Yleistä keskustelua musiikista ›

Eikös kukaan ole maininnut Bodomia? ;) Se oli ennen kyllä todella erilaista.

Mötley Crüe: Dr. Feelgood(-89) ja vuoden -94 levy John Corabin kanssa, nimeltään "Mötley Crüe". Pitkä väli studiolevyjen välillä ja myös melkoinen muutos musiikissa.

Peter Gabrielin tuotanto on muutoksia täynnä. Kahden ekan levyn hieman hapuilevasta poptyylistä siirryttiin kolmoslevyn aivan uudenlaiseen äänimaailmaan ja synkempään tunnelmaan. Neloslevy etnorytmeineen ja vielä synkempine sävyineen poikkesi myös melkoisesti edeltäjästään. Nelosen ja So-levyn välillä muutos oli melkoinen. Rahat olivat vissiin vähän loppu, ja Gabriel teki täysiverisen poplevyn tarttuvine radiohitteineen. So-levyn jälkeen ilmestyi Passion-soundtrack, joka ei muutamaa biisiä lukuun ottamatta muistuta juurikaan länsimaista popmusiikkia. Arabialaista ja afrikkalaista musiikkia sekaisin. Passionin jälkeen ilmestyi So-levyä muistuttava poplevy Us. Seuraava varsinainen Gabriel-lätty Up on jonkinlainen sekoitus sitä hämärämpää Gabrielia ja pop-Gabrielia, mutta uuden ajan digisoundeilla väritettynä.
 
Tietty Smashing Pumpkinsin Mellon Collie and the Infinite Sadnessia seurannut Adore oli melkoinen pommi vanhan liiton Pumpkins-diggareille. Ei riffittelyä, ei murskaavaa kitarasäröä, ei vihaa, vaan hyvin pitkälti hempeää akustispainotteista poppia.
 
Bruce Springsteenin akustinen makuuhuonelevytys Nebraska on aika erikoinen julkaisu stadionhittilevyjen The River ja Born in the U.S.A. välissä. Mutta mahdollisesti Brucen paras levy.

Suurin mun tietämä muutos kahden levyn välillä on Sentencedin North from Here ja Amok. Teknisestä deathista hard rokkiin. Ja erityisen mielenkiintoista on se, että kumpikin levy on helekutan hyvä lajissaan.

Tik Tak, bändihän muuttaa saundiaan joka levyllä. Monet biisithän ovat heviä pop-filtterin läpi vedettynä. Tosin, ko. yhtye on kyllä sellainen, että lähes mikä tahansa tyyli sopii luonteeseen.

Suurin mun tietämä muutos kahden levyn välillä on Sentencedin North from Here ja Amok. Teknisestä deathista hard rokkiin. Ja erityisen mielenkiintoista on se, että kumpikin levy on helekutan hyvä lajissaan.
 
Noh ei se Amok mitään hard rockia ole :D Kyllä Vesa siinä vielä tupliakin ihan kiitettävästi räpsyttelee.
Vaan keveni kyllä kovasti vrt.

Mainitsen uudelleen Ulverin, koska vastaavaa ei taida ihan hevillä löytyä.
Sitten mainitsen Amorphiksen, jolla muutos Talesista Elegyyn oli aika suuri ja edelleen Elegystä Tuonelaan.

Byrdsin Notorious Byrd Brothers (1968) on hippipsykedeliaa ja Sweetheart of the Rodeo (1968) täyttä countrya. :)

Hmm...
No REM ainakin jossain määrin tulee mieleen. Automatic For People:n jälkeen tullut Monster on kyllä aika eri kauraa. Ainakin tosifanit vähän aikanaan kuulemma ihmettelivät...

Melkonen muutos hassunhauskasta teini-punk-pop-sekametelistä ihan punkkiin.
 
Ehjä ja Kolme oli melkein samaa linjaa, mutta sitten taas...
 
Ehkäpä suurin linjanmuutos yhtyeen historiassa. AKKM lienee monien Apulanta-fanien mielestä yhtyeen paras tuotos.
 
Loput onkin sitten melko tasapaksua kauraa. Riippuen tietysti kuuntelijasta.
 
EDIT: Jaa, joku kerkes ensin. :D Unohin myös ton Plastikin näköjään.
 
Reilu vuosikymmen on apulantaa tullut seurattua päivittäin ja nykymeno (omasta mielestä alamäki) alkoi plastikin jälkeen. Jotenkin alkoi hommasta paistaa läpi sellanen hikisyys ja jonkinlainen pinnallisuus.
 
Musiikillisesti muutos ei ollut suuri, mutta plastik - heinola 10 -välillä tapahtui jotain syvemmissä sfääreissä.

