Rummut: rumpukamat ›

Joissain aiemmissa keskusteluissa on vertailtu semipro- ja pro-settejä.
Nyt jahtaan ihan subjektiivisia, omiin kokemuksiinne perustuvia eri pro-settien vertailuja: Missä kulkee raja jolloin rumpusetin hintaan tulee n.s. statuslisä, eli pöntöistä maksetaan tonni tai pari lisää vain sen takia että rummut ovat määrätyn merkkiset.
Tässä kolme satunnaisesti valittua pro-settiä, jotka varmaan kaikki toimisivat hyvin sekä keikalla että studiossa, hintahaitari on aikamoinen:
http://www.thomann.de/fi/dw_satin_oil_fusion_1_shell_set.htm
http://www.thomann.de/fi/sonor56_stage_2_delite_bird_azure.htm
http://www.superostis.net/rumpusetit.php?tuote=1
(tuo viimeksi mainittu on esittelysetti mutta parin sadan lisämaksulla saa uuden)
Mikä tuossa DW-setissä on niin paljon parempaa kuin noissa muissa että kannattaisi
maksaa noin paljon enemmän, kysyy nimimerkki "epätietoinen Kirkkonummelta"?

Mikä tuossa DW-setissä on niin paljon parempaa kuin noissa muissa että kannattaisi
maksaa noin paljon enemmän, kysyy nimimerkki "epätietoinen Kirkkonummelta"?
 
No, mun mielestä ei mikään. Nimimerkki "taivahan totuus tapanilasta". ; )
Tehdas sanoo niiden olevan "timbre-mätsättyjä". Joku siis "koputtelee hylsyjä ja taitavan sekä harjaantuneen korvansa ansiosta valitsee joka settiin sopivat hylsyt". Ihan niin kuin Juan Valdez poimi aikoinaan kaikki kahvipavut omin käsin. Maailmanlaajuiseen kahvipapujakeluun.
Uskoo ken haluaa.
 
PS. Eri epätasalaatuisia hylsyjä tuolla DW:n prässissä tulee, jos niitä pitää valita eri saundikasoihin... Vai pitäiskö sanoa Kellerin prässissä.
 
Edit. Ainiin, Niilo vetää niillä... nostaiskohan se brändiä/hintaa?

Missä kulkee raja jolloin rumpusetin hintaan tulee n.s. statuslisä, eli pöntöistä maksetaan tonni tai pari lisää vain sen takia että rummut ovat määrätyn merkkiset.
 
En kyllä lähtisi tällaiseen peniksenjatkelogiikkaan uusien soittimien kohdalla. Tietysti arvosoittimissa statuslisää on niinkuin missä tahansa keräilyharrastuksessa. Työ maksaa pitkällä juoksulla enemmän kuin koneet, eli mitä enemmän ammattimiehiä palkataan, sen kalliimmaksi setti ja soitin tulee. Viimeistelyyn käytetyn ajan määrä ja työntekijän eksellenssi määrittävät aika pitkälle soittimen laadun. Tietysti materiaaleillakin on eroa, mutta aika kevyttä metalliosien vaihtamisen kulut parempiin on verrattuna muutaman työtunnin kustannuksiin. Työkustannuksiin vaikuttaa luonnollisesti valmistusmaan BKT teollisuudenalalla, mitä myös soitintehtailu edustaa.

Joissain aiemmissa keskusteluissa on vertailtu semipro- ja pro-settejä...
 
Toisaalta samalla sivuilla on myös nämä
 
http://www.thomann.de/fi/sonor_sq2_rock_1_shell_set_birke.htm
http://www.thomann.de/fi/dw_finish_ply_fusion_1_shellset.htm
 
ja herää kysymys mikä tuosta Sonorista tekee noin paljon kalliinpaa? :)
 
Dw:ssä hinta muodostuu aika paljon tuosta viimeistelystä. Finishply on selkeästi halvempi. Toki on otettava huomioon että amerikkalainen rumpu maksaa Saksassa suhteessa enemmän kuin saksalainen.
 
Esim. Musamaailman hinnat ovat aika kilpailukykyiset, en välttämättä kovin tiukasti tuijottaisi noita Thomannin sivuja Dw:n hintoja saadakseni.
 
