Livetoiminta ›

Kun homma meni tuossa "Mitäs pääteitä laittas" ketjussa aiheen viereen, niin perustetaan uusi ketju aiheelle. Eli monitorointia!
 

 
Monitorin pääasiallinen tarkoitus on palauttaa soittajalle informaatiota (siis palautelaatikko). Informaation määrä ja soundi on erittäin orkesteri- ja soittajakohtaista. Jotkut haluavat "hyvää" soundia, toiset kontrolloitavaa rajapintaa (esim laulussa pelkkää ylämidleä). Jotkut pitävät tietynlaisesta kaaoksesta, toiset erittäin selkeästä ja erottelevasta meiningistä. Täysin henkilökohtaisia asioita.
 
Helpoimmillaan pikkusetin monitorointi hoituu siten, että varsinaiset kaiuttimet sijoitetaan bändin taakse. Toimii, kun volat ovat maltilliset ja paikka pieni / pienehkö. Vaihtoehtona pelkät pikku-fillit, joihin ajetaan lähinnä laulu.
 
Monitorimiksaajan sitten pitää tietää, arvata tai arpoa kullekin orkesterille haluttua palautetta. Parhaimmillaan homma toimii siten, että orkalla on oma ukko puikoissa, joka tietää orkesterin mieltymykset. Pahimmillaan poppari kävelee lavalle, ei ota minkäänlaista kontaktia monitorihahmoon ja kiukuttelee jälkeenpäin (selän takana), kun ei ole kuullut toivottuja asioita (tässä vaiheessa pitää kertoa vitsi: Mitä eroa on monitorimiksaajalla ja vessanpöntöllä? Vessanpöntön ei tarvitse katsella kuin yhtä persereikää kerrallaan! Ehoeho).
 
Hyvin raaka monitorimiksaus (tää on tosin käyty jo "keikalle" topicissa, mutta menköön): Rumpalille basaria, bassoa, ehkä vähän kitaroita ja koskettimia ja lead-laulu (omaa laulua tietysti, mikäli laulaa). Laulajalle oma laulu ja harmoonisia soittimia. Kitaristeille vähän toisiaan, omat laulut, kosketinsoittajalle itseään, mikäli linjakamaa. Stemmalaulajille ensisijaisesti omia lauluja, seuraavaksi leadia ja vähän toisiaan. Tämä siis tapauksessa, että käytettävissä on jokaiselle soittajalle oma ryhmä.
 
Korvamonitorointi (In Ear Monitor, eli IEM) sitten poikkeaa tästä siten, että usein korviin halutaan kaikkea + mahdollisesti ambient-mikkejä ja/tai kaikuja. Lisäksi jotkut pitävät IEM:n kanssa kompressoidusta soundista. Taas henkilökohtaista. Toiset nimittäin vihaavat kompuraa omassa laulussaan.
 
Mikäli monitorimikseriä ja/tai -miksaajaa ei ole erikseen ajellaan tavaraa salipöydän pre-auxeista (siis ennen feideriä oleva apulähtö). Tällöin on usein hyvä splitata ainakin laulukanavat, ettei saliäänen laulusoundista ja -kompressoinnista tarvitse tinkiä kiertojen takia.
 
Monitorityyppejä:
 
Kulmamonitori
 
Siinä popparin jalkojen juuressa majaileva laatikko. Yleisiä konstruktioita 15" + pilli, 12" + pilli 15"/12" koaksiaali (siis pilli botne-elementin keskellä), 2x12"+pilli. Ja monia muita. Markkinoilla on paljonkin yleiskaiuttimia (d&b Max, Martin Audio F12/F15, Nexo PS15, pomppu-EV:t..), joita voi käyttää paitsi kulmamonitoreina, myös yleensä tolpan nokkaan asetettavana saliäänikaiuttimena. Niiden ongelmana on lavakäytössä usein turhan leveä suuntakuvio, eli ääni leviää sinne sun tänne. Se on lavamiksauksessa useinmiten huono asia. Varsinainen kulmamonitori sensijaan työntää ääntä sinne, mihin pyydetään ja etenkin laulutaajuuksilla leikkaa hyvin muusta tauhkasta läpi. Omia suosikkejani aiheessa d&b M2 (nelosta en ole päässyt itse vielä ajelemaan, mutta kehuttu on) ja Martin Audio LE1200.
 
Side-fill
 
Pääasiassa isommilla lavoilla käytettävä monitori, 2- tai 3-tie järjestelmä, jolla tasataan lavan yleissoundia, levitetään rumpuja, lead-laulue etc. Filleihin saatetaan myös tehdä salisoundimaista yleismiksausta. Jälleen tapauskohtaista. Erään aiemman työnantajani kanssa lavalla käytettiin ainoastaan Side-fillejä ja klubeissakin ne oli varustettu suppasilla.
 
Rumpu-filli
 
Rumpalit usein haluavat basarin potkaisevat ja etenkin isommilla lavoilla on syytä (vaikka käyttäisi kulmaa yläpäänä) laittaa botnekaappi tai pari rumpalille. Lisäksi rumpalit haluavat usei bassoa, joten edelleen suppanen on perusteltu. Markkinoilla on myös bass-shakereita, eli perseensuristimia, jotka ovat penkkiin asennettavia täristimiä. Vie yhden päätekanavan, mutta efekti on yllättävän hyvä. Tällaisia kuulema jonkun maailmanbändin keikalla ruuvattiin myös 4 kpl lavaan basistin tontin alle, kun koko orkka käytti IEM:iä. Niistä seuraavassa.
 
