Etno, proge, latin ›

Muutenkin Dream Theateria kuunnellaan aivan liian analyyttisesti.
 
Tää on munkin kanta ja perimmäinen pointti. Se on vaan musiikkia eikä matematiikkaa. Emmä kuuntele että mikä ja mikä tahtilaji sieltä tulee milloinkin ja bongaile kääntyviä komppeja jne. Ne vaan on osa sitä. Kyllä niitäkin on, että joku juttu ei millään istu siihen muuhun kontekstiin, mutten kyllä tältä levyltä vielä oo sellasia löytäny.

Voi krääääh ja ksäääh! Siis olen teidän mielestänne jotenkin matemaattinen ja ylianalyyttinen jos sanon, että "tämä kohta kuulostaa huonolta"? Ei se kohta varmaan töksähtäisi korvissani sen vähempää, jos en tajuaisi tahtilajeista mitään.
 
En minä bongaillut mitään tahtilajeja, mutta tuosta tahtilajimuutoksesta se töksähdys johtuu.

No hitto. Nyt aloitin kuuntelun tästä vikasta raidasta ja täähän kuulosti kymmenen minuutin kohdalle asti itse asiassa tosi hyvälle. Jopa laulukin. Mutta sitten Rudess alkoi esiintyä. Se Muse-biisi on tavallisesti lopettanut kuunteluinnostuksen ja olen keskeyttänyt kuuntelun kesken levyn.
 
Ensin ajattelin, että nää huumorisanoitukset voisivat olla hyvä juttu mutta oikeastaan nämä Dark Masterit vain korostavat musiikin lapsellisia puolia. Vaikeeta kun hyvistä jutuista kiinni saadakseen joutuu kelailemaan jotkut osiot ja välttelemään sanoitusten kuuntelua.

Kylläpä parin sivun lukeminen tätä taas palautti sopivasti mieleen, etten halua kuunnella DT:tä.
 
"Siinä ja siinä biisissä on hyvä riffi kohdassa 3.15 ja siinä toisessa suunnilleen kohdassa 7.50, ja sitten kuuntelepa Portnoyn rummuttelua kohdassa 4.55-5.05, ja oletko huomannut sen, miten salakavalasti tahtilaji vaihtuu 3/4:sta 9/8:aan ja siitä 6/8:aan? Niin, mutta vähän siinä ja siinä biisissä on hassu kohta kun Rudess vääntää sen toisen kitarasoolon jälkeen jotain ihan sekopäistä vingutusta mikä ei liity mihinkään. Se on kyllä siis niin neroutta."
 
Oli kai tylsääkin, en olisi muuten tullut häiritsemään ketjuanne, mutta eihän DT-ketjussa ikinä liene rauhaa muutenkaan. Sanotaan nyt kuitenkin vielä, että minä siis en pidä Dream Theaterista; mauttomien soittotaitureiden henkilökultti on viety niin yli, ja kaikki kappaleet ovat niin täynnä kaikkea ylimääräistä hassunhauskaa härpäkettä, että mitään oikeaa tunnetta kaverit eivät kykene välittämään, eikä kenenkään pitäisi lukioiän jälkeen kuunnella tällaista. Tunteetonta tilua. Sori vielä kerran - myönnän myös oman lapsellisuuteni, mutta varsinkin näin internetissä voin sen toisinaan sallia itselleni.

Se on se musiikin kuuntelu herkkää touhua ;)

Sanotaan nyt kuitenkin vielä, että minä siis en pidä Dream Theaterista; mauttomien soittotaitureiden henkilökultti on viety niin yli, ja kaikki kappaleet ovat niin täynnä kaikkea ylimääräistä hassunhauskaa härpäkettä, että mitään oikeaa tunnetta kaverit eivät kykene välittämään, eikä kenenkään pitäisi lukioiän jälkeen kuunnella tällaista.
 
Sä olet niin aikuinen ja älykäs. Me täällä dt-ketjussa ollaan totaalisen tyylitajutonta ja lapsellista porukkaa. Ei kannata tänne tulla tuhlaamaan aikaa.

No hitto. Nyt aloitin kuuntelun tästä vikasta raidasta ja täähän kuulosti kymmenen minuutin kohdalle asti itse asiassa tosi hyvälle. Jopa laulukin. Mutta sitten Rudess alkoi esiintyä. Se Muse-biisi on tavallisesti lopettanut kuunteluinnostuksen ja olen keskeyttänyt kuuntelun kesken levyn.
 
