Klassinen ›

kenties joku noitavainojen aikainen inkvisittori olisi saattanut kutsua kakkea suurta ja älyn silmää viekoittelevaa suurta taidetta saatanalliseksi pahuudeksi, ei vain siksi, että siinä vaikuttavat sielun pimeät voimat vaan ennen muta myös sikäli, jos voisimme hänen ajatella olle kyllin älykäs sen tajutakseen, Schopenhaueria siteeratyaken, taiteessa, kuten jo nimikin sanoo, merkitse ainoastaan taitaminen, (hyvä) tahto ei mitään, vimeksi mainitun ollessa esteenä heille, jotka pelkällä hyvällä tahdla luulevat onnistuvana luomaan suurta aklkuperäiosesti vaikuttavaa jäljittelemätöntä taidetta jota heidän kykynsä eivät muutoin edellyttäisi, saattaisi sitä näin muodoin jopku yksinkertainen mieli kutsua "saatanallieksi" ja siksi saatame myös käsittää Hegeli kategorioide antiteesin ja ynteesin välisen ristiritaien suhteen, josa vastakohdat taide ja uskonto eivät voi sietää toisiaan muuttuen näiden syntesiksi filosofiaksi, sillä uskomkset ja uskonnot juuri edellyttävät aktiivista tahdon toimintaa kannustaessaan tiedoitsemaan tahdon harrastuksen mukaan olioiden välisiä välilisiä, välittömiä ja mahdolisia suhteita, kun kaikkien jalojen taiteitten vaatiessa jyrkkää pesääeroa tahdon ja älyn välillä, niiden luonnonvastaista erottautumista toisistaan, joka samalla delyttää varsinaise minuden, persoonasta eli tahdosta luopumista ja sen menettämistä, taunnasta kaikkoamista, mitä täyellisemin, sen enemmän puhtan mielten alueele heijastunut objektivoitunut tunne voi tehdä sielua järkyttävän emotonaalisen vaikuuksen vastaanottajaansa, joka haihdutetaan tahtona pois vars. minästään taiteellisen objektin ja sen substanssin modotuessa ainoaksi realitetiksi vastaanottajansa tajunnassa. kuten Karajan kerran sanoi; se ei ole nempä eikä vähempää kuin minuuen menettäminen, eikä tälaista olotilaa savuteta kuten tarjoilija kutsutaan pöytään, ei tietenään koska taide ei ole tahdon asia.