Bänditoiminta ›

Mä olen todennut että hetkessä tehdyt biisit on niitä parhaita, kai se spontaanius kuuluu kun ei ala liikaa miettimään ja viilaamaan niitä särmiä pois, jotka just tekee siitä biisistä hyvän. Sävelsin taannoin yhden biisin 5 minuutissa kun piti saada biisi paperille ja treeneihin jotka alkoivat vartin päästä. Siitä tuli itseasiassa hieno ja menevä ralli, sovitus hiottiin sitten yhdessä treeneissä, tai oikeastaan katottiin lapuista soinnut ja soitettiin biisi läpi. No, eihän tuo mitään progeheviä ole, vaan ihan suoraa rokkia, mutta silti.
 
Toisaalta taas tuommoiset äkkiä väsätyt voi olla myös täyttä kuraa. Se on vähän niinkuin joko tai. Mä olen pyrkinyt jättämään kaikki ajatukset tyyliin "kuulostaako tää nyt liikaa joltain" tai "onko tarpeeksi omaperäinen/monimutkainen/uskottava" pois tuosta biisintekoprosessista. Yksinkertaisesti joko joku asia kuulostaa hyvältä tai huonolta ja sen mukaan prosessi etenee.
 
Näin siis täydellisessä maailmassa, tuskin noista yllämainituksista ajatuksista ikinä pääsee eroon. Kannattaa joskus kokeilla päinvastoin, eli teet vaan biisin välittämättä mistään uskottavuudesta, genrerajoista tai muista seikoista jotka yleensä ovat biisinteossa ne kompastuskivet. Eli antaa itselleen luvan olla vähän hölmö ja naurettava. Eihän noita tarvitse kenellekään esittää, mutta jos katson omia biisintekijäidoleitani, niin itseasiassa moni on juuri ja juuri uskottavuuden ja korniuden rajoilla, mutta eivät mene rajan yli. Liekö sitten osa rockin vaarallisuutta tuolla kielekkeellä heiluminen. Liian varman päälle tehty kuulostaa kuitenkin yleensä tylsältä.

Se todellakin aiheuttaa välillä turhautumista, sillä tuntuu ettei mikään kuulosta riittävän hyvältä. Olen myös huomannut, että liiallinen itsekritiikki saattaa syödä jopa luovuuttani, sillä jo työstövaiheessa tulee tunne, ettei tästä tule ikinä niin hyvää että sitä voisi levylle julkaista.
 
Kuulostaa kumman tutulta. Viimeisen parin vuoden aikana kaikki, mitä olen yrittänyt kirjoittaa on alkanut tuntua jotenkin laimealta ja teennäiseltä. Tuntuu, että biisejä yrittää kirjoittaa vain itse kirjoittamisen vuoksi, eikä sen takia, että olisi jotain sanottavaa.
 
Tiedä sitten, onko vaatimustaso noussut vai taso laskenut kun biisiaihiot eivät enää jaksa herättää mielenkiintoa niin, että ne haluaisi viedä loppuun asti, kohta puoleentoista vuoteen ei ole syntynyt mitään valmista. Nyttemmin olen lakannut yrittämästä ja päättänyt odotella, että ideoita alkaisi tulla spontaanisti väkisin yrittämättä, niinkuin ennen vanhaan.
 
Toivottavasti se päivä vielä tulee.

Itsekritiikkiä on, totta kai, mutta eipä moinen ainakaan enää pariin vuoteen ole osoittautunut ongelmaksi. Eli esimerkiksi bändi-ilmoituksia lukiessa on vain ottanut puhelimen käteen ja soittanut. Ikään kuin "Hey, what the hell" -asenteella. Muiden, toisistaan hyvin poikkeavien, ihmisten kanssa soittaminen on kehittänyt omaa itsetuntoa huomattavasti. En tiedä, menikö hieman aiheen vierestä, mutta itellä ei ainakaan ongelmia tän homman suhteen ole.

Kyllä sitä itsekritiikkiä on ollut ongelmaksi asti, nykyään onneksi aika harvoin. Vaan itsekritiikkiä täytyykin olla, ilmankaan ei pärjäisi. Nykyään onneksi soitan parissa tosi rennossa kokoonpanossa, jossa on helppo heittää kriittisyys nurkkaan. Jotai rockabillyä tyyliin, voi vaan antaa palaa. Se tekee hyvää. Joskus sitten on ihan hauska venytellä kikkeliä ja väsätä jotain ennennäkemätöntä, monimutkaista ja vaikeaa.

