Etno, proge, latin ›

Morttenson!
 
Mietin tossa, et kuinkahan immeiset ylipäätään tulee löytäneeks ja on löytänyt progen tms. "haasteellisemman" musan?? Aika yleistä lienee se, että on itse jonkin sortin muusikko?!?
 
Mun kohdaltani, outoa kyllä, tästä progetohkeilustani saa kiittää Metallicaa!! Nimittäin hurjina heavyvuosinani Hetfield oli Jumala ja Master ja Justice- levyt pitkine ja koukeroisine piisirakenteineen avas korvani ja mieleni laajentamaan rajoittunutta musamakuani.. Rush oli ollut jostain syystä kaveripiirissäni yleinen diggailun kohde jo pitkään ja siitä se pikku hiljaa laajeni Marillionin, Genesiksen, Jethron, Yesin ym. peruskauran kautta mitä omituisempiin sfääreihin, heh!
 
Ja keväällä ympyrä sulkeutuu stadikalla, kun vanha mies pääsee taas diggaileen vanhaa Jumalbändiään ja samalla vielä kerran saa mahdollisuuden kiittää herroja siitä, että liput on myös Yes-keikalle!!

Itse termi lähinnä vituttaa nykyään, mutta avaintekijä oli Pink Floydin P.U.L.S.E.-live, jonka kaverilta aikanaan lainasin. Siinä aukesivat niin silmät kuin korvatkin. Siitä sitten eteenpäin: King Crimsonin Red, Yesin Close to the Edge, Genesiksen Selling England by the Pound, Magman Üdü Wüdü ja niin edelleen, kunnes kaikki kategoriat menettivät merkityksensä.

Kaveri hehkutti lukioaikoina Rushia ja Jethro Tullia kovasti. Genesikseen tutustuin itseasiassa uudemman tuotannon kautta samoihin aikoihin. Pink Floydia olen kuunnellut pitempäänkin, mutta en ikinä ole mieltänyt sitä "progeksi".

Ehkä se on YUP musiikin syy että rupesi proge musiikki kiinnostamaan. Tai sitten se olikin se kun veljeni joskus lainasi Tasavallan Presidentin Lambert landin kirjastosta. Silloin se kuulosti paskalta ja tiesin että vika on vastaanottajassa. Ja minussahan ei vikoja ole!

No kai se noiden vanhempien vanhojen älppärien kuuntelun kautta tuli. Moody Bluesit, Procol Harumit sun muut. Yes oli eka progebändi, jonka levyjä rupesin ostelemaan. En kuitenkaan tarkkaan muista, mikä innosti minua tutustumaan progeen. Ennen progekuuntelua kuuntelin paljon 70-luvun heviä, ehkä tahdoin laajentaa 70-luvun musatietoisuuttani. Hyvä juttu toi progekuuntelu on joka tapauksessa, se tekee älykkääksi (tai ainakin saa kuulijan TUNTEMAAN itsensä älykkääksi, hoho)

CMX:n Dinosaurus Stereophonicus taisi olla se levy joka innoitti tutkailemaan King Crimsonia, Genesista ja Pink Floydia. Siitä se sitten lähti.

Kesällä 1993 tuli ostettua Genesiksen Live/The Way We Walk Volume Two: The Longs, siitä se lähti.

Yhdeltä tutulta basistilta opin, hänellä oli niitä -70 luvun vinyylejä. Gentle Giantia etenkin. Sitten toisen kaverin kanssa menin mukana katselemaan Spocks Beardia livenä, sekin kolahti.
 
Lopullinen isku oli kuitenkin kun muutin yhteen tuon avovaimon kanssa, ja hänen levyjään aloin uteliaisuuttani kuuntelemaan. Genesikset, Jethro Tullit, Procol Harumit. Ja ja ja. Nyt on itsekin tullut ostettua muutama levy. MM. kohta on koko Gentle Giantin elinaikana julkaistu tuotanto.
 
Vahvasti addiktoivaa touhua.

Kyllä ensikosketus taisi olla Pink Floydin ja Jethro Tullin kautta (sekä Procol Harumin & Moody Bluesin, jos ne lasketaan progeksi). Sitä myöten sitten 70-luvun Genesikseen. Vähän myöhemmin löysin nuo hiukan kinkkisemmät bändit, kuten Yes, ELP ja King Crimson. Toki noita myöhempiäkin progebändejä kuten Rush, Dream Theater ja Fates Warning on tullut kuunneltua aika taajaan.

kuulin dream theaterin images & words levyä ja siitäpä se sitten lähti... sitten mukaan tuli enchant, pink floyd, pain of salvation ja flower kings...

En nyt juuri muista tarkalleen, mutta hevibändien myötä kuten metallica iron maiden jne. ja vähän myöhemmin tuli kuviin Dream Theater ja Rush...Sitten sitä huomasi innostuneen proge musiikista vähitellen enmmän ja enemmän...ja nyt sitä ollaankin jo tosi syvällä progen maailmassa ja syvemmälle mennään :O

Kertokaahan vielä oudoimpia tapauksia matkan varrelta eli sellaisia hieman vähemmän tunnettuja bändejä, jotka ovat a) säälittävän huonoja tai b) yllättävän hyviä. Usein nämä kaksi asiaa progen puolella ovat kovin lähellä toisiaan...
 
