Puhaltimet ›

Olenpa tässä vasta aloittelemassa saksofonin soittoa, sopivan soittimen hankinta olisi edessä. Yritettyäni sulattaa kaiken sen informaation mitä olen onnistunut raapimaan kasaan eri lähteistä, muutamia käytännön kysymyksiä on vielä jäänyt vastausta vaille.
 
Vietettyäni kymmenisen vuotta ostamalla, myymällä ja vaihtelemalla sähkökitarakamojani samanlainen vaihtoruljanssi ei oikein houkuttelisi saksofonien kanssa. Saattaa kuulostaa hölmöltä ja ymmärrän, että tällä hetkellä hyvä foni olisi lähinnä samaa kuin helmiä sioille, mutta haaveeni olisi ostaa mieluiten heti kättelyssä sellainen foni jota ei tarvitsisi vaihtaa toiseen taitojen kasvaessa.
 
Tavoiteltu tyylilaji on pop/jazz, ja Selmerit tuntuvat olevan lähinnä fonien aatelia tuossa tyylilajissa. Minulle on suositeltu opettajan taholta ainakin ulkomaisilla foorumeilla myyttistä hohtoa keräävää Selmerin Mark VI:a, ja kuulemma ylipäätään fonin ostaminen uutena on lähinnä vaarantava virhe..
 
Tämänhetkinen käytettävissä oleva budjetti on 2000-3000 euroa, mahtaisikohan tuolla saada kyseisen fonin? Toinen kysymys on se, liikkuuko noita ylipäätään myynnissä Suomessa? Tarkoitus olisi aloittaa soittotunnit mielellään touko-kesäkuussa '07, mahtaakohan olla toiveajattelua pystyä metsästämään kyseisenlainen soitin haltuun siihen mennessä?
 
Toinen vaihtoehto voisi olla Selmerin Reference 54, jonka saattaisin saada opiston avulla ostetuksi itselleni uutena n. 3000 euron hintaan. Uuden fonin ostaminen tuntuu kuitenkin hieman rahan haaskaukselta, jos käytettynäkin saisi. Mitähän tuollainen mahtaisi maksaa käytettynä ja onkohan noita ylipäätään liikkeellä?
 
Opiston foniope lupasi tarvittaessa lähteä mukaan katsomaan jos kiinnostava soitin löytyy pääkaupunkiseudulta. Probleemana on kuitenkin soittimen löytäminen ja hintaluokka. Ei myöskään viitsisi laittaa ostoilmoituksia ennen kuin tietää onko ko. tuotteeseen itsellä edes varaa :-) .

Jos olet vasta aloittelemassa foninsoittoa, niin mielestäni ei välttämättä ole kaikkein tarkoituksenmukaisinta hankkia huippukallista ammattilaistorvea. Toisaalta niiden arvo säilyy yleensä hyvin verrattuna oppilassoittimiin ja siitä on etua, jos päätätkin laittaa fonin rahoiksi harrastuksen lopahdettua. Toisaalta taas on turha odottaa, että laadukas torvi paikkaisi virheitä ja auttaisi kompensoimaan aloittelijan kömpelyyttä. Edullisemmallakin torvella pääsee kyllä hyvin alkuun.
 
Noissa vanhoissa soittimissa on toki jotain sellaista, mitä uusista ei löydy - ja päinvastoin. Se, että kyseessä on joku hehkutettu 50-60-luvun pilli ei vielä takaa sitä, etteikö uudemmista ja vähemmän hypetetyistä torvista löytyisi varteenotettava vaihtoehto tai jopa paljon parempikin soitin. Fonin ostaminen uutena ei suinkaan ole virhe. Käytetyn voi kuitenkin saada edullisemmin.
 
Selmer on vain eräs merkki muiden joukossa. Yhtä hyvin saman asian voi ajaa vaikkapa Keilwerth tai Yanagisawa tms. Jos laatua haluaa, siitä joutuu maksamaan - mutta Selmerin tapauksessa soittimissa on kyllä aika ilmavaa hinnoittelua... Hyvästäkin voi maksaa liikaa.
 
Jos et ole vielä kertaakaan soittanut saksofonia, ei soittimen valitseminen tietenkään ole helppoa. Olisi helppoa mennä liikkeeseen kokeilemaan erilaisia pillejä, jos tietää mitä hyvältä soittimelta vaaditaan ja omaa soittimesta jonkinlaisen soittokokemuksen. Mutta kun soitinta hankkii kylmiltään, on yleensä luotettava jonkun asiantuntijan opastukseen.
 