Taitaa tätä ylikorostunutta itsekritiikkiä piisata minullakin riesaksi asti, sillä mietin ennen tähän threadhiin vastaamista uskallanko kirjoittaa vähäpätöisen mielipiteeni, kun "Enhän mä ole edes oikea muusikko, kun olen niin huono" :).
 
Olen viime aikoina paininut omien mörköjeni kanssa jo siinä määrin, että alan olla oikeastaan lopen väsynyt vähättelemään tekemisiäni ja miettimään mitä muut mistäkin tuotoksestani tuumaavat. En tiedä keitä ne pelottavat "muut" oikeastaan edes ovat, sillä olen järjestään saanut mitä parhainta kannustusta sävellysteni suhteen ja nimenomaan niiltä kaikista tärkeimmiltä arvioitsijoilta: omalta bändiltä, läheisiltä sekä bändimme kahdella pienellä keikalla olleilta.
 
Välillä vain tuntuu kovin vahvasti siltä, etten ole itse edes tehnyt omia sävellyksiäni, vaan biisit kuulostavat hyvältä vain siksi, että joku muu on jotenkin pelastanut ne omalla panoksellaan. Faktaa tosin on, ettei yksikään kappaleeni olisi ikinä päätynyt kokonaiseksi biisiksi tai muille esitettäväksi ellei bändikaverini olisi aina pätkän kuultuaan sanonut, että tuohan kuulostaa todella hienolta.
 
Pitkään ajattelin kaikkien läheisteni sanovan kommenttejaan vain miellyttääkseen minua. Tavallaan taustalla oli innostus omia biisejä kohtaan, mutta vahva epäilys sen suhteen olenko vain liioitellut hurmoksessani kaiken. Ei ole kauaa siitäkään, kun tuntui ettei uusia bändijäseniä uskalla etsiä, kun kaikki ehdokkaat kuitenkin nauraisivat tekeleillemme ja ajattelisivat kuinka surkea soittaja olen
 
Onneksi olen vihdoin alkanut kehittää erittäin terveellistä hällä väliä -asennetta. Pyrin karsimaan mielestäni ajatukset tietyistä "piireistä", joiden mielipiteillä olisi merkitystä tai joiden edessä itseni nolaisin. Paljon tärkeämpää, kuin mielistellä "tärkeitä" ja "oikeanlaisen" musiikkimaun omaavia ihmisiä, on koskettaa niitä, joihin juuri minun hengentuotokseni vetoavat. Mitä ihmeen väliä sillä on, jos joku nauraa tai pitää kappaleitani järkyttävinä, kun löytyy niitäkin, jotka itkevät liikutuksesta kuullessaan soittoani? Ja ehkä juuri se, että olen kokenut tuon jälkimmäisen, on muuttanut kaiken pysyvästi. Siksi kai kannattaa uskaltaa, jotta saisi kokea ne muutamat ikimuistoisen kannustavat kokemukset, joiden jälkeen mikään ei ole enää niin epävarmaa.
 
Itselleni on tärkeintä ainakin kanavoida tunnelmia, pitää hauskaa ja tarjota ihmisille erilaisia kuuntelukokemuksia sen sijaan, että laskelmoidusti pyrkisin miellyttämään kaikkia. Se on vain niin mahdotonta silloin, kun antaa mennä ja päästää oikean, laskelmoimattoman luovuuden valloilleen. Onhan sekin nähty, että juuri kaikista hulluimmat, rohkeimmat ja ennakkoluulottomimmat muusikot keksivät mullistavimpia tyylejä tehdä musiikkia muiden junnatessa paikoillaan mielistellen mukatärkeitä tahoja.
 
Olen suunnitellut nyt aloittavani oheisprojektina täysin sensuroimattomien musiikillisten perversioideni äänittämisen ja äänitysteni julkaisun, vaikka sitten salanimellä jossain mikserinetin uumenissa. Voi olla melkoisen terapeuttista ja kehittävää. Jostain tämä vapautuminen on aloitettava...

yleensä on kyllä tullut huomattua että ihmisten keskuudessa kaikki on paskaa ja mitään ei saisi tehdä. miten tällaisessa asennemaailmassa voi musiikki edes itää, mietinpä vain

yleensä on kyllä tullut huomattua että ihmisten keskuudessa kaikki on paskaa ja mitään ei saisi tehdä. miten tällaisessa asennemaailmassa voi musiikki edes itää, mietinpä vain
 
Mun mielestä tuollaisesta asetelmasta taas nimenomaan itää vastareaktiota.

