Yleistä keskustelua musiikista ›

Jep, Bowie on kulkenut hippifolkista (The Man who sold the world, Hunky Dory) glam rockiin (The Rise and fall of Ziggy Stardust, Aladdin Sane, Diamond dogs), siitä sitten Youn Americansin amerikkasoulin kautta Berliini-kauden kynisismijuttuihin (Low, Lodger, Heroes). Bowiellahan noita isoja muutoksia tuntuu olleen kovasti.
 
The man who sold the world ei edes ole hippifolkkia vaan ...jaa mitäs se on progehtavaa popheviä?

The man who sold the world ei edes ole hippifolkkia vaan ...jaa mitäs se on progehtavaa popheviä?
 
Niin, tyylikirjojen diversiteetti on kuin kaleisdoskooppi silmäisten tyttöjen katse, alati vaihtuu värit ja ilmiasu. Oikeestaan tarkotin sillä hippifolkilla niitä Early Bowie juttuja, David Jones nimellä joskus `66-`67 tehtyjä biisejä. Ne oli muistaakseni ihan hyviä, jopa. Pakko myöntää et nekin levyt on myyny, ei voi nyt tarkistaa.
 
Captain Beefheart ja Frank Zappa on leiponu aika moniemmeiset pitsat.
Alice Cooperin kaks ekaa levyä ( ne Zappan tuottamat ) on ihan jotain muuta kun niitä seurannut loistava Killer albumi.

johtuisikohan tuollaiset suuret suunnanmuutokset kenties siitä että artistit ovat muutoksen kynnyksellä siirtyneet astetta väkevämpiin päihteisiin? :D

tuli nyt vain mieleen eräskin The Beatles-niminen poppoo, jonka Sgt.Pepper's Albumista saamme kiittää bändin ohella mm. Albert Hoffmannin keksimää tajunnanlaajenninta...

Ulverin "Nattens Madrigal" ja "Themes from William Blake's the Marriage of Heaven and Hell"-levyjen välinen ero on KOHTALAISEN suuri. :)
 
Brutaalista ja primitiivisestä... treblesirkkeli-blackmetallista kevyeen elektroniseen pop/metal/ambient-crossoveriin.

AC/DC Highway to Hell - Back in Black. Selvä muutos boogiesta "heavyyn". Muutokseen toki lienee ollut muitakin syitä kuin pelkkä muutoksen halu. Aina kiinnostanut mikä olisi ollut lopputulos Bon Scottin kanssa.

Tulee mieleen Rasmus (Peep, Playboys, Hell Of A Tester) ja The Rasmus (Into, Dead Letters, Hide From The Sun). Ensin munille potkivaa funkkeilua/rockkeilua/regeilyä/poppeilua puhaltimilla höystettynä ja sen jälkeen meikkiä naamaan ja rokkaamaan. Nou good.

Miten on mahdollista ettei Metallicaa ole vielä mainittu?
 
...And Justice for All:in progeilusta Black albumin hard rockiin. Saatika sitten Black albumin jälkeen ilmestyneet Load ja ReLoad, joissa oli jos jonkinlaisia country- ja blues vaikutteita.
 
Siitähä sitte ei kaikki niin hirveesti pitänykkään.

Mokoma! Suomirockista pallit räjäyttävään rässiin. Ja kovemmaks vaan tuntus menevän.

Kuten mainittukin täällä, Primal Scream on kyllä näiden tyylimuutosten mestari. "Primal Scream"-lätyn Detroitrock mäiskeestä suoraan "Screamadelica"-levyn amfentamiinidubbiin ja tanssimusaan on yksi kiehtovimmista muutoksista mitä oon kuullut. Ja seuraava levy olikin sitten puhdasta rollarirockia.

Mokoma! Suomirockista pallit räjäyttävään rässiin. Ja kovemmaks vaan tuntus menevän.
 
Vai 120päivää on muka suomirockia? Epäilen vahvasti. Onhan se hyvä levy mutta ei tod mitn suomirockia sentään. Popeda on suomirockia.

Cave In muuttui kahden levyn (Until Your Heart Stops - Jupiter) välillä ääri hc/metal -räyhästä maalailevaan ja melodiseen rockiin... Ne joille bändi on tuntematon, niin sanotaan että muutos on jotakuinkin vastaava kuin jos Slayer ryhtyisi vetämään Foo Fightersia tai Radioheadia :)
 
Itelle maistuvat kyllä molemmat "versiot" bändistä, juuri nuo kaksi levyä ovat selkeästi bändin parhaat. Hieno bändi, kannattaa tutustua.
 