Ensin ajattelin, että nää huumorisanoitukset voisivat olla hyvä juttu mutta oikeastaan nämä Dark Masterit vain korostavat musiikin lapsellisia puolia. Vaikeeta kun hyvistä jutuista kiinni saadakseen joutuu kelailemaan jotkut osiot ja välttelemään sanoitusten kuuntelua.
 
Mikä siinä on, että monesti mainostat "lopetin kuuntelun kesken kaiken"? Eikö sitä biisiä voi kuunnella loppuun asti vaikka ei olisikaan niin hyvä ? Kuuntelee levyn alusta loppuun niin voi jopa saada kuvan kokonaisesta albumista, woow.

Mikä siinä on, että monesti mainostat "lopetin kuuntelun kesken kaiken"? Eikö sitä biisiä voi kuunnella loppuun asti vaikka ei olisikaan niin hyvä ? Kuuntelee levyn alusta loppuun niin voi jopa saada kuvan kokonaisesta albumista, woow.
 
Kuuntelin mää sen kahdesti alusta loppuun. Sitä enempää en kyennyt, sitten on pakko jo alkaa valkkaamaan niitä biisejä jotka ei revi hermoja.
 
Kyllä, olen kysynyt itseltäni monta kertaa että miksi sitten ostan kyseisen orkesterin levyjä. No, kun 15 vuotta sitten kyseiset herrat kovastikin innostivat ja inspiroivat omaakin musisointia niin kai sitä odottelee että sellainen hetki palaisi vieläkin. Mutta kun sitä ei tajua, että omakin musiikkimaku on muuttunut niin, ettei sitä hetkeä enää tule.
 
Mutta ne 6 Degrees-levyn hetket antoivat kettumaisesti sellaista toivoa, että nää herrat kyllä kykenevät sellaista musaa halutessaan tuottamaan. Kuuntelen parhaillaan Goodnight Kiss/Solitary Shell pätkää, ja hitto että tää toimii! Kyllähän nää osaa oikeesti tunteisiin vetoavaakin musaa tehdä kun vain viitsivät. Nää kaksi viisua voittavat pelkästään jo uudet kolme levyä.
 
Edit. Sen Test that stumped-biisin kuuntelin kans, ja kyllähän se on ehottomasti levyn heikointa antia. Se sitä edeltävä hevipätkäkin on huomattavasti mieluisampi. Samaa menoa kuin nämä uudemmat heviviisut; Metallica-huutelua säe ja tilutusta välissä.

Nonii, lisätäänpä vielä oma kauha tähän soppaan. :) Ihan alkuun pitää todeta, että mun mielestä on hieno homma, että DT jaksaa vieläkin aiheuttaa keskustelua ja jyrkkiä mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Ristiriitainen bändi, joka aiheuttaa kovia tunteita. Ite allekirjoitan osan jutuista, toisista oon taas vahvasti omaa mieltä.
 
Lähdetäänpä itse asiaan; tykkään taas DTn ominaisista hyvistä ideoista ja kappalemateriaali tuntuu kokonaisuudessaan menevältä. Toisaalta Rudessin osuus ei mua enää naurata. Miehen alkuaikoina ne satunnaiset "huumori" pimputukset oli ihan jees, mutta ei niitä jatkuvasti jaksa. Lisäksi Portnoy/Petrucci -kaksikolla ois potentiaalia tehdä helvetin hienoa kamaa, mutta se aina kaatuu tuohon tilutus-kakkaan. Vaikkapa Dark Eternal Night ois munsta ollu toimivampi ihan ilman sitä hillitöntä pilililululpåiu-kohtausta. DTn jätkien pitäs opetella tekeen biisejä jättäen harkittuihin kohtiin niitä tilu-kohtia ja käyttää sitä tilua harkitusti ilman, että kappale itsessään kärsii siitä. Nykyinen meno ei ole hirmu toimivalta munsta :/ Tehdään biiseihin vaikeita, nopeita ja monimutkaisia kohtia sen takia, että DTn biiseissä vaan pitää olla niitä.
 
Huhhuh oon aika sevolla, niin en jaksa pitemmästi kirjottaa, mut sanon vielä, että on tässä levyssä hyvääkin. Esim. DEN on meikästä hieno kappale, vaikkakin pakonomainen keskivaiheen tiluosuus särkeekin kappaletta. Lisäksi tosi monet yksittäiset kohdat kiinnostaa mua vieläkin. En nyt jaksa enempää kirjottaa, jatkan huomenna jne. mut tot- ja octavariumin veroiselta tää uus vähintään kuulostaa mut pistän huomenna lisää meen nukkuun nyt...