Tuota...
onko se ongelma siis huono itsetunto ja liiallinen itsekritiikki,
vai liiallinen itsetunto ja olematon itsekritiikki?
 
Monet seilaavat tuossa välimaastossa.
 
E: jatketaan
 
Itselläni on ollut onni työskennellä useamman eri ikäisen upean henkilön kanssa. Ammatista riippumatta ensi käden opetusta siitä, miten maailma makaa.
Itsetuntoa parantaa kokemus siitä, että osaan.
Itsekritiikkiä parantaa kokemus - hupsis - APUA!
 
Ne vain on itse laitettava omiin viitekehyksiinsä.
 
Jos aloittaessani ajattelin osaavani kaiken, ja parin vuoden päästä totean, että en tajua mistään mitään, niin homma on aivan oikealla tolalla.
 
Jos aloittaessani en tiennyt mistään mitään ja parin vuoden päästä ihan itse hoksaan jotain, niin vielä parempi.
 
Jos aloittaessani tiesin kaiken ja vielä kymmenen vuoden jälkeen kaikki muut ovat väärässä, tai;
jos aloittaessani en tiennyt mitään, enkä vieläkään uskalla mitään..
niin sitten jotain on pahasti pielessä.

Tuota...
onko se ongelma siis huono itsetunto ja liiallinen itsekritiikki,
vai liiallinen itsetunto ja olematon itsekritiikki?
 
Monet seilaavat tuossa välimaastossa.
 
E: jatketaan
 
Itselläni on ollut onni työskennellä useamman eri ikäisen upean henkilön kanssa. Ammatista riippumatta ensi käden opetusta siitä, miten maailma makaa.
Itsetuntoa parantaa kokemus siitä, että osaan.
Itsekritiikkiä parantaa kokemus - hupsis - APUA!
 
Ne vain on itse laitettava omiin viitekehyksiinsä.
 
Jos aloittaessani ajattelin osaavani kaiken, ja parin vuoden päästä totean, että en tajua mistään mitään, niin homma on aivan oikealla tolalla.
 
Jos aloittaessani en tiennyt mistään mitään ja parin vuoden päästä ihan itse hoksaan jotain, niin vielä parempi.
 
Jos aloittaessani tiesin kaiken ja vielä kymmenen vuoden jälkeen kaikki muut ovat väärässä, tai;
jos aloittaessani en tiennyt mitään, enkä vieläkään uskalla mitään..
niin sitten jotain on pahasti pielessä.
 
Väärällään asiaa!

Mä en ole koskaan tehnyt yhtään biisiä, jonka olisin halunnut julkaista, vaikka bänditoimintaa on takana kohta 15 v. (Ellei soittoääniä lasketa. Tein niitä työkseni viisi vuotta). Ei ne kuulosta koskaan siltä, että niitä haluais oikeasti kuunnella. En tosin viitsi nykyään edes yrittää. Oon tullut siihen lopputulokseen, että on paljon hauskempi soittaa muiden tekemiä biisejä sadoille, kuin omia yritelmiä kymmenille...
 
Pitäis varmaan alkaa säveltämään jinglejä. Niissä voi kierrättää kliseitä eikä niiden tarvitse välttämättä kuulostaa tuoreilta tai uusilta.

Olen huomannut, että liiallisen itsekritiikin ja perfektionismin kitkemiseen oiva lääke on neljän soinnun punkkia veivaava coverbändi. Kaikki osaavat biisit, mutta juuri kukaan ei kummemmin soittaa tai laulaa. Kokonaisuus pysyy kasassa, mutta mitään muuta siitä ei voi sanoa - eikä tarvitsekaan. Tämä on juuri päinvastaista kuin miten musiikkia yleensä harrastan ja sopivasti erityylistäkin, varmaankin nämä elementit tekevät tästä erityisen hauskaa. Muutenkin tietyssä määrin punkmeininki on varsin suotavaa, periaatteilla "jokainen voi soittaa soitinta" ja "määrä korvaa laadun" on toisinaan paikkansa. Suosittelen kaikille perfektionisteille!

Mun mielestä tuollaisesta asetelmasta taas nimenomaan itää vastareaktiota.
 
Vastareaktio on kaiken hienointa. Jos on idea, mikä on hyvä tulee se toteuttaa jotenkin muuten. Kaikki kääntää selälleen. Hinkata ja tapella, unohtaa ja opetella uudestaan. Mä tykkään siitä. Itsekritiikkiä en kai harrasta, laiska olen, joskus se ehkä toimii samalla lailla. Nyt meinasi iskea olo että en jaksa kirjoittaa ajatusta loppuun, seuraavaksi ajatus sanoi että ei tätä kannata lähettää. Lopputulos on se että sotkin vähän lisää ja lähetin kuitenkin.