Niin. oma kokemukseni rajoittuu Sonoreissa muutamaan kokeilukertaan ja yhteen keikkaan Designereillä. Kuulosti ihan hyvältä, ehkä hieman liian kontrolloidulta ja siistiltä makuuni, ja hyvät rummut ne on (kuten monet muutkin) mutteivat mun mielestä mitenkään ylivoimaiset.
 
Dw:stä tykkään siitä, että niissä on todella muheva botne, varsinkin bassarissa ja mun on niitä jostain syystä helppo soittaa (yllättävän tärkeä tekijä sekin.). Muutaman keikan perusteella niistä myös saa todella helposti ja nopeasti mikitettyä valmiin soundin. Tällä hetkellä mulle on tärkeää että soundin saa nopeasti, ei todellakaan jaksa/ehdi säätää ja vääntää soundcheckeissä kovin kauaa.
 
Pearlin seteistä on myös jonkin verran kokemusta (yhtään en ole tosin omistanut), mutta yksikään ei ole oikein puhutellut suuremmin soundien perusteella. Ovat olleet "ihan kivoja", mutta varsinkin tomit ja bassari ovat kuulostaneet mun korvaan jotenkin pieniltä. Itäseteissä on mun mielestä vähän samaa ongelmaa, esim. tykkään tosi paljon Yamahan tomeista ja snareista. Mutta bassareissa ei ole sitä jotakin mulle. Ainakaan tehtaan kalvoilla. Sinänsä jännä juttu että paras Yamahan bassari minkä olen kuullut on 16" hip gig:in bassari. Ei ehkä joka keikalle sopiva, mutta toimii akustisissa jutuissa hienosti.
 
Niin ja korjattakoon vielä että Dw:hän tekee omat runkonsa itse (paitsi solid shellinsä), ovat tehneet jo vuosia.
Ja suosittu merkkihän se on nykyään, varmasti vaikuttaa hintoihin sekin, mutta itse asiassa Suomessa hinnat ovat musamaailman edustuksen myötä laskeneet varsin kilpailukykyisiksi.
 
Lopuksi sanottakoon että kaikki valtamerkkien kalliimmat setit ovat oikealla "touchillla" ja virityksellä hyviä ja käyttökelpoisia. Jotkut ovat sitten ehkä vähän parempia, mutta siinä mennäänkin jo enemmän makuasioiden puolelle.

Pearlin seteistä on myös jonkin verran kokemusta (yhtään en ole tosin omistanut), mutta yksikään ei ole oikein puhutellut suuremmin soundien perusteella. Ovat olleet "ihan kivoja", mutta varsinkin tomit ja bassari ovat kuulostaneet mun korvaan jotenkin pieniltä.

Lopuksi sanottakoon että kaikki valtamerkkien kalliimmat setit ovat oikealla "touchillla" ja virityksellä hyviä ja käyttökelpoisia. Jotkut ovat sitten ehkä vähän parempia, mutta siinä mennäänkin jo enemmän makuasioiden puolelle.
 
Samaa mieltä. Virittämällä ja kalvoja vaihtamalla kaikista laatuseteistä saa varmasti kelvollisen soundin, mutta jostain syystä Tama ja Pearl ei oo muhun iskenyt. Jotenkin muovinen fiilis jää molemmista merkeistä. Todennäköisesti tämä on ihan vaan oman pääni sisällä... Mutta eikös noi (Tama, Starclassic) toisaalta olekin hinnaltaan edullisimpia ns proseteistä?
 
Mielikuva on syntynyt todennäköisesti siksi, että en pidä valuvanteisista kannuista (koska en saa niitä prkl vireeseen) ja usein kun olen soittanut ko. seteillä, ne ovat olleet eri tuumakooilla, kalvoilla ja vireillä, mitä itse käyttäisin... Ehkä mielikuva korjautuisi, jos pääsisi itse ruuvailemaan.

Niin. oma kokemukseni rajoittuu Sonoreissa muutamaan kokeilukertaan ja yhteen keikkaan Designereillä. Kuulosti ihan hyvältä, ehkä hieman liian kontrolloidulta ja siistiltä makuuni, ja hyvät rummut ne on (kuten monet muutkin) mutteivat mun mielestä mitenkään ylivoimaiset.
 