Menee hivenen ohi aiheesta, mutta Korroosion sivuilla oleva SC-arvostelu on jotain ihan uskomatonta. Tässä "parhaita" paloja:
 
Kaikkien vuosien jälkeen Dream Theateria olisi toki helppoa syytellä yhdestä jos toisestakin asiasta perusteettomasti, mutta hienon Octavariumin jälkeen Systematic Chaos muistuttaa valitettavan selvästi siitä Dream Theaterista, joka jo Scenes From A Memorylla, Six Degrees Of Inner Turbulencella ja Train Of Thoughtilla sai epäilemään yhtyeen suhteellisuudentajua.
 
Jos ailahtelevainen kappalemateriaali aiheuttaa pettymyksen, niin saman tekee myös James LaBrie. Varsinkin Score DVD:lla tuli huomattua, miten kovaan kuntoon miehen ääni oli palannut, vaan nyt Systematic Chaosilla jälki on lähinnä puhditonta puhinaa.
 
Pahimmat tapaukset levyllä ovat ehdottomasti sen pisimmät kappaleet In the Presence of Enemies Pt. I, In the Presence of Enemies Pt. II, Repentance ja The Ministry Of Lost Souls, joilta voi kyllä löytää paljon tiukkoja riffejä ja hieman Train Of Thoughtin tavoin 80-luvun thrashiin taipuisia ärhäköitä sahauksia, mutta myös käsittämättömän paljon överiin asti venytettyjä sooloiluja, sävellyksistä irrallisia instrumentaalisuuksia ja kankeita sovituksia. Onneksi tämä helpottaa sentään hieman Forsakenilla, Constant Motionilla, The Dark Eternal Nightilla, Prophets Of Warilla ja tietyissä osissa pisimpiä kappaleita, mutta kokonaisuutena Systematic Chaos jää jopa luvattoman kankeaksi albumiksi.
 
Siis huhhuh.

Kylläpäs jakaa mielipiteet.DT -keskustelut muistuttaa Metallica-ketjuja yhä enenevässä määrin.Melodioiden "hyvyydestä" ja "huonoudesta" kiistely juupas-eipäs -tasolla on aika turhaa.Mielipidekysymyksiä aivan puhtaasti.Itse diggaan esmes Ministry of lost soulsin melodiaratkaisuja sekä laulun ,että instrumenttien osalta.Oikeastaan diggaan koko levystä paljon.Laatumusaa.Osaavia ukkoja on mukava kuunnella ja bongailla soittonäytteitä ja kikkailuja.Eihän tämä ole mitään "letkeää" fiilistelyä tai "rentoa rokkia" ,mutta toimii nimenomaan mahtipontisena soittotäydennäytteenä.Bändin yhteissoitto kun on aika kovaa tasoa - ei maha mittään.Toisaalta jotain J.J Calea kuuntelen ihan eri pohjalta vaikka sekin on osaava ukko omassa lajissaan.Se on nääs kivaa kun on monenlaista musaa.
 
Eikä ne "turhat" tiluttelut ja kikkailut ole progen historiassa lainkaan vieraita: Esmes Yesin Relayerin voi väittää koostuvan melodiaköyhästä kikkailusta ja soittajien taitojen esittelystä.Ei sillä ,että tuota mieltä olisin ,mutta noin voi perustellusti sanoa.

Menee hivenen ohi aiheesta, mutta Korroosion sivuilla oleva SC-arvostelu on jotain ihan uskomatonta. Tässä "parhaita" paloja:
Siis huhhuh.
 
Mielipidehän tuokin vaikka eroaakin ehkä sinun mielipiteestäsi. Ei ole vaikea uskoa kun katsoo allekirjoituksesi :)

Juuriki nämä seikat ei jaksa mua enää innostaa Dream Theaterissa, joten siltä osin samaa mieltä:
 
...käsittämättömän paljon överiin asti venytettyjä sooloiluja, sävellyksistä irrallisia instrumentaalisuuksia ja kankeita sovituksia.
 
