Rock, pop, alternative ›

Eikös Their Satanic Majesties Request levy ollut ikäänkuin vastaveto Beatlesien Sgt Pepper's levylle. Jagger ja kumppanit diggailivat tuota Pepper's levyä sen verran että saivat idean tehdä vastaavan tyylisen levyn kansikuvia myöten. Ja ellen väärin muista niin eikös Jagger sattunut poikkeamaan studioon samaan aikaan kun beatlet tuota levyä tekivät ja Jagger jopa lauloi jossain Sgt Pepper'sin biisissä taustakuorossa. Hyviä kavereitahan Rollarit ja Beatlesit olivat keskenään vaikka kilpailu listaykkös sijoista olikin kovaa.

Jagger jopa lauloi jossain Sgt Pepper'sin biisissä taustakuorossa. Hyviä kavereitahan Rollarit ja Beatlesit olivat keskenään vaikka kilpailu listaykkös sijoista olikin kovaa.
 
En jaksa tarkistella, mutta oliskoos ollu niin, että Jäggeri lauleli All you need is loven kuorossa ja Lennon-johto ja Mäkikartano hoilasivat Stonesien We love youlla?

Jagger ja Richards oli ainakin siinä tv-ohjelmassa beatlesien kanssa hoilaamassa all you need is lovea,tosin mun mielestä we love you ei oo mitään verrattuna siihen. tosi mitätön biisi rollareilta. Luojan kiitos ne teki JJ Flashin ja sai taas homman toimimaan.

En jaksa tarkistella, mutta oliskoos ollu niin, että Jäggeri lauleli All you need is loven kuorossa ja Lennon-johto ja Mäkikartano hoilasivat Stonesien We love youlla?
 
Juuri näin.
 
Kun aiemmin ketjussa on puhuttu UK/USA-versioista niin käsittääkseni Their Satanic Majesties Request oli ensimmäinen Rollarilevy josta ei tehty erikseen UK- ja USA-versioita.
 
Mielestäni yleisesti paljon parjattu Their Satanic Majesties Request on mainettaan parempi levy kuten myös Between the Buttons.

En tiedä (enkä jaksa kirjoista tarkistaa...) mitä Brian Jones mietti T.S.M.R 'n tai Beggars Banquetin aikaan bändin linjasta mutta "Elmo Jones" 'han Rollareissa se bluesmies oli jos kuka. Luulisi että Banquetin blues olisi miellyttänyt häntä kovastikin.
 
Jones veti tosi hyvin slideskittaa ja harppua! Kunnon bluesäijä... mut aina kun katon rock and roll circuksen tulee aika vaivaantunu olo. Voi veljet se on pihalla!

En jaksa tarkistella, mutta oliskoos ollu niin, että Jäggeri lauleli All you need is loven kuorossa ja Lennon-johto ja Mäkikartano hoilasivat Stonesien We love youlla?
 
En tiedä lauloiko taustakuorossa mutta ainakin sanoi lopussa "Jihuu".
 
Lennon ja McCartney tosiaan lauloivat We Love Youlla taustoja.

Luulis että jossain vaiheessa tuota T.S.M.R 'ia tehdessä on tullut pojille itselleenkin epäilys, että tästä nyt ei ehkä varsinaista klassikko-albumia synny...

Luulis että jossain vaiheessa tuota T.S.M.R 'ia tehdessä on tullut pojille itselleenkin epäilys, että tästä nyt ei ehkä varsinaista klassikko-albumia synny...
 
...Mutta siinä on hieno kansi!

Sattuuko joku tietämään, ketkä bändissä halusivat palata karuun bluesiin vuoden 1967 psykedeliasekoilujen jälkeen?
 
En tiedä mutta luulen Stones seurasi vaan aikaa. Tommonen suoremman ilmaisun käyttäminen tuli silloin muutenkin taas muotiin. Vuonna -68 edellisen kesän leppoisat hippimeiningit oli muisto vaan.

...Mutta siinä on hieno kansi!
 
Ja sitä seuraavassa Beggars Banquet levyssä kusiputkan seinä. Taisi olla tietoinen valinta ottaa kunnolla eroa edelliseen levyyn.

...Mutta siinä on hieno kansi!
 
Oliko siinä orkkis-LP:ssä sellanen vääristävä muovilätkä kannessa?

"Not that everything Pepper-inspired was so satisfactory. The Stones - bounced through 1967 by the hostile attentions of the British authorities, and in the midst of a period during which their friendship with the Beatles was at its closest - congregated at Olympic Sound to plot their psychedelic opus, Their Satanic Majesties Request. But whereas chemical mind-bending and studio experimentation had served the Fabs so well, for the Stones they were creative poison. Kerrotaan Mojossa 11/07.
 