Dw:stä tykkään siitä, että niissä on todella muheva botne, varsinkin bassarissa ja mun on niitä jostain syystä helppo soittaa (yllättävän tärkeä tekijä sekin.). Muutaman keikan perusteella niistä myös saa todella helposti ja nopeasti mikitettyä valmiin soundin. Tällä hetkellä mulle on tärkeää että soundin saa nopeasti, ei todellakaan jaksa/ehdi säätää ja vääntää soundcheckeissä kovin kauaa.
 
Samaa mieltä olen havainnoistasi, vaikka itse pidän juuri siitä Sonorin kontrolloidusta soundista. Designereissa -SQ2 käytännössä sama asia- on melko kliininen insinöörisoundi, sellainen valmiiksi EQ-tettu (huono termi, mutta menköön). Omasta mielestäni soundi on juuri sellainen mitä itse haen, dynaamiikka on kannuissa aivan omaa luokkaansa ja soundi on todella tasapainoinen. Yleissoundi on kyllä kieltämättä aika kirkas.
 
DW:n settien ominaissoundi taas on omien kokemusteni mukaan todella botnekas ja eläväinen, varsinkin basarit ovat omaa luokkaansa. Designereissa basari on aika hiljainen verrattuna tomeihin ja virveliin, mikitettynä ja nauhoitettuna todella mahtava, mutta livenä DW:n botnekas jytäys menisi omalla asteikollani ainakin rokkihommissa Designereiden ohi.
 
Toisaalta omissa kannuissani on verrattain ohuet koivurungot (5 mm tomit ja virveli, 6 mm basari). Signaturejen paksu Heavy Beech-runko (12mm pyökki) jysähtää varmasti aivan eri tavalla.
 
Joskus hollmin kanssa keskusteltiin tästä Sonorin ominaissoundista, ja hollmikin oli sitä mieltä, että Sonorin huippuseteissä on rungosta riippumatta tunnistettava ja omanlaisensa soundi.
 
Hans, jos haluat tulla testailemaan Designereita, niin Erottajalla pääsee paukuttamaan. Suomessa on niin hankala kokeilla Sonorin settejä, kun niitä ei missään ole edustettuna Force-sarjaa lukuunottamatta, että tule ihmeessä kokeilemaan ennen kuin teet päätöksen.
 
EDIT:
 
Tietysti arvosoittimissa statuslisää on niinkuin missä tahansa keräilyharrastuksessa. Työ maksaa pitkällä juoksulla enemmän kuin koneet, eli mitä enemmän ammattimiehiä palkataan, sen kalliimmaksi setti ja soitin tulee.
 
Aivan totta, mutta kannattaa ottaa huomioon myös ns. statusarvo ja hinnoittelu. Hinnoittelu on aivan oma taiteenlajinsa, ja yleensä ihmisillä on mielikuva siitä, minkä hintainen on laadukas tuote. Lippulaivasetin täytyy olla kallis, ei se muuten voi olla hyvä.;) Perverssiä, mutta mielikuvat ovat vahvasti läsnä.
 
Toinen asia liittyy jossakin määrin edelliseen, myyntivolyymi määrittelee myös osaltaan tuotantokustannuksia.

DW:n settien ominaissoundi taas on omien kokemusteni mukaan todella botnekas ja eläväinen, varsinkin basarit ovat omaa luokkaansa. Designereissa basari on aika hiljainen verrattuna tomeihin ja virveliin, mikitettynä ja nauhoitettuna todella mahtava, mutta livenä DW:n botnekas jytäys menisi omalla asteikollani ainakin rokkihommissa Designereiden ohi.
 
Sammaa mieltä. Jotakin ei-niin-hyvää on tapahtunut Sonorin suunnittelussa ja totetuksessa sitten 1980-luvun, jolloin Phonic- ja Sonorlite-sarjoissa on murhaavan erinomaiset bassarit. Ei voi kuin lämmöllä muistella Stonen keikkaa Himangan urheilutalolla tai Jack DeJohnetten bassaria 1970/80-taitteen ECM-levyiltä. Oli rumpu iso tai pieni, niin mahtavalta ne silloin kuulosti. Mutta nyttemmin kyllä DW:n bassarit ovat aivan ultimaalisen karmiininokria! Hehkutusta, uroot.