Maan pinnalle palauttaa se....
 
Että omasta mielestä hyvin menneen keikan jälkeen kuuntelee keikasta tehdyn taltioinnin. Voi mennä useita päiviä, ennen kuin kehtaa tarttua instrumenttiin, kun kuuntelee omaa soitantoa, jota jotkut ovat muka kehuneet hyväksi....
 
Karmeaa...
 
Joskus jopa naurattaa...
 
Hyvin menneen keikan jälkeen kannattaa pitää tauko, että hyvä olo menee ohi ennenkuin kuuntelee äänitteen, joka saattaisi nopeuttaa hyvän olon ohi menoa!
 
Nimimerkki "Kokenut"

Minä vietin luomisen tuskan ja itsekritiikin syövereissä myöhäisteini-iästä alkaen aina tuonne melkein kolmekymppiseksi, toistakymmentä vuotta. Mikään oma tuotanto ei ollut hyvää kun siitä puuttui se tunne, sielu ja hienous kaikin puolin. Pöytälaatikko täyttyi.
 
Nyttemmin on jo pidemmän aikaa tullut vedettyä bändin kanssa kaikki tavara niin täysillä ja sydämestä kuin lähtee. Pohjalta, että paljon tätä yleisöä viksummatkin ovat pitäneet meitä idiootteina. Tehty semmoista mitä osataan ja sitten vedetty se niin omana itsenä kuin on osattu. Välillä kieli poskessa ja välillä ei. Mutta silti tosissaan. Ei ole yritetty enää olla AW Yrjänöitä tai Jarkko Martikaisia (kun ei olla, AW ja Jarkko ovat). Treeneissä on nyt ollut helvetin mukavaa, aivan erilaista kuin männävuosina. Monta kertaa on ollut treenien jälkeen semmoiset fiilikset ettei ole unta saanut kuin vasta joskus aamuyöllä ja niillä vähillä keikoilla joilla ollaan soitettu on vastaanotto ollut positiivista. Ihmiset ovat oikeasti pysähtyneet katsomaan sitä meidän juttua sen sijaan että olisivat keskittyneet yksinomaan ottamaan häppää, kuten baarikeikoilla omia biisejä vedettäessä helposti käy susirajan tällä puolen.
 
Pöytälaatikosta kun on katsellut niitä vanhoja biisejä niin eivät ne kaikki ihan niin huonoja ole kuin silloin tuntui. Joskin melko suuri osa on...

Kaikkia ei voi miellyttää. Jos homma tuntuu itsestä hyvälle, niin eipä muiden mielipiteillä sen enempää kannata päätään vaivata (ei musiikissa eikä muutenkaan). Tosin jos leipä olisi siitä kiinni, ehkä ajattelisin vähän toisella tavalla. Rakentavaa kritiikkiä toki kannattaa aina kuunnella.

Tärkeintä on ite pitää sitä omaa juttua vitun siistinä. jos ei ite usko omiin biiseihin ni miten voi ikinä luulla et kukaan muukaan niistä tykkäis?

Tärkeintä on ite pitää sitä omaa juttua vitun siistinä. jos ei ite usko omiin biiseihin ni miten voi ikinä luulla et kukaan muukaan niistä tykkäis?
 
Näin on ollut, on ja on oleva!

Tärkeintä on ite pitää sitä omaa juttua vitun siistinä. jos ei ite usko omiin biiseihin ni miten voi ikinä luulla et kukaan muukaan niistä tykkäis?
 
Tämähän on suoraan Andy McCoyn suusta :)

Jos työ on hyvin tehty, on aivan sama mitä siitä sanotaan, eikä sitä todennäköisesti edes dumata.
 
et ole vissiin lukenut internetin "musiikkifoorumeja". suosittelen www.punkinfinland.net ja suomi24.fi . tän mestan keskustelu on aika laimeeta.
 
no joo, en harrasta enää musiikkia joten eipä tarvitse tämän kanssa päätään vaivata
 
Tärkeintä on ite pitää sitä omaa juttua vitun siistinä. jos ei ite usko omiin biiseihin ni miten voi ikinä luulla et kukaan muukaan niistä tykkäis?
 
itsepetos on kavala tauti
vaikka itse pitäisi, ei se taio muita ihmisiä siitä diggaamaan