Kitarat: kitarakamat ›

Salat julki.
 
Arvuutusleikki on päättynyt, ja yhtään oikeaa vastausta ei tullut. Thule oli oikeilla jäljillä mikin ulkoasun suhteen, ja Swan arvasi valmistajan, mutta sen lähemmäksi kukaan ei päässyt.
 
Olen nyt lisännyt laitearvion mysteerimikistä. Tämän viestin lopussa on linkki arvioon, josta myös paljastuu mikä mikki on kyseessä. Tarkoitus oli laittaa artikkeli (runsaasti kuvitettuna) omalle sivustolleni, mutta en ole moneen viikkoon päässyt loggaamaan sisään lespaul.f2g.netin hallintasivustoon. :(
 
Johdannoksi siteeraan hieman alkua arviostani.
 
"Nykyinen Gibson SG Faded Special on ollut kitara-arsenaalissa reilut kolme vuotta. Hyvä yksilö: soitettavuuden ja tatsin puolesta unelmakitara niin SG-mallisista kuin jotakuinkin kaikista omistamistani kitaroista, vaikka kalliimpiakin sähkiksiä on ollut ja on yhä. Ainoa varsinainen ongelma löytyi mikkiosastolta. "Keskitehoinen" vakkaritallamikki 490T jäi niin totaalisesti kaulamikkinä toimineen 490R:n jalkoihin, että mitkään mikin korkeuden säädöt eivät siinä auttaneet. Ruuvailin ja säätelin, mutta lopputulos oli aina sama: 490T kuulosti liian kirkkaalta, ohuelta ja yleisesti ottaen munattomalta. SG Standardissahan tallamikki olisikin suurempitehoinen 498T, joka on oman aiemman kokemukseni (Gibson Les Pauleista) mukaan paremmin balanssissa 490R:n outputin kanssa.
 
Siinä sitten pähkäilin useammankin tahon ammattilaisten kanssa, että mikä mikki laitetaan tilalle. Olin kallistumassa Seymour Duncanin Customin tai Custom Customin suuntaan, mutta nämäpä heput onnistuivat ylipuhumaan minut asentamaan JB:n sen sijaan. Olin hieman skeptinen, sillä JB:hän on terävän treblepiikkimikin maineessa, mutta toisaalta - näin järkeilin - trebleähän voi aina suitsia monellakin keinolla, alkaen kitaran Tone-potikasta. Joten JB siihen silloin tuli ja Customit, Custom Customit sun muut unohdettiin sillä kertaa.
 
Olin myös tyytyväinen JB:hen. Ensinnäkin se oli yllättävänkin hyvin balanssissa 490R-kaulamikin kanssa, vaikka yleismittarin lukemista olisi voinut muuta odottaa. Toisekseen, kun JB:stä väänsi tonet nolliin, soundi oli melko lähellä 490R-kaulamikin soundia tone kybällä, eli siitä muodostui soundillisesti ikään kuin luonnollinen jatkumo 490R:lle. Lähteehän JB:stä toki vielä erittäin kaunis ja yläsävelrikas soundikin. En ole mistään toisesta mikistä saanut koskaan niin laulavia soolosoundeja. JB jopa kiertääkin erittäin musikaalisesti - tehoste, jota olen usein käyttänyt hyväksi. JB on tietysti treblepiikkinsä lisäksi kuuluisa myös kovasta tehostaan - jonka voin myös allekirjoittaa. Kaikista kitaroistani ja mikeistäni SG/JB-yhdistelmä oli se, joka kaikkein parhaiten veti etuasteen ruttuun. Tai - silloin kun käytin digitaalilaitteita - klippasi oikein kunnolla.
 
Mutta soundi-/kitarakamaperfektionisti ei ole koskaan liian tyytyväinen. Aina jostakin (kitarasta, vahvarista, efekteistä, jne.) löytyy jotain puutteita, joiden korjaaminen olisi ensiarvoisen tärkeää, jotta voisi saavuttaa sen soundin, josta on aina unelmoinut. Joskus sitä hoidetaan vaihtamalla putkia vahvariin tai erilaisia elementtejä kaappeihin. Kitaroiden kohdalla yleensä lähdetään vaihtamaan mikkejä.
 
