Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Mä nyt ajoin takaa, että vaikea on sinfoniaa säveltää, jollei sinfoniaorkesteria ole vielä olemassa.
 
Nää kirjat vain kertoo, että yhtäkkiä alettiin säveltää sinfonioita, mitä ei aikaisemmin tehty.
Jollain tavalla se sinfoniaorkesterikin on kehittynyt soittimineen ja soittajineen.
 
Kyllä, mutta ei se sinfis ole itsellään kehittynyt, vaan täyttämään musiikin tarpeita. Tästä kerrotaan kyllä ainakin niissä opuksissa ja teksteissä joita minä olen lukenut.
Säveltäjät kirjoittavat musiikkia ja haluavat erota jollain tavalla edeltäjistään ja aikalaisistaan, yksi tapa on kirjoittaa erilaisille kokoonpanoille. Kun jostain teoksesta muodostuu hitti, muut jäljittelevät kokoonpanoa ja lisäävät siihen jotain uutta, lopulta muodostuu standardikokoonpano sen mukaan mitä säveltäjät haluavat kirjoittaa.
Bachkin olisi halunnut kirjoittaa varsin isoillekin kokoonpanoille, mutta soittajia ei ollut tarpeeksi saatavilla. Tästä saattaa muodostua harhakuvitelma siitä, että kokoonpanot keksittäisiin erikseen ja sitten säveltäjät kirjoittaisivat keksityille kokoonpanoille, kun pikemminkin homma menee toisinpäin, kokoonpanot syntyvät tarpeesta.
 
Joskus totta kai on saattanut olla niinkin, että jokin stemma on esim. sairastapauksen vuoksi siirretty toiselle soittimelle ja säveltäjä on saanut tästä uusia ideoita, mutta esim. ennen wieniläisklassismin aikaa tämä oli varsin yleistä varsinkin rinnakkaisäänialaisten soittimien kanssa eikä siitä ole jäänyt merkintöjä paperille.
Merkkaatko sä muistiin humppakeikalla kun kitaristi soittaakin soolon, eikä fonisti, joka ei krapulan takia päässyt paikalle?
 
Ja vaikka ne entisajan säveltäjätähdet oli soittimensa virtuooseja, en ole löytänyt mainintaa että ne rakenteli tai muuten kehitteli niitä.
 
Soitinrakennuksesta ja soittimien kehittymisestä on omat kirjansa ja aihetta sivutaan musiikin oppikirjoissakin. Musiikin historiassa puhutaan kuitenkin soivasta musiikista, eli kappaleista, eli sävellyksistä, josta aiheesta riittää itsessäänkin kirjoitettavaa valtavat määrät, on turha puhua toissijaisista asioista enempää kuin on tarpeen historian ymmärrettävyyden kannalta.
 
Kannattaa myös muistaa, että on vaikeaa kirjoittaa kiinnostavaa faktaa asioista, joista ei lähdemateriaalia ole saatavilla. Soitinrakentajat ja soittajat harvoin tajusivat keksintöjensä merkittävyyttä omana aikanaan eivätkä siksi kirjoittaneet niistä. Miettikää vaikka jotain Charlie Parkeria 1900-luvun soittajista. Tajusiko se itse miten se tulee vaikuttamaan myöhempien polvien soittoihanteisiin? Kirjoittiko se muistiin 2200-luvun historioitsijoille ajatuksiaan aiheesta? Säveltäjistäkin kirjoitetaan enemmän niiden säilyneiden partituurien perusteella kuin henkilöiden omien ajatusten.
 
Ja meneehän se symbioosi toisinkin päin: Aika turha on sävellys paperilla, jollei ole olemassa soittimia ja soittajia jotka sen toteuttavat.
 
Niin no, Bachillakin oli kappaleita, joita ei esitetty miehen elinaikana, esim. Brandenburgilaiset konsertot (tai ainakin niistä osa, en ole Bach-asiantuntija). Turhiako teoksia? Ehkä aikanaan.
Ymmärrän pointtisi kyllä, mutta kannattaa tajuta, että kun on soittaja joka tuottaa ääntä, on musiikkia, kun on soitin, jolla joku tuottaa äänen, on musiikkia, jonka joku on säveltänyt, automaattisesti. En halua erottaa säveltäjiä, soittajia ja soittimia, vaan kaikki ovat musiikkia tuottavia subjekteja. Nyt vaan sattuu olemaan niin, että materiaali, jota meillä on tallennettuna vanhemmasta musiikista on nuotteja paperilla, ei äänitallenteita soittajista tai spesifejä kertomuksia siitä, miksi joku läppä keksittiin johonkin puupuhaltimeen. Siksi historiaa on vaikea kirjoittaa muusta kuin niiden nuottien ylösmerkitsijöistä. Soittajista on olemassa korkeintaan aikalaiskertomuksia, eikä niiden takia ole syytä nostaa esiin jotain soittajaa enempää kuin kertoen että aikalaiset pitivät herra X:ää ylimaallisen hyvänä urkurina. Paganini ja Liszt, ehkä kaikkien aikojen tunnetuimmat virtuoosisoittajat ovat hekin tunnettuja juuri infernaalisten vaikeiden sävellystensä takia, eivät pelkkien aikalaiskertomusten.
 
Yhtä hyvin voitaisiin valittaa, että miksi historiaa ei kirjoiteta musiikin kuuntelijoista tai toisen luokan harrastelijasäveltäjistä jotka kirjoittivat pari biisiä eläessään? Ei ole tarpeeksi kiinnostavaa faktaa jonka pohjalta kirjoittaa, siitä yksinkertaisesta syystä, koska lopulta tullaan aina siihen, että ajan musiikista on olemassa luotettavana tutkimuskohteena ainoastaan nuotit ja siitä luonnollinen askel on tutkia säveltäjää.
Vaikka, niin kuin Klezberg sanoi, kyseessä olisi "kuvio missä soitinrakentajat tekevät soittimen, soittajat keksivät miten sitä soitetaan ja säveltäjät ottavat sen käyttöön ja kirjoittavat sen rajoissa mitä soittajat pystyvät soittamaan", se, missä innovaatiot ilmenevät nimenomaan musiikissa, ovat sävellykset. Yleensä kirjoissa kerrotaan sivulauseessa jonkin uuden läppäkikan keksimisestä puhaltimilla tai kosketinsoittimien vasarakoneiston keksimisestä, jos sillä on suuri merkitys ajan musiikissa.
 
Ennen kuin jatkan määrättömiin tätä jauhamista, niin kerro nyt ihmeessä, Baron, mitä sä sitten haluaisit lukea musiikin historiasta? Katotaan jos joku tietäis jonkun sen tyylisen kirjan, joka sua kiinnostaa enemmän. Ja kerro myös, minkä epäkohdan sä tässä havaitset? Eikö kuitenkin MUSIIKIN historian ollessa kyseessä pitäisi puhua nimenomaan musiikista, eikä ilmiöistä jotka ovat siihen ehkä jollain tasolla yhteydessä?