Etno, proge, latin ›

Mun kohdaltani, outoa kyllä, tästä progetohkeilustani saa kiittää Metallicaa!! Nimittäin hurjina heavyvuosinani Hetfield oli Jumala ja Master ja Justice- levyt pitkine ja koukeroisine piisirakenteineen avas korvani ja mieleni laajentamaan rajoittunutta musamakuani..
 
Sama homma. Varsinkin kun olin Justicen ilmestyessä pari vuotta treenannut kitaransoittoa ja päätin opetella levyn sooloineen alusta loppuun. Soitellessa ihastuin sitten hieman koukeroisempaan meininkiin, mukavempihan semmosta oli harjoitellakin. Seuraavana tulivat YUP ja Dream Theater, joidenka jälkeen lainasin kirjastosta Pekka Pohjolan LP:n. Pekan kautta paneuduin sitten 60-70-luvun progeen.

CMX:n Dinosaurus Stereophonicus kolahti ja bändi sanoi että levyä tehdessä tuli kuunneltua 70-luvun levyjä, joten pakkohan sitä oli kokeilla.
 
Samoin kävi myös minulle. Eka kosketus progeen oli lukion 1. luokan musiikintunnilla kuultu Pink Floydin "Is there anybody out there". Eihän tämmönen juntti nyt edes koko proge-sanaa ollut ennen kuullut. Samana vuonna ilmestyi se DS ja kiinnostus 70-luvun musiikkin alkoi. Ensin Zeppelin ja Sabbath, myöhemmin Pink Floyd, Jethro Tull ja King Crimson. Ja matka on tosiaan vielä kesken.

mystisiä tuoksuja ja saucerful of secrets johti tielle josta en ikinä en palannut. ;) jeah. proge proge.

kun kaveri tunki käteen ruotomielen levyn ja pakotti kuuntelemaan. hele-vetin hyvä bändi!

Viime kirjoituksesta on jo 885 päivää aikaa mutta antaa mennä nyt...
 
Kaikki alkoi ironisesti Yessin Owner Of A Lonely Heartista, joka on suoranainen proge Yessin häpeäpilkku. Kuulin kappaleen GTA Vice Cityn pelistä ja mukavaltahan kappale kuulosti vaikka poppia onkin. Kului noin puoli vuotta ja isä osti sattumalta Yessin live levyn (Live From House Of Blues), joka nykyään on erittäin rakas sillä se avasi oven. Isä ei oikeen progesta koskaan välittänyt saatika Yessistä, mutta ostipa silti. Yes tai proge ei sanonut minulle yhtään mitään, mutta levyltä tunnistin Ownerin. Owneria kuuntelin, ja Roundaboutin hauska alku jäi soimaan päähän. Päätin kuunnella levyltä myös toisia kappaleita. Avauskappaleena ollut Yours is no disgrace vaikutti mahtipontisuudellaan (kuunnelkaanpa kyseistä kappaletta kyseiseltä levyltä- herran jestas sentään). Alkuvaikeuksia oli, sillä en edes kehtaa sanoa mitä kuuntelin ennen Yessiä. Joku musiikissa kuitenkin kiinnosti eikä menny aikaakaan kun osasin levyn ulkoa. Kerrotaan tarina lyhyesti ja sanotaan että ostin 35-anniverisary kokoelmalevyn, jonka kanssa vaikeuksia riitti, mutta ajan myötä ne muuttuivat puhtaaksi rakkaudeksi Yessiä kohtaan. Ajan myötä ostelin kaikki 70-luvun albumit ja Yes todellakin oli se mitä olin etsinyt. Tällöin oli vuosi 2004, eli ehdin vielä "todistaa" Yessin jäähallilla kesäkuun alussa. Laajensin kuuntelua myös Genesikseen, Cameliin ja Renaissanceen, mutta Yes on aina lähimpänä sydäntä.
 
Kuten IsoD totesi hiukan ylempänä (pari vuotta sitten): Matka on vielä kesken.

Mä yritän parhaillaan päästä progemaailmasta kauas pois.

Mä yritän parhaillaan päästä progemaailmasta kauas pois.
 
irti progesta! anonyymit progeholistit, luottakaa punkin parantavaan voimaan!

irti progesta! anonyymit progeholistit, luottakaa folkin parantavaan voimaan!

Onpas vaikea kysymys.. mutta vastaan parhaani mukaan.
Itselleni kävi tyystin eri tavalla kuin suurimmalle osalle ihmisistä täällä:
 
Yläasteikäisenä vaihdoin soitinta pianosta kitaraan. Muistaakseni oli monien sattumien summa, että kiinnostuin blues-musiikista, ja hurahdin siihen oikein kunnolla koko yläasteen ajaksi, enkä oikein itsekään tiedä miksi...
 