Olin itse muuan vuosi sitten vastaavanlaisessa tilanteessa. Olin kiinnostunut saksofoninsoitosta eikä minulla ollut soittimesta aiempaa kokemusta. Halusin heti alusta laadukkaan soittimen, koska minua ei kiinnostanut vaihtoruljanssi. Löysin netistä tietoa eri torvista ja soittamisesta sekä myynti-ilmoituksen soittimesta, jonka tulin hankkineeksi soitonopettajani ja hänen kollegansa avustuksella. Soittimeni on uudehko, tehty 90-luvulla ja sain sen käytettynä kohtuullisen edullisesti eräältä ammattilaismuusikolta. Hyviä tarjouksia voi tulla vastaan, täytyykin vain pitää silmät auki.

Kiitoksia paljon vaivannäöstäsi. Perusongelmahan tässä tosiaan on se, että ei ole kompetenssia arvioida eri soittimia kun niiden saundia tai tuntumaa ei pysty vertailemaan.
 
Mitenkäs suuria saundillisia eroja noiden eri valmistajien tuotteiden välillä ylipäätään on? Voiko merkin perusteella päätellä jotakin kyseiselle soittimelle ominaisesta saundimaailmasta? Ovatko esimerkiksi jotkut fonit järjestään "pehmeäsaundisia" tai toiset "teräviä", "ääneltään nopeasti syttyviä", "keyvitä/raskaita", "hitaita" tms.? Kitaroissa tämmöisistä asioista näkee keskusteltavan jatkuvasti, mutta fonien osalta en ole juuri tuollaisiin vertailuihin törmännyt tai sellaisiin ei vaan ole järjestelmällisesti lähdetty.
 
Ehkäpä tuo pyrkimys Selmerin hankintaan nousi alun perin lähinnä siitä, että tähän mennessä ne fonistit joiden hyvään ulosantiin olen ehtinyt tähän mennessä kiinnittämään erityistä huomiota ovat soittaneet poikkeuksetta Selmereillä. Tämän puolesta se olisi vaikuttanut sellaiselta valinnalta, jossa ei olisi ainakaan niin helposti voinut mennä pieleen... ;-) Ehkäpä tämä on turha kitarismianalogia, mutta sitä tavallaan pelkää ostavansa Jacksonin hevikepin ja ihmettelevänsä miksei jatsi taitu...

Kyllä sitä eroa on eri valmistajien torvissa, mutta toki eroa on myös saman valmistajan torvissakin. Ei ne kaikki ole täsmälleen identtisiä, etenkin vanhemmissa torvissa voi olla saman valmistajan torvissa niin hyviä kuin vähemmän hyviä yksilöitä.
 
Kai siihen on syynsä, että Joe Lovano soittaa Borgania ja Dave Liebman Keilwerthiä Selmerin sijasta... Nämä vain eräinä esimerkkeinä. Kai heiltäkin jokunen Selmer taitaa löytyä ja käyväthän nämä huippumuusikotkin läpi melkoista selaamista noissa torvissa, Selmeristä toiseen tai aivan muun merkkiseen.
 
Mielestäni ei ole mielekästä hankkia jotain xyz-torvea vain koska joku suosikkipuhaltaja sattuisikin sellaista käyttämään. Tässäkin on hyvä pitää mielessä, että vaikka esikuva soittaisi tiettyä pilliä, ei kyseisen pillin hankkiminen auta sinua pääsemään hänen tasolleen.
 
Onko vaikkapa Selmer pillinä pehmeä tai täyteläinen, ohut tai kevyt? Ajatelkaapa niitä monia fonisteja, jotka soittavat samanlaista pilliä ja kuulostavat silti erilaiselta: John Coltrane, Hank Mobley, Lester Young... Sama soitin, erilainen soundi. Se on soittajasta kiinni, mitä soittimesta saa irti.
 
Selmerin (erityisesti Mk VI) suosiota voi selittää sen monipuolisuus. Se ei ymmärtääkseni ole mihinkään tyyliin erityisen hyvin istuva vaan on ennemminkin monipuolinen jokapaikanhöylä. Ja siihen aikaan kun niitä kuutosiakin valmistettiin ei Selmerin soittimelle juuri löytynyt merkittäviä kilpailijoita. Se oli aikanaan hyvä soitin, jonka monet muusikot valitsivat parhaimpana vaihtoehtona. Sitten he loivat hienoa musiikkia käyttäen kyseistä soitinta. Ja koska kyseiseen musiikkin yhdistetään nykyisin tämä kuuluisa soitin, tekee juuri se konteksti soittimesta niin halutun. Monia ihmisiä ohjaakin kyseisen soittimen pariin juuri mielikuva menneistä suuruuksista, eikä niinkään se, että kyseessä olisi ehdottomasti paras saatavilla oleva soitin.
 
Yamaha vaikuttaa olevan Selmerin ohella suosiossa monien klassisten fonistien keskuudessa, Selmer istunee hyvin klassiseen kuin jazziin, kun taas jotkut pillit ovat saaneet suosiota lähinnä jazzissa, kuten King Super 20. Syitä tähän on monia ja aihe on loputon suo. En kuitenkaan näkisi soitinta ensisijaisena soittotyyliä ja soveliasta genreä määrittävänä tekijänä. Kyllä muusikon täytyy tällöin olla soittimeen nähden ensisijainen.
 