Sen verran osallistun tähän keskusteluun Sonoreiden osalta, että jotakin lienee tapahtunut, mutta niitä entisin speksein tehtyjä runkoja saa Sonorin SQ2-sarjaan edelleen.
 
Phonickin -76 (14x22") bassorumpu nostaa kulmakarvoja aina, kun joku toinen soittaa ja pääsen setin edestä kuuntelemaan.
 
Sonorliteja on ollut 18, 20 ja 22" kokoisia. Hyviä vehkeitä. (Ja Bobanalle terveisiä: Laita PS3 tai konvertoi siitä Pinstripesta sellainen. Soundi muuttuu ratkaisevasti parempaan suuntaan.)
 
Hiliten 20 ja 22" rummut nekin miellyttävät. Nykyisin kalvot ovat kaikissa Sonoreissani PS3-tyyppiset.
 
Uudemmista on ollut vain Designerin 18x20" Maple. Se ei jostkin syystä pärjännyt 16x20" Hilitelle, vaikka tismalleen samoin speksein tehty runko siinä oli. Olisiko tuo syvempi mitta ollut juurikin ratkaiseva tekijä. Huono se Designer ei missään nimessä ollut, mutta Hilite vei voiton.
 
DW:n bassorumpuja olen kuullut ja soittanut. Tosi lämmin bassorummun soundi.
Pearlin ja Taman bassorummut eivät minun kokemuksella yllä edellämainittujen kanssa samalle tasolle.
 
Kaikista pro-sarjojen tomeista, joita olen kokeillut, saa kelvollisen soundin.

Hans, jos haluat tulla testailemaan Designereita, niin Erottajalla pääsee paukuttamaan. Suomessa on niin hankala kokeilla Sonorin settejä, kun niitä ei missään ole edustettuna Force-sarjaa lukuunottamatta, että tule ihmeessä kokeilemaan ennen kuin teet päätöksen.
 
Kiitos kutsusta, voi ollakin että piipahdan jossain vaiheessa.
Tässähän tämä asian ydin oikeastaan onkin. Ei noita settejä loppujen lopuksi kovin paljon kotimaisista liikkeistä löydy. Onneksi ystävälliset rumpalihemmot kutsuvat käymään. Missäpähän muualla sitä pääsisi Sonorin laatuvehkeitä kokeilemaan.
 
Vinkkinä ehdottaisin että DAF:n seuraavalle kirppikselle Tavastialle järjestettäisiin sounditestailuklinikka, eli paikalle roudattaisiin tusinan verran eri merkkisiä ja tyyppisiä laatusettejä kokeilua varten.

Sen verran osallistun tähän keskusteluun Sonoreiden osalta, että jotakin lienee tapahtunut, mutta niitä entisin speksein tehtyjä runkoja saa Sonorin SQ2-sarjaan edelleen.
 
Itse asiassa SQ2-sarjan heavyrunko on ainoastaan 8 mm paksu, kun Phoniceissa, Signatureissa ja alkuaikojen paksurunkoisissa Designereissa runkojen paksuus on hulppeat 12 mm. Vai muistanko väärin?
 
Phonickin -76 (14x22") bassorumpu nostaa kulmakarvoja aina, kun joku toinen soittaa ja pääsen setin edestä kuuntelemaan.
 
Phonicit ovat aiheuttaneet kovaa kuumotusta jo pitkään, vaikka puikkoihin en ole koskaan päässytkään. Torin tuplasetin olisin ostanut, jos vain olisi tilaa ja rahaa.
 
