mielenkiintosemmat riffittelyt. Rytmejä elämään ja kaikkee.
 
Eihän ne kaikki olekaan, se on hyvä. Voi sitä rytmiä elämään soittaa myös ilman, että sen rytmin poimii juuri basarilla. :D
 
Uus Mars Volta on aika hyvä tohon hommaan. Ei ainakaan mitään unis-läpsyttelyä.
 
En ole tutustunut. Ainakin Gojira on tuonut tuoreutta näihin jämähtäneisiin hevirytmeihin.