JB:n tapauksessa takaraivossa oli koko ajan naputtanut tietoisuus, että ei tämä sittenkään ole se mikki, jonka oikeasti halusin. Olihan se todella hyvä mikki, sitä en missään tapauksessa kiistä. Se ei vain ollut juuri sellainen soundi, jonka olin unelmoinut SG:stäni tulevan. JB:llä oli pari perusongelmaa. Vaikka soolomikiksi se olikin täydellinen, ilman mitään varauksia, komppipuolella se ei aina toiminut ihan niin hyvin. Mikin erittäin hyvä erottelevuus sai aikaan sen, että kompatessa soundiin tuntui ikäänkuin jäävän "aukkoja" eikä soundi ollut niin tasainen ja yhtenäinen kuin olisi toivonut. Eli ikäänkuin olisi kuullut joukon erillisiä nuotteja sen sijaan, että olisi kuullut soinnun. JB ohensi SG:n soundia mielestäni vähän liikaa, saaden sen jopa kuulostamaan enemmän stratomaiselta kuin mahonkiselta Gibson-kitaralta.
 
Toinen ongelma liittyy JB:n perussoundin luonteeseen. Yhdistelmänä SG+JB tuottaa soundin joka on rock'n'rollin sielu. Sen avulla oli erittäin helppoa tavoittaa miltei minkä tahansa vanhemman polven raskaan rokin/hevin legendan soundi. Omalla SG:lläni + putkivahvarilla tuli (oman matskun ohella) soitettua niin Zeppeliniä, Purplea, AC/DC:tä, Maidenia kuin Priestiäkin ja paljon muuta saman linjan musaa, ja jollei tulos ollut aina ihan 100% sama, niin oli se ainakin 98%. Tähän liittyykin JB:n toinen perusongelma. Soundi oli tavallaan liian geneerinen, juuri sentyylinen soundi, jonka on tottunut kuulemaan sadoilla ja tuhansilla klassikkolevyillä (vaikka useimmat mainitut artistit eivät edes käyttäneet JB:tä). Tällä on tavallaan hyvätkin puolensa, jos nimittäin unelmoi juuri sellaisesta soundista. Mutta jos haluaakin jotain vähän erilaista, se onkin erittäin huono asia.
 
Hain siis mikkiä, joka olisi toisaalta tuonut SG:n todellisen luonnon esiin paremmin kuin JB (joka tuntui laimentavan sitä aika pahasti) ja toisaalta myös kuulostanut vähän epätavallisemmalta kuin JB. Ulostulosta en enää halunnut hirveästi tinkiä; sen verran olin jo tykästynyt JB:n kieltämättä hyvin tykittävään tehoon. Kartoitukseen otin mukaan kaikki isommat mikkivalmistajat aina Seymour Duncanista ja DiMarziosta Gibsonin omaan tarjontaan sekä Suomessa vähemmän tunnettuihin valmistajiin kuten Bill Lawrenceen asti. Aktiivimikit jätin heti kättelyssä pois laskuista, sillä niitä en yksinkertaisesti halua Gibsoneihini.
 
Osan harkinnan alla olleista mikeistä tunsin jo entuudestaan muista kitaroista (joitakin minulla on yhä tallessa varaston romukitaroissa), osaa olin vain kuullut levyillä (hankala arvioida). Joistakin olin kuullut kaverien arvioita ja suositteluja, joistakin vain lukenut netistä keskusteluissa ja arvosteluissa sekä kuunnellut ääninäytteitä. Aika nopeasti mikkejä alkoi tippua pois listalta: jokin oli liian diskanttikireä, jokin ei kuulostanut riittävän hyvältä, jokin ei vain ollut äänityypiltään sellainen mitä hain. Muutaman mikin blokkasin ihan silläkin perusteella, että en uskonut pitäväni siitä loppupeleissä merkittävästi enemmän kuin JB:stä. En hakenut vain hyvää tallamikkiä, hain jotain aivan erityistä.
 
Lopulta päädyin kuitenkin mikkiin, joka oli minulle ja kavereilleni täysin tuntematon kitaralehdessä nähtyä mainosta lukuun ottamatta ja jonka saatavuus Suomessa oli erittäin rajoittunutta. Nettiarvosteluissa sitä vain ylistettiin, mikä oli tässä tapauksessa huono asia (ilman värilaseja kirjoitetuista kriittisistä arvosteluista saa usein hyödyllisempää tietoa). Ääninäytteitä löytyi netistä kourallinen, mutta koska kyseessä oli suhteellisen uusi tulokas, ei tietääkseni ollut kuultavissa vielä millään (tunnetulla) levylläkään. Eikä kyseessä ollut suinkaan mikään kilpailun halvin tarjokas: sen hinnalla olisi saanut jollei ihan kahta niin ainakin puolitoista Seymour Duncania tai DiMarziota. Mutta toisaalta mikään tuntemani mikkikään ei ihan vastannut sitä mitä hain ja sehän ei pelaa joka pelkää... joten pakkohan tämä kortti oli katsoa."
 
Ja koko juttu & täysi spoileri löytyy täältä:
http://muusikoiden.net/artikkelit/artikkeli.php?id=1095