Sammaa mieltä. Jotakin ei-niin-hyvää on tapahtunut Sonorin suunnittelussa ja totetuksessa sitten 1980-luvun, jolloin Phonic- ja Sonorlite-sarjoissa on murhaavan erinomaiset bassarit. Ei voi kuin lämmöllä muistella Stonen keikkaa Himangan urheilutalolla tai Jack DeJohnetten bassaria 1970/80-taitteen ECM-levyiltä. Oli rumpu iso tai pieni, niin mahtavalta ne silloin kuulosti. Mutta nyttemmin kyllä DW:n bassarit ovat aivan ultimaalisen karmiininokria! Hehkutusta, uroot
 
Miltäköhän soundaisi Designerit Heavy-rungolla? Torilla on yhdet myynnissä square size-kooilla. Olisi hauska päästä polkaisemaan ja vertailemaan omaan ohutrunkoiseen basariin. Voi olla, että niistä löytyisi sitä vanhaa botnea.

Itse asiassa SQ2-sarjan heavyrunko on ainoastaan 8 mm paksu, kun Phoniceissa, Signatureissa ja alkuaikojen paksurunkoisissa Designereissa runkojen paksuus on hulppeat 12 mm. Vai muistanko väärin? Noissa vanhemmissa on se 12 mm.

Statusarvoa tuo minusta lisää setin ikä ja kunto riippumatta siitä onko niillä kukaan stara soitellut.

Itte ostin "vanhat paskat" tietäen että olivat priimat tai ainakin lähes. Nyt saa yönsä nukkua.

Statusarvoa tuo minusta lisää setin ikä ja kunto riippumatta siitä onko niillä kukaan stara soitellut.

Itte ostin "vanhat paskat" tietäen että olivat priimat tai ainakin lähes. Nyt saa yönsä nukkua.
mYY KOLMELLAKYMPILLÄ?

Statusarvoa tuo minusta lisää setin ikä ja kunto riippumatta siitä onko niillä kukaan stara soitellut.

Itte ostin "vanhat paskat" tietäen että olivat priimat tai ainakin lähes. Nyt saa yönsä nukkua.
mYY KOLMELLAKYMPILLÄ?

mYY KOLMELLAKYMPILLÄ?
 
30donalla siis. Joo okei.

Muhkeimman bassorumpusaundin, mitä itse tiedän, kävin kokemassa Kumulla. 20 ja 22" bassareissa ei ollut alapään määrässä paljoakaan eroa. Ääntä tuli isommasta enemmän. Rummut oli normaalisyvyisiä 16-17", joten saundi ei ollut tästä extra-syvä-hypestä kiinni. Samoin Bradyn 20"x16" jarrah -rumpu jysähti soitinliikkeessä aika vakuuttavasti, ainakin verrattuna vieressä olleeseen, uuteen Pearlin Referenceen, josta lähti enimmäkseen pelkkä paukahdus. Eri vireessä taisivat olla, vaikuttaa myös asiaan.. DW:tä ei ole tullut kokeiltua, vaikka välillä käyn Musamaailmassa muilla asioilla. DW hehkuttaa vertical low timbren puolesta, mitä Sonor on tainnut harrastaa huippurummuissaan jo aiemmin. Mutta varmasti hyviä rumpuja tekee molemmat. Akustisen soittimen kohdalla kaikki tuntuu vaikuttavan kaikkeen. Yammun Stage Custon bassarin saundi oli kokoon nähden (22"x17") tukahtunut ja pieni verrattuna Sonorin S Classiin, joka oli 20"x16". Kalvojen vaihto ei muuttanut ääntä sen paremmaksi, joten pistin suht halvan rummun pienellä riskillä remonttiin. Vaihe vaiheelta rummusta lähti 5" syvyyttä pois, tuli uudet reunaviisteet (lyöntipuolelle pyöreä, resopuolelle terävä) ja viimeisenä mielijohteena hioa kihnutin rummun paksuudesta pari milliä pois. Ääneen tuli alapäätä ja potkua, eikä rummun kapeuskaan tuntunut pilaavan kokonaisuutta. Ei varmasti huippurumpujen veroinen ääni, joiden laadusta kannattaa edelleen makssaa, mutta toimii jopa alkuperäiskalvolla hyvin.

