Kitarat: soittaminen ›

Tosiaan bluesista ehkä voisi sanoa sen, että musiikkilajina se on ainoa, missä sama, vanha juttu joka on soitettu tuhansia kertoja, voi kuulostaa yhtä hyvältä myöhemmin. Eli se ei käytännössä kulu, kun sitten jos lähdetään joitakin metalbändejä kuuntelemaan, ja jos siellä plagioidaan jotain tosi kovaa juttua uudestaan, siitä menee maku. Toisin kuin bluesissa. Se säilyy, tai ainakin ylivoimaisesti kauiten.
 
E: Tai joo, sanotaan että ehkä klassinen kulkee siinämielessä samalla viivalla.

Tosiaan bluesista ehkä voisi sanoa sen, että musiikkilajina se on ainoa, missä sama, vanha juttu joka on soitettu tuhansia kertoja, voi kuulostaa yhtä hyvältä myöhemmin.
 
Jaa-a, tämä lienee pikemminkin henkilökohtainen preferenssi kuin yleinen totuus. Minusta saman ränttätänttä-bluesin kahdeksassadas reinkarnaatio on ihan yhtä kuiva juttu kuin neoklassinen kolmisointu-tapping iänikuisen kvinttikierron päällä tai vielä yksi Am-F-C-G -poprockbiisi. Déjà vu, eikun déjà écouté.

Minusta saman ränttätänttä-bluesin kahdeksassadas reinkarnaatio on ihan yhtä kuiva juttu kuin neoklassinen kolmisointu-tapping iänikuisen kvinttikierron päällä tai vielä yksi Am-F-C-G -poprockbiisi.
 
Eli sulle blues on pelkää ränttätänttää, mikä jo kertookin aika paljon.
 
Piti kai olla C-Am-F-G7, Doowoppikin on aika hienoo parhaimmillaan...
 
Am-F-C-G , no joo on totaki aika palio käytetty...

Vaikka en kuulu kumpaankaan kategoriaan blues-mies tai tiluttaja (on tosiaan hirvee sana), niin minun mielestä nämä valitettavat vastakkain asettelut johtuu monesti siitä, että ei tunneta sitä "muuta" musiikkia hyvin ja silloin se kaikki kuulostaa samalta. Oma genre on taas niin tuttu, että eri alalajit ja vivahteet avaavat sellaisen maailman, että siitä riittää iloa ja opeteltavaa tarvittaessa loppuiäksi.
Mää olen valinnut kultaisen keskitien, kaikenlaista vähän eikä mitään kunnolla. Ja silti on mukava soittaa.

Minusta saman ränttätänttä-bluesin kahdeksassadas reinkarnaatio on ihan yhtä kuiva juttu kuin neoklassinen kolmisointu-tapping...
 
Ja osoittaa sen että ymmärrät bluesista yhtä vähän kuin minä neoklassisesta kolmisointu-tappingista.

Vaikka en kuulu kumpaankaan kategoriaan blues-mies tai tiluttaja (on tosiaan hirvee sana), niin minun mielestä nämä valitettavat vastakkain asettelut johtuu monesti siitä, että ei tunneta sitä "muuta" musiikkia hyvin ja silloin se kaikki kuulostaa samalta. Oma genre on taas niin tuttu, että eri alalajit ja vivahteet avaavat sellaisen maailman, että siitä riittää iloa ja opeteltavaa tarvittaessa loppuiäksi.
Mää olen valinnut kultaisen keskitien, kaikenlaista vähän eikä mitään kunnolla. Ja silti on mukava soittaa.
 
Tämän mainitsin myös itsekin jo.
 
Ja Nahkis saikin jo kuulla asiantuntijoilta sen mitä aioin sanoa.

Kaivapa vaikkapa tosta viimeisimmästä sooloskabojen jälkipyykkiketjusta jotain sanojesi tueksi, siis jotain sellaista, missä blues-äijä mollaa hevitiluttajaa.
 
Ehkäpä juuri sooloskabaketjussa tällaista ei esiinny, mutta tulee mieleen ainakin taannoinen Francesco Fareria käsitellyt ketju, jossa hänen nopeaa tyyliään ei pidetty juurikaan minään ja se hyvin kovaan ääneen ilmaistiin. Jos nyt sitten katsot millaista kritiikkiä ralliolli on saanut osakseen bluespohjaisen musiikin arvostelemisesta - vaikka hän erikseen mainitsi pitävänsä blueskitaristeja hyvinä kitaristeina - huomaat, ettei tarvitse sosiologian professori olla todetakseen asian tolaa.
 
Eli sulle blues on pelkää ränttätänttää, mikä jo kertookin aika paljon.
 
Nahkis taisi käyttää siinä kärjistettyjä esimerkkejä. Kyllä hän taitaa bluesinsa tuntea.
 