E: AC/DC Highway to Hell - Back in Black. Selvä muutos boogiesta "heavyyn".
 
Termien "muutos" ja AC/DC" käyttäminen samassa yhteydessä tuntuu erikoiselta ratkaisulta ;)

Eikös Apulannan uudemmat levyt ole kanssa aina olleet aivan jotain muuta mitä edelliset. Toni tuntuis menevän sen mukaan millainen musiikki myy parhaiten sillä hetkellä.

Termien "muutos" ja AC/DC" käyttäminen samassa yhteydessä tuntuu erikoiselta ratkaisulta ;)
 
Jossain toisessa ketjussa AC/DC rankattiin kait ylivoimasesti bändiks jonka musiikki on muuttunut vähiten,mut vaihtuhan se tavallaan boogiesta riffi hard rokkiin tossa välissä, vaik samaltahan se kuullostaa. mut hyvältä. :D

Apulanta - Attack of the A.L. People -> Apulanta - Ehjä
 
Melkonen muutos hassunhauskasta teini-punk-pop-sekametelistä ihan punkkiin.
 
Ehjä ja Kolme oli melkein samaa linjaa, mutta sitten taas...
Apulanta - Kolme -> Apulanta - Aivan kuin kaikki muutkin
 
Ehkäpä suurin linjanmuutos yhtyeen historiassa. AKKM lienee monien Apulanta-fanien mielestä yhtyeen paras tuotos.
 
Loput onkin sitten melko tasapaksua kauraa. Riippuen tietysti kuuntelijasta.
 
EDIT: Jaa, joku kerkes ensin. :D Unohin myös ton Plastikin näköjään.

Kissilläkin näitä löytyy.
 
Love Gunin hard rockista Dynastyn ja Unmaskedin discopoppailuun
Unmaskedista taas eteenpäin The Elderin progekokeiluihin.
The Elderistä Creatures Of The Nightin raskaaseen jyräykseen, siitä taas eteenpäin Lick It Upin tukkaheviin. Animalizelta ja Asylumilta löytyy muutama raita jotka ovat melkeinpä speed metalia. Siitä taas eteenpäin Crazy Nightsin ja Hot In The Shaden syntikkapoprockiin ja edelleen Revengen raskaaseen rockiin. Revengestä taas Carnival Of Soulsin grunge-tunnelmiin ja siitä edelleen Psycho Circuksen stadionrock-meininkeihin.
 
Ja kyllähän ensilevyn ja Hotter Than Hellin välilläkin oli muutosta, glam-tyyppisestä meiningistä Sabbath-riffittelyyn, samaten Dressed To Killistä Destroyeriin on iso hyppäys.
 
Ihme muuten ettei Beatlesia ole vielä mainittu. Kolmen levyn välillä (Help-Rubber Soul-Revolver) kaverit ottivat melkoisen jättiharppauksen eteenpäin, bändi muuttui vajaassa vuodessa melkoisesti.
 
E: jaa, oli se mainittu.

Onko tämä tarpeeksi suuri muutos? Depeche Mode lähti vaeltamaan kohti synkkiä, sadomasokistisia vesiä Vince Clarken jättäessä bändin.

Onpa hyvinkin.
Tuli samoilta ajoilta mieleen Cure. Sangen erilaisia ovat tunnelmiltaan sen orkesterin levyt.

Judas Priest muuttui kovasti Ram it downin ja Painkillerin välillä.
Kai voisi sanoa myös että Painkiller -> Jugulator ja Demolition -> Angel of Retribution.

Nine Inch Nails on minun mielestä muuttunut selkeästi lähes jokaisella levyllä.
 
Pretty Hate Machine oli vielä ajoittain humoristista electronica -vivahteista industrialia, mutta Broken EP:n myötä NIN siirtyi rock -vetoiseen ja rankempaan musiikkiin. The Downward Spiral puolestaan vei NIN:in synkempään suuntaan ja aloitti nämä konsepti -albumit. The Fragile jatkoi samalla linjalla vielä TDS:n kanssa. With Teethillä puolestaan NIN:in musa oli yksinkertaisempaa ja biiseissä oli selkeät linjat. Trent oli myös tehnyt biiseistä helpommin live-taustabändilleen soitettavia ja mukana oli entistä enemmän oikeita instrumentteja. Uusimmalla Year Zerolla puolestaan kaikki kaavat on poissa ja Trent on siirtynyt takaisin elektronisempaan musiikkiin ja oikeat instrumentit ovat jääneet vähemmälle. Musiikki on synkempää ja ajoittain myös herkkää.