Muhkeimman bassorumpusaundin, mitä itse tiedän, kävin kokemassa Kumulla. 20 ja 22" bassareissa ei ollut alapään määrässä paljoakaan eroa. Ääntä tuli isommasta enemmän. Rummut oli normaalisyvyisiä 16-17", joten saundi ei ollut tästä extra-syvä-hypestä kiinni. Samoin Bradyn 20"x16" jarrah -rumpu jysähti soitinliikkeessä aika vakuuttavasti, ainakin verrattuna vieressä olleeseen, uuteen Pearlin Referenceen, josta lähti enimmäkseen pelkkä paukahdus. Eri vireessä taisivat olla, vaikuttaa myös asiaan.. DW:tä ei ole tullut kokeiltua, vaikka välillä käyn Musamaailmassa muilla asioilla. DW hehkuttaa vertical low timbren puolesta, mitä Sonor on tainnut harrastaa huippurummuissaan jo aiemmin. Mutta varmasti hyviä rumpuja tekee molemmat. Akustisen soittimen kohdalla kaikki tuntuu vaikuttavan kaikkeen. Yammun Stage Custon bassarin saundi oli kokoon nähden (22"x17") tukahtunut ja pieni verrattuna Sonorin S Classiin, joka oli 20"x16". Kalvojen vaihto ei muuttanut ääntä sen paremmaksi, joten pistin suht halvan rummun pienellä riskillä remonttiin. Vaihe vaiheelta rummusta lähti 5" syvyyttä pois, tuli uudet reunaviisteet (lyöntipuolelle pyöreä, resopuolelle terävä) ja viimeisenä mielijohteena hioa kihnutin rummun paksuudesta pari milliä pois. Ääneen tuli alapäätä ja potkua, eikä rummun kapeuskaan tuntunut pilaavan kokonaisuutta. Ei varmasti huippurumpujen veroinen ääni, joiden laadusta kannattaa edelleen makssaa, mutta toimii jopa alkuperäiskalvolla hyvin.
 
Kävitkö Soitin Laineessa mun Brady-babyä polkemassa? Itse en tykännyt hirveesti alkuperäiskalvotuksesta (musta PS3 edessä umpinaisena ja clear lyöntikalvona). Nyt on reikä etukalvossa ja PS3 coated lyöntipuolella, toimii.

"Muhkeimman bassorumpusaundin, mitä itse tiedän, kävin kokemassa Kumulla. 20 ja 22" bassareissa ei ollut alapään määrässä paljoakaan eroa. Ääntä tuli isommasta enemmän. Rummut oli normaalisyvyisiä 16-17", joten saundi ei ollut tästä extra-syvä-hypestä kiinni.
 
Samoin Bradyn 20"x16" jarrah -rumpu jysähti soitinliikkeessä aika vakuuttavasti, ainakin verrattuna vieressä olleeseen, uuteen Pearlin Referenceen, josta lähti enimmäkseen pelkkä paukahdus. Eri vireessä taisivat olla, vaikuttaa myös asiaan..
 
DW:tä ei ole tullut kokeiltua, vaikka välillä käyn Musamaailmassa muilla asioilla. DW hehkuttaa vertical low timbren puolesta, mitä Sonor on tainnut harrastaa huippurummuissaan jo aiemmin. Mutta varmasti hyviä rumpuja tekee molemmat.
 
Akustisen soittimen kohdalla kaikki tuntuu vaikuttavan kaikkeen. Yammun Stage Custon bassarin saundi oli kokoon nähden (22"x17") tukahtunut ja pieni verrattuna Sonorin S Classiin, joka oli 20"x16". Kalvojen vaihto ei muuttanut ääntä sen paremmaksi, joten pistin suht halvan rummun pienellä riskillä remonttiin. Vaihe vaiheelta rummusta lähti 5" syvyyttä pois, tuli uudet reunaviisteet (lyöntipuolelle pyöreä, resopuolelle terävä) ja viimeisenä mielijohteena hioa kihnutin rummun paksuudesta pari milliä pois.
 
Ääneen tuli alapäätä ja potkua, eikä rummun kapeuskaan tuntunut pilaavan kokonaisuutta. Ei varmasti huippurumpujen veroinen ääni, joiden laadusta kannattaa edelleen makssaa, mutta toimii jopa alkuperäiskalvolla hyvin."
 
Hieman helpompi lukea, vai mitä?

Tuo kahden viimeisen kappaleen väli on tarpeeton, vai mitä?
 
Tai viimeisessä kappaleessa pitäisi ainakin kertoa minkä äänestä on kyse. :)