Vaikka asia onkin tunteellinen - oma musiikkityyli on suuri osa omaa identiteettiä - yritetään pitää argumentit kuitenkin edes jokseenkin järkevinä eikä tahalleen aleta tulkita toisten sanomisia väärin. Monesti näkee näissä keskusteluissa sellaista naiivia itku silmässä -asennetta ja marttyyriyttä: "no kun mää vaan oon tämmönen sää sitte varmaan oot paljo parempi mutta sanonpa sen että mää oon kuiteskin tehnyt paljon enemmän keikkaa kuin sää mut kai sää sitte oot parempi".
 
Ja ne pakolliset huomautukset tuosta lausunnosta:
Ei, en viittaa tuolla sinuun, BigPapa, jos niin ajattelit.
Kuten nahkis, myös minä kärjistin.
Ei, en ala etsiä esimerkkejä, sillä en todellakaan ala osoitella ketään sormella.
:-D
 
Ylipäänsä tuntuu, että ralliollin pointti ei oikein mene perille. Tuskinpa hän suunnittelee mitään blueslevyjen holokaustia vaan pikemminkin on huolissaan erilaisten tyylien diversiteetistä. Olen jokseenkin samoilla linjoilla hänen kanssaan tässä: tuntuu, että kaikki aina redusoituu bluesiin, vaikka se on vain yksi johdannaistapa toteuttaa asia.

Ja taas se pakollinen Youtube...
 
http://www.youtube.com/watch?v=pGlyRfumNz4

Tässä kun nyt annetaan soundtrackeja ketjulle, laitetaampa tämmönenkin.
 
Tunteella vedettyä soittoa sieltä toisesta ääripäästä, jossa kieltämättä on sininen vivahde. ;)
 
http://www.youtube.com/watch?v=SzW8fi8z5C8

Mun mielestä bluesissa on jo vahvoilla, jos osaa olla soittamatta duurilickejä mollin päälle tai mollia duurin päälle. Niiden kuluneiden lickien ollessa kyseessä tuollainen toistuva päällekkäismiksaaminen kuulostaa poikkeuksetta huonolta, mutta sitäkin kuulee. Tuo kun lasketaan pois niin jäljelle jääkin kasa persuvaivatonta makkaraa, jolla pysyy kyllä hengissä, mutta kyllä se alkaa pelkiltään tökkimään. Jos niitä peruspentatonisia jaksaa kuunnella kauemmin, niin se johtuu joko soittajan hyvästä kamasoundista (mielihyvää tuottaa silloin soundi, ei niinkään ne lickit) tai siitä, että soittaja laittaa niihin puhkisoitettuihin juttuihin mukaan jotain mikä on "ulkopuolelta".

ja toinen:
 
http://www.youtube.com/watch?v=WEubiUaDq0o
 
ja lisää:
 
http://www.youtube.com/watch?v=HbJUs8QPxqc
 
http://www.youtube.com/watch?v=kTi24AxJP_w
 
http://www.youtube.com/watch?v=leUYu88hWt0
 
http://www.youtube.com/watch?v=muRWVpQEbqY
 
http://www.youtube.com/watch?v=o9QL0Jkb_GU
 
Must nää on ihan hyviä. Eikä aiheuta mitään vatsan väänteitä toisin kuin Malmsteen.

Ja taas se pakollinen Youtube...
 
http://www.youtube.com/watch?v=pGlyRfumNz4
 
Enpäs tiennytkään että bluussissa saa täpätä. :D

Eli sulle blues on pelkää ränttätänttää, mikä jo kertookin aika paljon.
 
Missäs minä näin sanoin?
 
Lue nyt vielä vähän enemmän väärin, niin huomaat että sanoin myös kaikkea neoklassista heviä kolmisointutappingiksi ja kaikkea poprockia neljän soinnun biiseiksi.

Hienoa että olette osallistuneet keskusteluun! Korjaan pari väärinkäsitystä ja yritän viedä keskustelua vähän eteenpäin.
 
No ei se mitään, sulla on toi pään aukominen kuitenkin aika hyvin hallussa. Miks helvedissä sun pitää ylipäätään kuunnella näitä skaboja jos täällä soitetaan vääriä ääniä, kuuntele vaikka radioa mieluummin.
 
Tai perusta itse skabat jossa soitetaan vain oikeita ääniä, (en tosin tiedä mitä ne ovat? ehkä jotain itäkhantien perinnemusaa kurkkulaululla?)
 
Olen pahoillani paikoin pisteliäistä sanankäänteistäni. Tarkotukseni kuitenkin jalo, ja enemmistöä on mielestäni hyvä vähän kritisoida.
 
