Rummut: rumpukamat ›

Meikäläisellä ehdottomin esikuva kautta aikojen lienee Uli Kusch, jonka soittoa olen digannut niin kauan kuin olen rumpuja rupsutellut. Muita rumpaleita, jotka ovat antaneet hienoja valaistumisen yllättäviä hetkiä onkin sitten jo aika pitkä liuta. Tässä muutama aikajärjestyksessä ja perustelut:
 
Jörg Michael - pahimpana powermetallikautenani mikään ei ollut niin kova kuin jörkka. Vaikka nyttemmin miehen soitto ei enää teknisyydellään tee vaikutusta(johtunee Straton suoraviivaisuudesta, en epäile taitoja pätkääkään), niin dikkailen edelleenkin soiton tiukkuudesta ja asenteesta - hymy naamalla vedetään koko setti läpi ja sitähän on kiva katsella!
 
Mike Portnoy - oli koko lukioajan todella kova juttu. Awake oli todellinen päänräjäyttäjä ja innostutti opiskelemaan eri tahtilajeja. Tämän lisäksi sain kovasti inspistä ns.biisien "tyhjien kohtien" täyttämisestä rumpujutuilla Miken soitosta, eli siitä, miten lämätään biiseihin siistejä juttuja, mutta biisin ehdoilla. Jossain vaiheessa Miken kilpavarustelukierre vei maun, enkä enää ole DT:n kamaa paljon dikkaillut.
 
David Silveria - vaikkei teknisesti olekaan mikään aivan tajuton jäbä, meikäläiseen teki vaikutuksen tuossa vaiheessa minulle uutena tullut tomikompituksen käyttö.
 
David Garibaldi & John Otto - niin erikoiselta kuin varmaan kuulostaakin, opetti Limp Bizkitin kuuntelu meikäläiselle asian ja toisen ghostaamisesta. David Garibaldi opetti sitten jo paljon muutakin.
 
Myöhemmin uusia vaikuttajia ovat olleet Jaska Raatikainen, Morgan Rose, Nick Barker, Thomas Haake ja kumppanit, mutta meikäläisen rumpuiluista varmaan 70% tulee noilta edellämainituilta esikuvilta.

Matt Sorum ja Steven Adler. Rumpuja olin soittanut jo n. 4 vuotta puhalliorkestereissa , mutta en tällöin kuunnelut juuri mitään musaa (paitsi radioo autossa). Guns N' Rosesista alkoi koko rocksoitanta ja rockin jauhaminen (joka tuskin päättyy koskaan) Myöhempiä vaikuttajia Twist Twist, Tommy Aldridge, Tommy Lee ja Pecu Cinnari. Guns N' Roses kuitenkin edelleen ehdoton ykkösbändi.

Ois varmaan paremmin menny tuonne soittopuolelle tämä keskustelu.
 
Aikoinaan Apulannan Sipe ja Metallican Lars Ulrich oli ne ehdottomat esikuvat joiden ansiosta alun perin alkoi soittamaan.

Kyllähän se oli Neil Peart. Ekat kompit tuli opeteltua Rushin Moving Picturesin ja Permanent Wavesin tahdissa. Ihailen tätä neroa vieläkin suuresti.

Ensimmäinen oikea esikuva oli Slipknotin Joey Jordison. Ennen Slipknotin löytöä suurin esikuva oli varmaan isoveljen bändin rumpali. Jordisonista lähti kiinnostus metalliin ja metallimusiikin soittamiseen.
 
Kiitos Joey Jordison.

70-luvulla Kestin Jonne (Express) sai minut tajuamaan.
70-luvulla Fito De LaParra (Canned Heat/Ruisrock) sai minut ymmärtämään.
70-luvulla Ian Paice (Deep Purple/In Rock) sai minut harjoittelemaan...
siis hän.

Faija sai jo pienenä tajuamaan, että rumpujensoitto on maailman siistein juttu, ja siitähän se lähti. Mutta se, mistä siinä hommassa todella on kyse, valkeni vasta kun kuulin Green Daytä.
Tré Cool on jumala!

Rummut oli jotenkin aina SE soitin. Sitten 80-luvulla kuulin Metallicaa ja Iron Maidenia ja sain uuden käsityksen rumpaloinnista. Myöhemmin on muut tulleet esikuviksi.
Nyt toimii:
 
Ringo
Stanton Moore
Carter Beauford
Derek Roddy
 
Siinä muutama.