Saksalainen proge metalli bändi Disillusion teki aika jännän käänteen toisella levyllään.
Bändin ensimmäinen levy oli hyvin (siis todella) eeppistä proge metallia. Se kuulosti Opethilta, Meshuggahilta, Edge of Sanityltä, Dream Theaterilta, Pink Floydilta ja ties miltä muulta. Disillusion debyyttiä on kehuttu kaikken aikojen kovimmaksi ja vakuuttavimmaksi debyytiksi Saksan metalli kentillä.
 
Yhtyeen toinen levy Gloria käänsi kaiken päälaelleen ja fanit heittivät paskaa vaikka kuinka yhtyeen niskaan, kun se ei ollutkaan sitä eeppistä proge metallia, vaan pikemminkin jonkin sorttista mustan puhuvaa electro jazz metallia (pimeitä suhteellisen yksinkertaisia biisejä jotka oltiin höystetty aikamoisella kikkailulla). Aivan tuoreen kuuloista, mutta levy oli ilmeisesti liian experiementaali monille ensimmäisen levyn faneille. Kaikki aina huudattavat kuinka paska tämä levy on. Ikävää, sillä minusta se on yksi kaikkien aikojen kovimmista metalli levyistä, ja niin on kyllä debyyttikin.
 
Suosittelen ehdottomasti tutustumista molempiin levyihin. Saa nähä minkälaista matskua bändiltä seuraavan kerran tulee.
 
http://www.progarchives.com/artist.asp?id=2216
http://www.myspace.com/timesofsplendor
http://disillusion.de/
http://en.wikipedia.org/wiki/Disillusion
 
Vanhaa tuotantoa livenä:
http://www.youtube.com/watch?v=IuYdczszZIg
 
Uudempaa tavaraa musiikkivideon muodossa:
http://www.youtube.com/watch?v=GdYa … lJKavo&mode=related&search=
 
Tällä hetkellä bändillä ei tosin taida olla kovin vakiintunut kokoonpano mikä on todella ikävää. Aivan järjettömän taitava rumpali jätti bändin tultuaan isäksi ja nyt bändissä on vain Andy Schmidt (säveltäjä/kitaristi/laulaja, soittaa kuitenkin ties mitä soittimia) ja Rajk Barthel kitarassa.
 
Kovasti olen aina tätä bändiä yrittänyt hehkuttaa, mutta pointti oli tuo muutos levyjen välillä :)
 
Edit: Mitäs helvettiä? Bändillä on uusi kokoonpano! Jeeeeeeeeeeeee!!!!!!!!!! Olen niin iloinen!

No sviddu, CMX! En osaa sanoo oisko se muutos tapahtunu ihan just minkään kahden tietyn levyn välillä, mut jos vaikka jotain Kolmikärkee tai Raivo-EP:tä kuuntelee näitten uudempien jälkeen, ni ei helposti samaks bändiks tunnista kyllä...

Mieleen tulee ainakin Rush ja levyt A Farewell To Kings - Hemispheres - Permanent Waves. Kyllähän tuossakin aika selkeä muutos tapahtuu. Siis nimenomaan oikeastaan Hemispheresistä Permanent Wavesin "pop-progeen".

No sviddu, CMX! En osaa sanoo oisko se muutos tapahtunu ihan just minkään kahden tietyn levyn välillä, mut jos vaikka jotain Kolmikärkee tai Raivo-EP:tä kuuntelee näitten uudempien jälkeen, ni ei helposti samaks bändiks tunnista kyllä...
 
Ja yup. ei ehkä yhtä radikaali muutos mut kumminkin

Byrdsin Notorious Byrd Brothers (1968) on hippipsykedeliaa ja Sweetheart of the Rodeo (1968) täyttä countrya. :)
 
Oliko jopa niin että tää aiheutti jonkummoista kulmien kohotteluu, et missäs ny mennään?

Kyllä tuo Ulverin kulkema tie on meikäläisen mielestä paras esimerkki tästä. Kveldssanger - Nattens madrigal - Themes on aika hurja kaari 3-4 vuoden ajalle.

Outoa ettei Tuomari Nurmiota ole mainittu.
 
Keskenään erilaisista levyistä muutamia mainitakseni:
 
Kohdusta hautaan - aikamoista countrya
Maailmanpyörä palaa - sirkusmaista äänimaailmaa
Punainen planeetta - aikansa poppia
Karaokekuningas - nyrjähtänyttä iskelmää
Luuta ja nahkaa - pelkistettyä Suomi-Bluesia
Kinaporin kalifaatti - Balkan-mausteista menoa
Tangomanifesti - tangoa

Meet the meatballs judge roy bean jr.

Paradise Lost. (www.paradiselost.co.uk)
 
Oikeastaan koko tuotanto on ollut yhtä suurta muutosta. Selvimmin se näkynee akselilla Draconian Times => One Second => Host, vaikka eivät nuo alku- ja loppupään muutokset todellakaan mitään ihan köykäisiä olleet.