Ja edelleen Andrew Loog Oldham: "Whatever effect Sgt. Pepper had on me, I could hardly walk in to The Rolling Stones and say, I've just heard God."
 
No seuraavahan lp oli sitten paluu niihin multiin, joka oli positiivista myrkkyä Palsareille. Ja siinä meikäläisen eräitä ehdottomia suosikki Rollari-biisejä: kaunis, herkkä No Expectations ja suoran vihjaileva Parachute Woman.

Banquet on yksi omistakin Stones-suosikeistani mutta aivan täysin varauksetta en sitäkään diggaa. Omituisen kömpelön kuuloinen "Street Fightning Man" kenties menee vielä itseironiana mutta "Salt of the Earth" tuntuu aika epäuskottavalta kartanoissaan asustelevien nuorien rokkitähtien esittämäksi. Aiheeltaan samantapainen "Factory Girl" taas toimii, koska näkökulma on erilainen.

Banquet on yksi omistakin Stones-suosikeistani mutta aivan täysin varauksetta en sitäkään diggaa. Omituisen kömpelön kuuloinen "Street Fightning Man" kenties menee vielä itseironiana mutta "Salt of the Earth" tuntuu aika epäuskottavalta aiheelta kartanoissaan asustelevien nuorien rokkitähtien esittämäksi.
 
Jigsaw Puzzle on tosi hyvä hauskoine lyriikkoineen.

Banquetilla poijjaat vaipuvat syvälle kirjallisuudenkin syövereihin. Sympathy for the Devil kumartaa Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjalle. (The Master and Margarita på engelska)

En tiedä mutta luulen Stones seurasi vaan aikaa. Tommonen suoremman ilmaisun käyttäminen tuli silloin muutenkin taas muotiin. Vuonna -68 edellisen kesän leppoisat hippimeiningit oli muisto vaan.
 
Niin juu, voipi olla. Olisin silti veikannut, että hippimainigit jäivät pariksi vuodeksi päälle varsinkin kaupallisissa kuvioissa. Beatles palasi yksinkertaisempiin sovituksiin '68, mutta muita samaan kuvioon sopivia bändejä ei nyt tule mieleen. Riittihän niitä psykedeelisiä bändejä vielä tuohon aikaan. Stonesin soundi muotoutui Beggars Banquetilla kuitenkin täysin omalaatuiseksi - siihen levyyn pystyy jäljittämään kaiken, mitä Stones on tehnyt sen jälkeen. Juuri tuo kömpelöksi mainittu Street Fighting Man on ensimmäinen perus-Rollari-riffittely (eli soinnuilla pelaava eikä niinkään yksittäisillä äänillä).
 
"Salt of the Earth" tuntuu aika epäuskottavalta kartanoissaan asustelevien nuorien rokkitähtien esittämäksi.
 
Mahtava biisi, mutta lopun gospelkuoro sattuu korvaan epäsopivan mahtipontisena. Samalla tavalla kuin You Can't Always Get What You Wantin kuoro. Liikaa tuottamista näilläkin levyillä!

Niin juu, voipi olla. Olisin silti veikannut, että hippimainigit jäivät pariksi vuodeksi päälle varsinkin kaupallisissa kuvioissa. Beatles palasi yksinkertaisempiin sovituksiin '68, mutta muita samaan kuvioon sopivia bändejä ei nyt tule mieleen. Riittihän niitä psykedeelisiä bändejä vielä tuohon aikaan.
 
Olihan sitä psykedeliaa ja hippitohinoita eipä sillä mutta -68 esim. Byrdsilta tuli Sweetheart of the Rodeo, CCR teki ekat levynsä, Big Brother & Holding Company, Elviksen -68 "comeback", outlaw country ja jytä alkoi nostaa päätään, mustan musan puolella alettiin tehdä kantaaottavaa matskua, Dylanin John Wesley Harding (v. -67) ym. - siinä mielessä Banquet ja paluu selkeämpään ja juurevampaan ilmaisuun sopii kuvioon. Kait toi aika oli sellainen että se pakotti oman pään sisäiseltä tripiltä ulos todellisten asioiden pariin.

Todellakin 1968 taisi olla back to the roots-vuosi. Ja monillehan todella suuri vaikuttaja oli the Bandin Music From the Big Pink, joka toi juuret monen musiikkiin takaisin.

Oliko siinä orkkis-LP:ssä sellanen vääristävä muovilätkä kannessa?
 
Taisihan siinä olla sellanen " muka hologrammi ", " kolmiulotteinen " , skypedelic läpyskä, mikä lie markkinointiosaston grafic designerien hengentuote. :)
Mut oliks We Love You jonkunlainen maksamme velkaa tyyppinen tuen ja myötätunnon osotus biisi ( alussa kahleitten kilistelyä ja muuta " Free Nelson Mandela" efektiä) , kun eikös pahat palterit heitetty tyrmään ?