Kitarat: akustinen ›

Gibson J-185 arvostelu
 
Jep. Eli Gibson J-185 vuodelta 2002 saapui tulliin, josta hain sen aamulla ja tunnin verran ehdin soitella kitaralle ennen töihin lähtöä. Sen verran historiasta, että viimeisin isompi netin välityksellä jenkeistä ostettu kitara oli sellainen fiasko, josta tuli takkiin yli tuhannen euroa ja paljon huonoa mieltä, jotta ajattelin etten tule enää koskaan ostamaan näkemättä kitaraa, mutta onneksi tällä kertaa tein poikkeuksen. Kitara on kuin uusi ja aivan loistava kuuloinen. Ensin vähän historiaa J-185 mallista.

http://www.gibson.com/whatsnew/pressrelease/2001/img/J-185.jpg

Gibson J-185 malli tuli ensimmäisen kerran markkinoille vuonna 1951. Tarkoituksena oli täyttää markkinakoloa SJ-200 mallin jälkeen, joka oli kaikista kallein, hieman halvemmalla mallilla, jossa oli periaatteessa samat piirteet, mutta lopputulos oli kuitenkin hyvin erityyppinen kitara. J-185 on tuuman pienempi SJ-200:aa kopan alaosasta eli 16", sekä varustettu myös lyhyemmällä skaalalla ja vähemmillä koristeilla. Kopan syvyys on sama kuin SJ-200 mallissa eli 5". Kitara tuntuu huomattavasti pienemmältä kuin SJ-200, mutta mistään pikkukitarasta ei todellakaan ole kyse. Kopan sisätilaavus on suurempi kuin tavallisessa D-koppaisessa kitarassa, joten ääntä kyllä riittää.

Aikanaan kitara myi vain vajaa tuhat kappaletta ja sen valmistus lopetettiin 60-luvulle tultaessa. Gibsonin omistajasuhteiden vaihtuessa 80/90-lukujen taitteessa monia perinteisiä ja vintageharrastajien keskuudessa suosittuja malleja alettiin tekemään uudestaan, kuten myös J-185 mallia jälleen vuodesta 1990. Alkuperäiset J-185 mallit ovat joidenkin mielestä, jotka luulevat tietävänsä jotain kitaroista, parhaita Gibsonin koskaan valmistamia kitaroita. Tämä lause on rohkeasti sanottu, koska Gibsonilta on tullut lukuisia vintagemarkkinoilla korkealle arvostettuja ja hyvältä kuulostavia kitaroita kuten Advanced jumbo, J-45, Southern Jumbo ja SJ-200 jne. J-185 mallin kehuminen tai sen hyvät ominaisuudet johtuvat lähinnä tuosta kopan muodosta ja siitä optimaalisuudesta, jolla kitara pakkaa ääntä ulos ääniaukosta. Se on hyvin tasapainoinen taajuus-spekriltään ja kitara pystyy soittamaan niin lujaa kuin haluaa äänen vain kasvaessa, kun taas monet muut mallit menevät tukkoon jossain vaiheessa tai sitten tietyt taajuuden ylikorostuvat.

Itse olen aina pitänyt jumbokitaroiden soundista, mutta en ole löytänyt koskaan sellaista (tai ei ole ollut varaa ostaa) todella hyvää ja tästä syystä tuo J-185 on kiinnostanut itseäni jo pidempään. Mulla oli aikaisemmin Guildin JF-30 jumbo, joka on käytännössä SJ-200 karvalakkimalli kaarevalla ja laminoidulla takakannella. Se on ihan hyvä kitara, mutta ei kovin herkkä (johtuen Guildien raskaammasta rakenteesta) ja olen omistanut myös Guildin F-50R ruusupuu jumbon, joka kärsi hieman samoista ongelmista. Koittamani SJ-200 kitarat ovat olleet ihan hyviä, mutta ei sellaisia joita haluaisin välttämättä itselleni, kiitos osittain niiden järjettömän kovan hinnan suomessa.

Olen pikkuhiljaa lukenut netistä ihmisten kommentteja näistä uusista Gibsonin J-185 malleista ja suurinpiirtein tälläinen on monien mielipide: Ennen vuotta 1997 valmistettuja (eli vuosien 90-97 välillä) ei kannata ostaa näkemättä ja kokeilematta kitaraa, koska monet ovat susia, vaikka joukossa on todella hyviä kitaroita. Tämän jälkeen lähes kaikki ovat joko hyviä, tai todella hyviä. Gibson ilmeisesti muutti rakennetta hieman kevyempään suuntaan ja vaahterakitaran kuulostaakseen hyvältä pitää olla kevyesti rakennettu. Liian raskaasti rakennettu vaahterakitara kuulostaa tylsältä ja tiukalta. Siitäkin voi tulla hyvä kitara, mutta kestää vuosikymmenen ja paljon soittoa kunnes hieman liian raskaasti rakennut kitara tämän saavuttaa. Lisäksi ihan 90-luvun alussa J-185 mallissa käytettiin pidempää 25.4" skaalaa, joka on virhe, eikä sovi suoraan tähän malliin, vaikka tuokin hieman lisää voluumia. Sitä tämä kitara ei tarvitse.