Esim. IQ:n musa erittäin hyvää neo-progee, mut laulajan ääni kerrassaan ärsyttävä, sama pätee osittain kotomaan Agenessiin... Sit sellainen vanha Känädän suurus ku Saga; hirveetä humppaa mahtipontisella laululla ja silti sitäkin pitää sillon tällön kuunnella ja ihan diggaillakin ;-) No Generation 13 ON ihan ok levy! Ruotsin kovat Anekdoten, Änglagård ja tietenkin Kukkakuninkaat toimii kybällä (onks Pain of Salvation hyvä; en o tutustunut?!?)!! Italiasta tulee jos jonkinmoista, PFM (Premiata Forneria Marconi) etunenässä; toimii!! Ameriikan suuruudet eli Spockin osasto ja erittäin ok bändi Echolyn (tsekatkaa As the world...). Arena, Marillionin ekan rumpalin Mick Pointerin bändi, on kuulemma nykyään hyvä, en ole kuullut kun joskus jotain kauan sitten jne. jne...... Näitähän piisaa; mitä suosittelette??

, sama pätee osittain kotomaan Agenessiin...
 
OFF-TOPIC: Missä on Ageness? Mitä ne soittajat tekee, onko Ageness enää edes kasassa? Äääh, tahtoo Agenessin takaisin!

Minun tieni progen pariin oli kummallinen. Se alkoi ensin siitä, kun kuulin Avaruusromussa remixin Pink Floydin Set the Controls for the Heart of the Sunista. Tämän seurauksena sitten ihan mielenkiinnosta ajattelin hankkia jostain käsiini Pink Floydin levyjä. Ensimmäisenä löytyi The Greatest Dance Songs -kokelma (muistaakseni) isäni vinyylivarastosta. Tämä kuitenkin oli lievä "pettymys", sillä odotin jotain erikoisempaa (silti tuli kuunneltua, ja kuuntelen edelleen, Pink Floydia). Sitten huomasin radio-ohjelmistossa Progeyön ja ajattelin, notta sieltähän voisi löytyä jotain etsimääni. Progeyö pyörähti käyntiin ELP:n Hoedownilla ja siitä lähtien olen ollut progen orja.

Kertokaahan vielä oudoimpia tapauksia matkan varrelta eli sellaisia hieman vähemmän tunnettuja bändejä, jotka ovat a) säälittävän huonoja tai b) yllättävän hyviä.
 
Giles, Giles & Fripp sopii kumpaankin. The Cheerful Insanity of Giles, Giles & Fripp -levy on jo niin huono, että se on hyvä. Iskelmämäisiä kappaleita ja välillä on jotain todella puisevia juttuja (The Saga of Rodney Toady ja Just George). Vaikkapa tuon Just Georgen neljää osaa putkella kuunnellessa joko naurahtaa tai sitten keikahtaa mielenvikaisuuden kuiluun. Jälkimmäinen on todennäköisempi. Ei tätä levyä voi pokkana kuunnella ja on tässä muutama vaarallisen tarttuva rillutus (esimerkiksi One in a Million on pirtsakan tarttuva).
 
Edit: Progeyössä tästä levystä mainittu yhteensä kolmen levyn myyntisaldo pohjoismaissa on kyllä mahdollinen ja täysin ymmärrettävä.

Noh kaverin isoveli joskus Dream theatterin - Images & Wordsia luukutti ja sen jälkeen ei ole ollut mikään ennallaan...
 
Luonnollisen jatkuman seuraaksena Dream theatterista siirryin spocks bearddiin, sitten jo vähän rushiinkin josta tie johti King Crimsoniin ja nyt on sitten vähän tällänen Gentle Giant - Genesis jakso menossa.

Morttenson!
 
Mietin tossa, et kuinkahan immeiset ylipäätään tulee löytäneeks ja on löytänyt progen tms. "haasteellisemman" musan?? Aika yleistä lienee se, että on itse jonkin sortin muusikko?!?
 
Klassisen löysin metallin kautta, kun monilla metallisteilla on tapana heittää näitä latteita vertauksia :)
 
Progeen tutustuin ensin Genesiksen vanhempaa tuotantoa tutkiessa, poppi-Genesistä kuuntelin jo aikaisemmin. Pink Floydiakin tuli ostettua ihan mielenkiinnosta kun halvalla löytyi ja Animals kolahti todella, mutta todellinen into iski kun kävin Wigwamin keikalla Kokkolassa. Bändiin olin tutustunut vasta päivää aiemmin levyltä, mutta livenä se oli mahtava kokemus.

Dream Theater oli minullakin ikkuna progressiivisempaan musiikkiin. Joskus yläasteella kaverilta tuli lainattua Falling Into Infinity ja A Change Of Season. Jo New Milleniumin ensitahdeista lähtien olin hämilläni. Tämähän kuulostaa ihan erilaiselta kuin Metallica!
 
Progehörhöksi itseäni en varsinaisesti laske, koska varsinkin Yes, Genesis ja Rush ovat minulla jääneet käytännössä kokonaan kuuntelematta. Pitäisi jossakin välissä alkaa sivistämään itseään. Ehkä se vanhempi äänitystekniikka jotenkin vieroksuttaa minua, en tiedä..

Mä kuuntelin SF-bluesin albumia ja siinä yhes biisis vieraili Jukka Gustavson. Meinasin että pirulauta, toihan soittaa ihan ku minä (köhöm) ja näin rupesin kuuntelee Wigwamii. Sitä myöten tuli sitte Pressa ja muut..