Loppujen lopuksi, soitin on vain väline musiikilliseen ilmaisuun. Jos on jotain musiikillisesti merkittävää, mitä välittää soittimella, sen voi kyllä tehdä ihan millä pillillä vaan - muistakaa toki Charlie Parker, joka loi hienoa musiikkia kuulostaen itseltään niin Selmerillä kuin Graftonin muovialtolla.

muistakaa toki Charlie Parker, joka loi hienoa musiikkia kuulostaen itseltään niin Selmerillä kuin Graftonin muovialtolla.
 
(Nyt tuli tässä yöhämärällä mieli vähän sivuta aiheesta, ja ehkä vähän nusaista välimerkkiä. Pahoittelen mahdollista aiheuttamaani mielipahaa.)
 
Parkkerin kohdalla ehkä ei ollut kyse soundista vaan siitä tajunnanvirrasta ja ideoista mitä juoksi miehen päässä valtoimenaan. Eniten ehkä juuri siitä innovatiivisuudestaan Charlie oli arvostettu. Eli kärjistetysti sanottuna hänen vaatimaton soundi ei kysynyt soitinta, pärettä, suukappaletta, eikä aikaa kuulostaakseen samalta. Epäilen että Parker ei mahtanut paljoa keskittyä äänen tuottoonsa, eikä hänellä mahtanut olla mitään tavoitteita sen suhteen.
 
Mutta sinänsä komppaan tuota tekstiä kaikkine osineen.
 
Niin kauan kuin soitin on työkalu ja kiinnostuksen kohde, kannattaa hommata toimiva pilli, joka ei ole raskas puhaltaa, ja on kestävä. Se pitää mielenkiinnon yllä.
 
Mutta jos kyseessä on parantumaton intohimo, tarve hienojakoisempaan ilmaisuun ja taustalla on jo soittovuosia, kannattaa odotella, käydä kokeilemassa kaikkia mahdollisia foneja, ja kuunnella sydäntään.
 
Vanhojen fonien äänimaailman aukeaminen voi kestää aika pitkään johtuen niiden metalliseoksesta. Siinä voi tulla ongelmaksi se, että vaikka kärsivällisyys riittäisi, niin yrittää muuttaa ansatsiaan että saisi pillin soimaan, jolloin voidaan ihan tietämättään mennä aivan vika suuntaan mukavassa ja hyvänkuuloisessa ansatsissa.
 
En ymmärrä oikein miksi se uusi soitin on sellainen peikko. Niitä on ainakin huomattavasti helpompi päästä kokeilemaan erilaisia.

Ajatelkaapa niitä monia fonisteja, jotka soittavat samanlaista pilliä ja kuulostavat silti erilaiselta: John Coltrane, Hank Mobley, Lester Young... Sama soitin, erilainen soundi. Se on soittajasta kiinni, mitä soittimesta saa irti.
 
Onhan tuokin totta. Mutta en usko että noista on ketään soittanut samalla"soittimella". Samalla pillillä mutta en usko että suukappale tai päreet tai vaikka pelkän kaulan vaihto muuttaa fonin saundia niin paljon. Todetkaa itse. Nyt tyttöni kutsuu.. :) pakko kai mennä.. :P

(Parkkerin kohdalla ehkä ei ollut kyse soundista vaan siitä tajunnanvirrasta ja ideoista mitä juoksi miehen päässä valtoimenaan. Eniten ehkä juuri siitä innovatiivisuudestaan Charlie oli arvostettu. Eli kärjistetysti sanottuna hänen vaatimaton soundi ei kysynyt soitinta, pärettä, suukappaletta, eikä aikaa kuulostaakseen samalta. Epäilen että Parker ei mahtanut paljoa keskittyä äänen tuottoonsa, eikä hänellä mahtanut olla mitään tavoitteita sen suhteen.
 
Näinhän se tietystikin on. Lisäisin vielä tuohon, että hyvää soundia on hyvä lähteä kehittämään, kunhan ensin täyttyvät muut soittamisen perusedellytykset, löytyy soittoteknistä osaamista ja musiikillisia ideoita, joita voi soittimellaan välittää.
 
Niin kauan kuin soitin on työkalu ja kiinnostuksen kohde, kannattaa hommata toimiva pilli, joka ei ole raskas puhaltaa, ja on kestävä. Se pitää mielenkiinnon yllä.
 
Tämäkin on totta. Soittimen tulee olla sellainen, että se ikäänkuin katoaa soittajan ilmaisun tieltä. Hyvä soitin on se, millä pystyy vaivattomimmin luomaan musiikkia.