Vuoden 2000 jälkeen valmistettuja malleja on pääsääntöisesti kehuttu, niiden keveyden, kauniin ulkonäön ja soundin vuoksi, joten tälläisen päätin sitten hommata, kuhan sellainen käytettynä ilmestyy johonkin myyntiin ja sopivaan hintaan. Laitoin vielä itselleni vaatimukseksi, että sen pitää olla blondi, koska pidän blondeistä ;) Itseasiassa, naturaalin kitaran ostamiseen on sellainen järkisyy, että vain kaikista kauneimmat kannet, sivut ja pohjat välttyvät sunburstukselta, joten jos saa naturaalin voi olettaa saavansa valmistajan parhaimpaa puuta, ainakin ulkonäöllisesti. Tähän sivuhuomautuksena, että vaahterassa ei ulkonäkö korreloi mitenkään sen kanssa miten hyvää soitinpuuta se on. Paras vaahtera sointinpuuna on mahdollisimman jäykkää ja kevyttä. Usein kauneimman loimun omaava kappale on pehmää, ei toki liian pehmää käytettäväksi, mutta ei välttämättä soitinpuuna sitä kaikkein parasta.

Gibson valmisti J-185 mallia melkolailla muuttomattomana viime vuoteen, jolloin he toivat markkinoille true vintage -malliston ja siinä myös uuden ja "autenttisen" version J-185 mallista. Tämän jälkeen kaikista perusmalleissa on elektroniikka jo tehtaalta mukana. Välttämättä ero perus- ja true vintage mallin välillä ei ole kovin suuri, mutta itse ainakin pyrin vältämään noita tehdasasennettuja elekroniikkoja viimeiseen asti. Ajattelin jossain välissä, että ostan uuden J-185 mallin Thomannilta, mutta he muuttivat juuri silloin hintojaan ja mallin arvo nousi 400 eurolla hetkessä! Käytetty löytyi lopulta vuoden etsimisen jälkeen netin keskustelupalstalta ja saapui tänään turvallisesti suomeen.

Kitarassa on todellakin hieno ominaissoundi josta tulee mieleen osittain Guildin jumbot ja Gibsonin SJ-200, mutta J-185 on huomattavasti herkempi ja jotenkin tasapainoisempi. Piti heti koittaa aluksi sitä, että alkaa rämpyttämään pikkuhiljaa lisäten löylyä plektrakädellä ja tottahaan se oli - kitaran äänenvoimakkuus vain kasvaa ja se jyrinä, mutta soundi ei mene millään tukkoon tai mikään taajuus ala ylikontrolloimaan muita. Kaulasta tuli heti ekaksi mieleen Gibson Les Paul. Otelaudan levyes on kuitenkin hieman suurempi kuin sähkökitarassa, mutta kaula on melko ohut ja nättiä mahonkia kuten Les Paulissa. Perinteiset Klusonin virittimet, jotka vaihdan kyllä jossain vaiheessa Waverlyn viritimiin, kun ensimmäinen niistä alkaa reistailemaan (mikä tapahtuu kokemusteni mukaan vuoden sisällä). En osaa nopean kokeilun jälkeen sanoa paljon mitään muuta järkevää. Tuntuu ensikädessä parhaalta kitaraostokseltani koskaan ja olen kuitenkin omistanut kymmenisen, ehkä vähän päälle, kokopuista akustista. Voisin hyvin suositella ainoaksi Gibsoniksi tuota J-185 mallia, ellei sitten halua välttämättä J-45/Addvanced Jumbo tyyppistä kitaraa. Jos löydättä käytettynä hintaluokassa 1500-1800euroa niin suosittelen (tätä halvemman ovat jo ryöstöä), enkä pidä edes tuota Thomannin uuden hintaa liian suurena, jos vain kappale on yhtä hyvä kuin tämä omani. Niin tällä J-185 mallilla on sellainen lisänimi kuin "The best kept secret", eli tarkemmin varjeltu salaisuus. Olen oikeasti sitä mieltä, että parhaimmat nykyiset Gibsonit tulevat olemaan tulevaisuudessa vintagekitaroiden aatelia.