Noihin oikeisiin ja vääriin ääniin en oikein lähde. Määrittelystä riippuen ne voisivat tarkoittaa mitä vaan.
 
Lainaan vielä tuon loppuosankin tekstistäsi tähän ketjuun...
 
Se miksi ne on niin kovia kuin ovat, johtuu armottoman harjoittelun lisäksi siitä, että he ovat ennakoluulottomasti kuunnelleet kaikenlaista musiikkia.
 
Mä itse olen jo sen ikäinen, että ei mulla ole aikaa eikä kiinnostusta tulla maailman eikä edes Juupajoen parhaaksi tiluttajaksi tai edes kitaristiksi.
 
Mä olen musiikilliset kannukseni hankkinut aikaa sitten ja jossain ihan muualla kuin täällä m netin sooloskaboissa, istunut 10 vuotta keikkadösässä noin 100000 kilometrin vuosivauhtia, soittanut studiossa ensimmäisen kerran 17 vuotiaana jne... Ja ehkä tärkeimpänä...kuunnellut nöyränä neuvoja ja ohjeita vanhemmilta muusikoilta.
 
Tsekkasin huvikseni muutaman arvostetun kitaristin esikuvia:
 
Dimebag Darrel: mm. countryvaikutteet. (country-western songwriter Jerry Abbott)
 
Satriani ja Malmsteen: mm. Jimi Hendrix, jonka esikuvina olivat muunmuassa bluesäijät B.B. King, Muddy Waters, Albert King, ja T-Bone Walker.
 
Steve Vai: mm. Jeff Beck, jonka esikuvina olivat mm. bluesäiät Muddy Waters ja Buddy Guy.
John Petrucci: mm. SRV
 
Zakk Wyldellä olikin jo sitten melko yllättäviä esikuvia ja vaikuttajia, esim. Led Zeppelin, Elton John. Lynyrd Skynyrd, Allman Brothers, Neil Young, Rolling Stones, Beatles.
 
Led zeppelin kitaristi Jimmy page on maininnut esikuvikseen mm. Elmore Jamesin ja B.B. Kingin.
 
Että semmosta.
 
Tämähän on täyttä asiaa, olen erittäin paljon samaa mieltä. Itse en kuitenkaan pide mainitsemasiasi kitaristeja kovinkaan mielenkiintoisina, joten sikäli tämä meni niin sanotusti vähän huti. Itse asiassa tekstisi toimii oikein hyvin väitteideni tukena siinä mielessä, että blues on erittäin suosittua kitaristien kerhossa.
 
Sitten taas tuohon Räkkipelin ansioituneeseen kommenttiin:
 
Otit huomioon vain bluesin ja tiluttamisen. Itse en halunnut oikein tiluttamista ottaa mukaan tähän keskusteluun, vaikka sen itse aluksi mainitsinkin. Pitäisinkin bluesin vastakohtana ennemminkin laajan väriskaalan käyttöä ja edelleen sen laajentamista. Hevi on taas minulle täysin tuntematon genre, enkä valitettavasti osaa sanoa siitä mitään.
 
Kuten sanottua, en ole koskaan kuullut kenenkään muun kuin kitaristin soittavan niin primitiivistä bluesia - yleensä he ovat käyttäneet paljon "kehittyneempiä" ja musikaalisempia aineksia sooloissaan. Pidän nimittäin tätä kitaristien "bluesia" erittäin epämusikaalisena ja rajoittavana lähestymistapana. En usko, että he edes tietävät mitä harmonioita ne luovatkaan taustan kanssa, ja jos tietäisivät, lopputulos ei kuulostaisi niin primitiiviseltä. Nämä eivät tietenkään ole muuta kuin luuloja, joten omia kokemuksia kuulisin mielellään. Sen verran tosin tiedän, ettei B.B. Kingillä ollut mitään hajua harmonioista näkemäni dokumentin perusteella.
 
Huomautan vielä, että itse pidän myös erittäin primitiivisestä musiikista. Erityisesti silloin kun se ei pohjaudu blues-traditioon ja vielä eritoten silloin kun soitostaan on tietoinen. Onko tunne siis jotenkin yhteydessä vain bluesiin, vai voiko staattisessa kokosävelasteikkojamissa olla tunnetta? Tunteeseen vetoaminen on yleensä ja ainakin tässä ketjussa täysin epävalidi argumentti. Ymmärrätte varmaan miksi.
 
Muitakin hyviä kommentteja on tullut, ja kaikki kiitos niille. Lopetan tämän viestin kuitenkin nyt tähän.

Joo tässä kohassa alkais olla abloy ihan paikallaan...

Joo tässä kohassa alkais olla abloy ihan paikallaan...
 
Miksi ihmeessä? Eikö tästä aiheesta saisi keskustella?