+huumorisynat vielä päälle. Mua nykyään ärsyttää kun luontevasti etenevään biisiin hyppää yhtäkkiä jostain selän takaa joku hillitön tilu/tahtilaji kaahaus. Tosin saahan niitä käyttää, mut DTlla ne ei enää toimi niin hyvin kuin ennen. En tiiä mistä johtuu, oonko tulossa vanhaksi vai onko DTn meininki sitten niin paljon muuttunut vuosien varrella. :/
 
Mut ei jaksa DTa hirveenä dissata kuitenkaan, se on ollut kitaraharrastuksen kannalta ehdottomasti tärkein bändi mulle kauttaa aikojen, toinen on Metallica.
 
Ja yhtä seikkkaa en kans ymmärrä. Monet itkee, että DTn musa on nykyään härskiä lainailua esikuviltaan eikä siinä ole mitään omaa. Vittu ei tule kovin montaa yhtä uniikkia bändiä mieleen kuin DT, siis ihan oikeesti. Vaikka esikuvien soundi kuuluukin musassa, se ei tee siitä mitään kopiopaskaa. Maailmassa on tuhansia toisiltaan kuulostavia eri genreä edustavia metallibändejä, jotka kuulostaa liukuhihnalta tulevalta tusinakamalta. Joten miten DT voi kuulua näihin, jos mä tunnistan sen tyylin noin viidessä sekunnissa oli kappale mikä tahansa tai ennen tuntematon? DTlla on kyllä ainutlaatuinen ja tunnistettava tyyli ja bändi on muuttunutkin vuosien varrella aika paljon, joten paikallaan junnaamisestakaan ei voi syyttää. Tämä kuuluu niin hyvässä kuin pahassakin.

Ei tosiaan voi dt:tä liiallisesta kopioinnista tai omaleimaisuuden puutteesta moittia. Uusin levy on hyvin erilaista dt:tä, eli ei paikallaanjunnaamisesta ole pelkoa. Eri asia on sitten onko muutos ollut hyvään vai huonoon suuntaan.
Itse en oikein osaa olla paljon mitään mieltä tästä uusimmasta (vasta pari kertaa kuunnellu kokonaisuudessaan), mutta esim prophets of war -biisin "sävelkieli", rakenne ja riffit yms eivät oikein miellytä :/ Ja sitäpaitsi biisin aihe on aika kökkö tähän paikkaan ja vähän tuntuu että "oli pakko tehdä joku sotaan liittyvä biisi" Toisaalta paha mun on mennä sanomaan, mutta Varmuutta ja Taitoa levyltä uhkuu kyllä. Osaavat asiansa. Kuten aina ennenkin.

Anttikristukselle kyll plussaa täältä ku ei tarvinu ite noita juttuja kirjotella. Täysin samaa mieltä joka seikassa!

Tarkennetaanpa vielä.
 
In the Presence of Enemies Pt. I, In the Presence of Enemies Pt. II, Repentance ja The Ministry Of Lost Souls, joilta voi kyllä löytää paljon tiukkoja riffejä ja hieman Train Of Thoughtin tavoin 80-luvun thrashiin taipuisia ärhäköitä sahauksia, mutta myös käsittämättömän paljon överiin asti venytettyjä sooloiluja, sävellyksistä irrallisia instrumentaalisuuksia ja kankeita sovituksia. Onneksi tämä helpottaa sentään hieman Forsakenilla, Constant Motionilla, The Dark Eternal Nightilla, Prophets Of Warilla ja tietyissä osissa pisimpiä kappaleita
 
80-luvun thrashiin taipuisia ärhäköitä sahauksia? Repentancessa? The Ministry Of Lost Soulsissa?
 
Överiin asti venytetyt sooloilut, sävellyksistä irralliset instrumentaaliosuudet helpottavat The Dark Eternal Nightissa? Constant Motionissa?
 
Minä ainakin kyseenalaistan koko arvostelun.

Ei hitto alkaa ihan oksettaan kun lukee noit IRC-gallerian DT yhteisö(je)n kommentteja. Kyllä niitä DT nörttejä riittää.
Ei millään pahalla, mutta jotenkin aika huvittavaa...
 
E: Esimerkiksi osa on ihan raivona Akimanin arvostelusta :P

Tästä ketjusta on tullut SC julkaisun jälkeen melkoisen viihdyttävä luettavaa. :)

Tästä ketjusta on tullut SC julkaisun jälkeen melkoisen viihdyttävä luettavaa. :)
 
Tis is hjuumör! {Spede Pasasen (RIP) äänellä}