Ensimmäisen sähkökitaran sain yläasteen lopussa, ja silloin Jimi Hendrix oli "se juttu". Näin samoihin aikoihin ensimmäistä kertaa woodstock-elokuvan, jossa kuulin ensimmäistä kertaa Santanan yhtyettä. "soul sacrifice"-niminen biisi iski tajuntaan, ja huomasin että musiikissa ei tarvitse olla laulua ollakseen hyvää. Samoihin aikoihin muistan lukeneeni jostakin kitaralehdistä jotakin "100 greatest guitarists"-tyyppistä äänestystä ja huomasin etten koskaan ollut kuullutkaan tällaisista tyypeistä kuin Steve Vai, Joe Satriani, Eric Johnson, Yngwie Malsteen ym. kun taas Hendrix, Santana, Clapton ym. olivat jo tuttuja.
 
Samoihin aikoihin kuuntelin levyjen lisäksi paljon Groove-fm:ää, sillä sieltä tuli aika ajoin hyvää bluesia. Kyseinen radiokanava soitti myös paljon jazzia, mutta en minä siitä silloin juuri mitään ymmärtänyt, pidin sitä vain oivana taustamusiikkina läksyjen tekoon(tämä kaikki siis noin lukion ekalla).
 
Ja näin tilun, jazzin ja bluesrockin kautta ympyrä sulkeutui nopeasti progeen lähinnä näiden levyjen kautta:
 
G3(Vai, Satch, E.Johnson)
Miles Davis-The Greatest hits
Ten Years After - The Greatest hits
Jimi Hendrix - Are you experienced
 
en muista tarkkaan mikä oli ensimmäinen progelevyni, mutta nämä olen omistanut todella pitkään:
 
King Crimson - In the court of the crimson king
Rush - Permanent waves
Tasavallan Presidentti - Lambertland
Pink Floyd - The Dark Side of the moon ja The wall
 
Siitä se sitten lähti. Nykyään itselleni progesta puhuminen viittaa juuri tähän 70-80-lukulaiseen "vaikeaan" rock-musiikkiin. Ei enempää ei vähempää.

Kaksi ja puoli vuotta sitten tuli näköjään kerrottua, miten päädyin alunperin progen maailmaan.
 
Nykyprogen maailmaan puolestaan päädyin Dream Theaterin kautta. Sittemmin koko bändi tuntuu äärimmäisen väsyneeltä ja tylsältä musiikilta, mutta se johti minut kuuntelemaan Transatlanticia, joka puolestaan avasi ovia lukemattomiin uusiin yhtyeisiin. Nykyisin jos kaipaan jotain uutta, voin ottaa suoraan InsideOut Recordsin katalogin käteeni ja valita sieltä ;)

irti progesta! anonyymit progeholistit, luottakaa punkin parantavaan voimaan!
 
Sillä se lähtee millä on tullutkin vai?
 
Nimittäin itsehän tutustuin progeen punkin kautta. Hieman epätavallista ehkä, mutta joskus teini-iän punkvuosina fanitin kovasti Bad Religionia (toki edelleen, kova bändi), jonka 21st Century (Digital Boy) -biisin outrossa oli lainattu muutama rivi King Crimsonin 21st Century Schizoid Mania.
 
Nuo rivit herättivät uteliaisuuden, joka ei kuitenkaan vielä syttynyt. Lainasin kyllä levyn musiikkikirjastosta, mutta en silloin juuri päässyt siihen sisälle. Olisiko ollut peräti seuraavana tai sitä seuraavana kesänä kuitenkin kävelin kesätöiden jälkeen levykauppaan ja huomasin In the Court of the Crimson Kingin hyllyssä. Päätin antaa uuden mahdollisuuden, ja sillä tiellä ollaan.

Progesuossa on vaellettu reilu kymmenen vuotta, eikä kokonaan pääse varmaan ikinä pois. Kyllä progelevyjä tulee hankittua tasaiseseen tahtiin vieläkin, vaikka pahin mania lienee osaltani ohi. Kaikennäköisiä obskuureja 70-luvun levyjä kulkeutuu haltuun jostain kumman syystä, vaikka niitä harvemmin tulee sitten kuunneltua kuitenkaan.
 
Nämä dinosaurusbändit, mm. Yes, King Crimson, Pink Floyd, Genesis sun muut on kaluttu joskus muinoin niin pahasti loppuun, ettei niitä levyjä oikein pysty enää kuuntelemaan. Ei niistä kuitenkaan voi luopuakaan, sen verran oleellinen osa elämän soundtrackia ne kuitenkin ovat.
 
Zappa ja Beefheart pysyvät aina ikisuosikkeina, niihin en tähän päivään mennessä ole kyllästynyt.
 