Homma lähti kiinnostaa Red hot chili peppersien rumpalista, Chad Smithistä liikkeelle. Sen jälkeen kyllä muut rock-legendat tullu esikuviksi, tuskin tarvitsee edes herroja mainita.

No kyllähän ne oli Metallicaa ne ekat biisit joita aloin rummuissa opettelemaan.
Ne oli vaan niin helpohkoja ja siihen aikaan ihan mukavan kuuloisiakin.
 
Mutta jos aletaan puhumaan siitä suurimmasta esikuvasta ja idolista, on se minun kohdallani David Silveria.
 
Olin paukuttanut rumpuja vuoden verran ennen kuin aloin kuuntelemaan KoRnia enemmän.
 
Biisit olivat mukavan haastavia ja teknisiä ja niitä on yhä todella mukava vetää.
 
Silveria on yksi niistä harvoista hyvistä "Nu-Metal Rumpaleista" joka osaa oikeasti soitttaa.
 
Toiseksi suureksi "idolikseni" voisin tässä nostaa Mr. Paulin.
Vinnie Paul nyt vain sattuu olemaan paras Heavy-Metal kannuttaja ikinä.
Siinä on jätkä joka soittaa lujaa, mutta silti hänen soitossaan on sitä groovea.
Ei ehkä maailman nopein rumpali, mutta silti päihittää kaikki maailman Jortikat ja Lerssit menne tullen.
 
Jos ette jostain syystä tunne tätä miestä, kehoitan teitä kuuntelemaan esim. Panteran Becoming-biisin.

Täytyy sanoa että Dave Lombardo.
 
Sen soitossa on semmoista tuoreutta ja tekemisen meininkiä, jota harvalta metallirumpalilta löytyy. Lisäksi Daven soitosta välittyy kyky elää hetkessä ja aito innostus musiikista. Se tekee soitosta vieläkin kiinnostavamman kuuloista. Lisäksi mies ei painota liikaa teknistä osaamista vaan musiikista nauttimista ja "just play" -asennetta.

Aloitin soittamisen 8 vuotiaana, enkä kuollaksenikaan muista, kuka silloin oli idolini :D. Mutta myöhemmin, ehkä 4.-5. luokalla, kuvioihin tulivat Deep Purple ja Rainbow ja siten Ian Paice ja Cozy Powell. Nämä kyseiset ovat olleet todella isoja vaikuttajia soitossani ja ovat sitä vieläkin.
 
6. luokalla kehiin tuli sitten Iron Maiden ja Nicko McBrain, joka on ehdottomasti suurin soittooni vaikuttanut rumpali. En väitä Neekoa maailman parhaaksi tai mitään, mutta suurin idolini ja vaikuttajani silti. :).
 
Tämän jälkeen joskus 8. luokalla aloin kiinnostua bändeistä nimeltä Led Zeppelin ja Rush. Näinollen herrat nimeltä John Bonham ja Neil Peart, joita pidän maailman kovimpina rumpaleia. Tosin kyseiset herrat eivät hirveästi ole soittooni vaikuttaneet. Bonham näistä kahdesta enemmän.
 
Ja idoleista/vaikuttajista huolimatta omaa tyyliä yritän luoda jatkuvastio niin bändisoitossa kuin yksin reenatessakin.

Että tällästä. ;)

En muista ketään jonka takia olisin alkanut soittamaan mutta kyllä se Lars oli se ensimmäinen maailman paras rumpali.
 
+1
 
Virhe! Tyhjä tai liian lyhyt kirjoitus!

Koko rumpujen soittoon innostanut henkilö taisi olla juuri Metallican Lars Ulrich. Isosiskon kasetteja tuli kuunneltua ja mukavaltahan se thrash-mätke pikkupojan korvaan kuulosti. :)
 
Sen jälkeen esikuviksi ovat nousseet lähinnä Mike Portnoy ja Thomas Haake. Ehdotonta esikuvaa näiden välillä on vaikea valita, aivan yhtä tärkeitä esikuvia ovat jokainen. Nämä kolme rumpalia esikuvina näkyvät varmasti omassa soitannossanikin, ja luultavasti niin, että Ulrichilta on kupattu enemmän komppityyliä, Portnoylta fillejä ja basaritekniikkaa ja Haakelta... no, eihän Haakella ole muuta kupattavaa kuin taimi ja independenssi :P