Tosiaan bluesista ehkä voisi sanoa sen, että musiikkilajina se on ainoa, missä sama, vanha juttu joka on soitettu tuhansia kertoja, voi kuulostaa yhtä hyvältä myöhemmin. Eli se ei käytännössä kulu, kun sitten jos lähdetään joitakin metalbändejä kuuntelemaan, ja jos siellä plagioidaan jotain tosi kovaa juttua uudestaan, siitä menee maku. Toisin kuin bluesissa. Se säilyy, tai ainakin ylivoimaisesti kauiten.
 
Blues-sooloissahan on improvisaatio aina ollut vahvana osana soittoa, joka taas ainakin itseäni kiehtoo valtavasti. Ja siinähän se tyylitaju juuri punnitaan, että saa "kliseisillä lickeillä" jutun kuulostamaan tuoreelta ja toimivalta. Eri asia sitten on, kuinka moni ja kuinka hyvin siinä onnistuu... joka tosin on taas lähinnä kuuntelijan päätettävissä.
 
E: Ja onhan näitä "perinteisen" bluesin uudistajia ollut kautta vuosisadan, jotka ovat vanhaan pohjaan tuoneet aina uusia asioita, mm. sähkökitaran!

Tarkotukseni kuitenkin jalo, ja enemmistöä on mielestäni hyvä vähän kritisoida.
höpöhöpö trolli mikä trolli,
 
Otit huomioon vain bluesin ja tiluttamisen. Itse en halunnut oikein tiluttamista ottaa mukaan tähän keskusteluun, vaikka sen itse aluksi mainitsinkin.
et halunnu ottaa ? mainitsit kuitenkin, ja sait trollattua vanhan tilu/vastaan pluus
jutun esiin
 
Pitäisinkin bluesin vastakohtana ennemminkin laajan väriskaalan käyttöä ja edelleen sen laajentamista. Hevi on taas minulle täysin tuntematon genre, enkä valitettavasti osaa sanoa siitä mitään.
Pluus ei ole muuta kuin laajoja väriskaaloja.
 
Kuten sanottua, en ole koskaan kuullut kenenkään muun kuin kitaristin soittavan niin primitiivistä bluesia - yleensä he ovat käyttäneet paljon "kehittyneempiä" ja musikaalisempia aineksia sooloissaan. Pidän nimittäin tätä kitaristien "bluesia" erittäin epämusikaalisena ja rajoittavana lähestymistapana. En usko, että he edes tietävät mitä harmonioita ne luovatkaan taustan kanssa, ja jos tietäisivät, lopputulos ei kuulostaisi niin primitiiviseltä. Nämä eivät tietenkään ole muuta kuin luuloja, joten omia kokemuksia kuulisin mielellään. Sen verran tosin tiedän, ettei B.B. Kingillä ollut mitään hajua harmonioista näkemäni dokumentin perusteella.
viimeistään tämä lausahdus paljastaa kaiken.
 
Huomautan vielä, että itse pidän myös erittäin primitiivisestä musiikista. Erityisesti silloin kun se ei pohjaudu blues-traditioon ja vielä eritoten silloin kun soitostaan on tietoinen. Onko tunne siis jotenkin yhteydessä vain bluesiin, vai voiko staattisessa kokosävelasteikkojamissa olla tunnetta? Tunteeseen vetoaminen on yleensä ja ainakin tässä ketjussa täysin epävalidi argumentti. Ymmärrätte varmaan miksi.
kaikki on tunnetta
 
Lopetan tämän viestin kuitenkin nyt tähän.
saas nähdä

Satriani ja Malmsteen: mm. Jimi Hendrix, jonka esikuvina olivat muunmuassa bluesäijät B.B. King, Muddy Waters, Albert King, ja T-Bone Walker.
Steve Vai: mm. Jeff Beck, jonka esikuvina olivat mm. bluesäiät Muddy Waters ja Buddy Guy.
 
Tästä pitää vielä sanoa, että tuollaisten esikuvaketjujen laittaminen on oikeastaan aika turhaa. Kaikelle voidaan löytää vaiheiden kautta joku vielä vanhempi lähde. Miksiköhän esimerkiksi Steve Vai ei sitten olisi maininnut suoraan esikuvakseen jotain blues-äijää. No se johtuu siitä, että piti odottaa niin kauan, että tuli joku joka pääsi perus-bluesista sen verran irti, ettei soitto ollut enää sitä samaa tavaraa kuin Muddyllä ja Buddyllä. Piti odottaa että tuli Jeff Beck, joka oli keksinyt vähän uusia tuulia mukaan. Vähän sama kuin että mistä vm. 2007 Volvo on ponnistanut. No siinä on varmaan katsottu enemmän jotain edellistä korimallia kuin T-Fordia.