Mielenkiinto on nykyään enemmän suuntautunut rytmimusiikin eri muotoihin ja muutenkin maanläheisempään ilmaisuun, blues, soul, funk ja hiphop on hyviä lääkkeitä progen liika-annostukseen, kuten myös perinteinen singer/songwriter -kama.

Löysin mummolan vintiltä kadonneen isäni pölyiset hammond urut. Urkujen sisään oli piilotettu tunkkainen paperin pala jossa oli nuotitettu sointu (Paperin reunoista saattoi havaita, että sitä oli yritetty polttaa). Tämä sointu kuulosti ehkä mystisimmältä jutulta koskaan. Kun kytkin leslien lepattamaan, viereeni aukesi jonkinlainen portaali, tuosta kun läpi kuljin, takaisin en tullut.

Ellen nyt aivan väärin muista, niin taisi olla se CMX välikappaleena "normaalin musiikin" ja progen välillä, ja levynä tietty Dinosaurus Stereophonicus, jossa on reilu progressiivinen ote 70's-progebändien ja yleisten musiikillisten vaikuttajien hengessä. Sen jälkeen tuli kuunneltua jotain King Crimsonia ja Genesistä, mutta mitään suurempaa kolahdusta en näistä bändeistä vielä tällöin kokenut paria satunnaista kappaletta lukuunottamatta.
 
Uskomatonta mutta totta, ensimmäinen Rush-biisi joka muhun kolahti oli One Little Victory jonka kuulin radiosta ja sen myötä tuli sitten haalittua Rushin levyjäkin hyllyyn ja myöhemmin siitä kuoriutui yksi parhaista bändeistä mitä olen ikinä kuullut. Jossain vaiheessa tuli Dream Theater kehiin, siitä kulkeuduin sitten Spock's Beardiin, Transatlanticiin ja vastaaviin neoprogepumppuihin. Spockseihin ja Transuihin tutustumisen välissä alkoi kolahtelemaan Yes, Marillion ja Genesiskin paremmin ja tulipa sitä sitten jossain vaiheessa ostettua Van Der Graaf Generatoriakin hyllyyn pari levyllistä. Progetiellä ollaan edelleen eikä kaduta. Proge on hienoa musiikkia ja vielä nykyäänkin jaksan kiinnostua progebändeistä, sillä ne tarjoavat juuri sellaista sopivan haasteellista ja runsasta kuuntelua/kulutusta kestävää musiikkia että niiden pariin on mukava palata aina uudelleen ja uudelleen.

OFF-TOPIC: Missä on Ageness? Mitä ne soittajat tekee, onko Ageness enää edes kasassa? Äääh, tahtoo Agenessin takaisin!
Soitettiin niiden kanssa viime toukokuussa Helsingissä. Hyvin elossa ne silloin oli.
 
IN TOPIC: Ylä asteella vissiin ostin Jethro Tullin levyn. Sitä ennen on ollut Pink Floydia sun muuta kasetilla (ne muovikotelot missä pyöri nauha sisällä). Lukiossa sitten tutustuin semmosiin kuin Ozric Tentacles, Gong (suosittelen lämpimästi !!) .. Jatkossa tuli kuuneltua Weather Reporttia, Zappaa, King Crimsonia, lisää tähän monta bändiä mielesi ja proge-sanan käsityksesi mukaan.. kaikki lähinnä kavereiden kautta.
 
En kuitenkaan koe että olisin koskaan päätynyt progen maailmaan, vaan olin jo siellä kun tiesin sen olevan olemassa. Sanan "proge" opin vasta kun muutin suomeen takaisin ja aloin soitella bändini kanssa.. sitä ennen kuuntelin vain "hyvää musaa".

Kun kuulin Rushin YYZ:n.

Kun kuulin Rushin YYZ:n.
 
Tuo on ollut monille "se" biisi. Jostain syystä itse olen kuullut sen vasta äskettäin. Onko siinä nyt jotakin _niin_ erikoista? Hyvä instrumentaalihan se on, mutta alkaa pidemmän päälle tympiä..

Tuo on ollut monille "se" biisi. Jostain syystä itse olen kuullut sen vasta äskettäin. Onko siinä nyt jotakin _niin_ erikoista? Hyvä instrumentaalihan se on, mutta alkaa pidemmän päälle tympiä..
 
Samaa mieltä, vaikka ihan hyvä kappale se on.
 
Mä ajauduin progeurille ku lainasin enolta Yes:n kokoelman. Ajattelin sit että huhhuh. Mäki haluun.

Ensin YUP. Sitten sikanaaman avustuksella Wigwam-King Crimson jne.. Kirjaston Pink Floyd ja Pekka Pohjola levyt seuraavana. Vaikka en mä mikään varsinainen progedikkari olekkaan, suurin osa progesta on ihan paskaa.