IEM
 
Korvamonitorit, korvanlämmittimet.. langallinen tai nykyisin yhä useammin radio- (siis langaton-) järjestelmä. Täydellisesti tapauskohtaista mitä halutaan, seuraavassa muutama esimerkki, minkälaisiin miksauksiin on päädytty:
 
-Artisti: Muu bändi hyvässä balanssissa, stereokuva oikein, artistin oma akustinen noi 6dB lujemmalla ja om laulu noi 15 dB lujemmalla, laulussa kaikua. Ei missään tapauksessa kompressoreita (kokeilin käyttää vastaanottimessa akkua, joka aiheutti sound checkissä kysymyksen: "Ons tässä mun laulussa joku kompura?" Vastaus: "Ei, tuo se vastaanotin tänne." Patteri tilalle ja homma alkoi pelittää).
 
-Solisti: Muu bändi perusbalanssissa, omaaan kitaraan yläpäätä +9 dB ja balanssissa +3dB, oma laulu kompressoitu lähes hengiltä ja balanssissa +9 dB, melko iso hallikaiku laulussa.
 
-Eräs rumpali: Omaan Fisher-Ampin IEM-mikseriin ajetaan neljä kanavaa: Stereo, jossa pääasiassa sekvensseriä, kitaraa ja bassoa, hyvin vähän lead-laulua; yhteen kanavaan klikki suoraan sekkarilta ja yhteen monoluupit.
 
-Toinen rumpali: Kaikkea mahtavassa yleisbalanssissa, paitsi yhdessä biisissä, jossa taustanauha ajettiin klikkiä +20 (siis ihan kaikki punaisella).
 
Miksauksiin vaikuttaa mm. se, kuinka paljon napit demppaa. Toiset työntävät ne aivoja myöten päähän, jolloin saadaan maksimaalinen vaimennus ja korviin pitää ajaa kaikkea. Jotkut pitävät löysistä napeista, jolloin nappi vuotaa valmiiksi lava-infoa ja kuunteluun on tarvetta työntää lähinnä omaa suoritusta. Jotkut pitävät vain yhtä nappia, sama homma kuin edellä. Jne.
 
IEM:n kanssa on melko yleistä kantaa omaa monitoritiskiä mukana. Myös festivaaleilla ja tapahtumissa. Tämä helpottaa homman käyntiinlähtöä, sillä etenkin ison bändin kanssa festarien vaihtoaikataululla ei tsekissä ehdi mitenkään saada koko palettia haltuun, vaan siihen sujahtaa helposti 3-4 biisiä.
 

 
Etupään miksaukseen verrattuna homma on sikäli hankalampaa, että saliin/kentälle tehdään pääasiassa (99,9%, Pink Floyd on sitten asia erikseen) yhtä stereomiksausta, kun taas lavalla saattaa olla 8 kulmaryhmää, side-fillit ja pari IEM.ää, joihin kaikkiin tehdään yksilöllistä miksausta. Ja tuollaisen monitorikattauksen kanssa input-kanavia on hereästi 24-32. Hommaa mutkistaa tietenkin vielä se, että kulmiin tai filleihin saattaa joutua tekemään erilaista (etenkin) lead-laulusoundia kuin nappeihin. Tuolla aiemmin mainittu kuoliaaksikompressointi ei toiminut lainkaan filleissä, vaan tuloksena oli mojovaa kiertoa. Ratkaisu: Y-piuhalla laulu splitataan kahteen kanavaan, joista toista (lytätty) ajetaan solistille, toista (lyttäämätön) filleihin. Ja taas on oman pulpetin raijaaminen tonteille perusteltua.
 
Monitorien vireestä:
 
Tässä on taas mahdollisuuksia vaikka huru mycket. Nyrkkisääntönä hyvä monitorisoundi on sellainen, että laatikosta saadaan puhdasta, hyvin erottelevaa ääntä mahdollisimman paljon ilman akustista takaisnkytkentää, elikäs kiertoa (engl. feed back). Touhua helpottaa taajuuskorjaimet, joista yleisesti monitoorihommissa käytetään graafisia terssikorjaimia. Nykyaikaiset digitaaliprosessorit (Sound Web, Drive Rack etc) antavat hyviä työkaluja etenkin kierron osalta. Voidaan asettaa tiukka filtteri täsmälleen halutulle taajuudelle ja täten eliminoida kiertoja soundin pahemmin kärsähtämättä. Markkinoilla on myös joitain automaattisia kierronpoistajia, joista ainakin dbx:n iEq:n haistelija toimii melkoisen hyvin. Muista ei ole henk koht kokemusta.
 
Ja monitoriteknikonhan pitää luonnollisesti osata myös:
 
-Vaihtaa kielet
-Virittää kitarat ja rummut
-Kasata backline
-Turvata artistin koskemattomuus esiintymistilanteessa ja vähän sen ulkopuolellakin
-Ajaa bussia, kuorma-autoa, pakua, rekkaa, lentokonetta, helikopteria, hydrokopteria ja optimistijollaa
-Kolvata piuhat
-Tuurata kitaristia
-Vesittää lava
-Kantaa popparille kylmää kaljaa
-Jne.
 
Pitk. Äänihenkilö.