Bänditoiminta ›

Nooh, ala-asteella oli jonkun näköinen bändi, jonka jäseniä hyvistä syistä inhoan nykyään.
Mistäs sitä aloittaisi? Aivan alusta.. Pitkä stoori tulee, mutta asiaa on melkoisesti. Kerron sen niin, miten se olikin..
 
Bändi perustettiin siis siinä neljännellä luokalla. Tai ei se varsinaisesti silloin mikään bändi ollut. Piti vain keksiä jotain hauskaa juttua luokkan kuusijuhlaan ja niinhän me teimmekin. Oikeasti mulla ei ollu mitään asiaa siihen bändiin, mutta tuli sitten ongelma vastaan; kuka basistiksi? Ennen en ollut soittanut yhtä sointuakaan bassosta, mutta musiikkia olin aina sitä ennenkin rakastanut koko sydämestäni. Noh, kaverit koitti valmentaa yhtä, mutta ei siitä mitään tullut. Se kaveri sitten siirty rumpuihin ja sitten tultiinkin jo mun hihasta nykäsemään: "Haluatko sä soittaa bassoo?" Ilman muutahan mä sitten musiikkiluokkaan raahauduin matikan tunnilta, ja tökättiin sitten basso syliin. Sen bändin pianisti opetti mulle perus basson soinnut ja siitä se sitten lähti. Nopeasti osattiin mm. soittaa ko. Sydämeeni joulun teen ja Joulumaa. Ei siinä mennyt kuin muutama päivä niitä treenaillessa. Viikon päästä pitäisi jo soittaa bassot kuusijuhlassa.
Noh, se "keikka" meni kohtalaisen hyvin. Jotain outoja mokia vasta-alkaja-basisti teki, mutta eipä nuista huomauteltu. Onniteltiin vaan, että oltiin saatu kasaan bändi nimeltä Tip Tap (meidän opettaja sen keksi...).
Sitten tuli kevät ja päätettiin alkaa soittamaan ihan kunnolla ja ei enää mitään vanhoja joululauluja. Kunnon bändien musiikkia. Tosin, se "kunnon bändi" -juttu oli melko erikoista muista. Nylon Beatin Viimeinen tuli settilistalle, ja sitä sitten harjoiteltiin. Ei tuo ollut haaste eikä mikään, vaikken ollut soittanut kuin suurinpiirtein puolivuotta. Tuli setille sit jotain tyyliin Tik Takin Kyyneleet ja Killerin Naughty boy. Ei sen ihmeempiä... Bändin nimeksikin vaihdettiin Angels.
Vuosi eteenpäin, niin omat biisit oli kasassa. Soitettiin jotain Poppia. Muiden mielestä se oli Pop/Rockia, mutta niin en todellakaan sanoisi. Poppilirkutuksia ne olivat. Niihin kyllästyi melkein heti ja siinä se... Koittaa nyt siinä sitten pitää perusnaamaa tai hymyillä. Ei irvailuja hyväksytty tai heti valitettiin. Olisivatpa he hyväksyneet sen, ettei kaikki kuuntele Valvomoa ja Antti Tuiskua.. Niin ei vain käynyt. Rock oli lukkojen takana ja pannassa. Noh, tuo juttu otettiin sitten melko tosissaan. Oli hauskaa soittaa kyllä, mutta kaveritkin muuttuvat. Heistä tuli pissiksiä, jotka vain ihQttivat Tuiskun Anttia ja Darinia. Heidän mielestään pop oli sama asia kuin rock. Ei se niin ollut...
Vuosi eteenpäin jälleen ja oltiin kuudennella luokalla. Bändin nimeksi oli muokkautunut Oma Profiili ko. luokan äänestyksessä. Olihan meillä siinä koulussa myös kilpailijoita. Yksi heistä oli rinnakkaisluokkalaisten bändi, mutta ei se ollut vastus eikä mikään. He vain yrittivät matkia kaikkea meiltä ja olla se in sillä ala-asteella. Ei onnistunu. Bassoriffeja ja mm. rumpukomppeja matkivat. Otti se kyllä päähän.
Tuolloin myös oli suunnitelmissa levy ja sehän tehtiin. Ei siitä tullut mitään. Laulajat söivät karkkia ja tulivat "studiolle" kurkkukivussa. Ei yhtään voitu ajatella sitä, että sitäkin olisi voitu siirtää. Mutta ei.. Levy tehdään nyt ja heti! Ei välitetä mistään sairauksista ym. Levy oli se tärkein. Terveys meni tuli sen jälkeen.
Noh, heinäkuulle sovittiin Manamansalon Saaripäiville konserttia. Ja meidät sinne sitten haettiin, vaikken edes tiedä miksi. Oltiin kyllä valmiita. Ja saivatpa hekin sitten nuorten popia kuunnella. Oltiin nuorimmat koskaan siellä. Oli se coolia, ko päästiin bäkkärille tosta vaan ja safkathan siellä oli valmiiksi. Sen kunniaksi saatiin tehdä paljon työtä..
Kesäkuusta se alkoi. Joka viikko oli kaksi kertaa raahauduttava koulun musiikkiluokkaan treenaamaan biisejä ja lavaesiintymistä. Eräs ystävämme oli myös katsomassa ja treenaamassa meitä. Hän kun oli aikuinen, joka tiesi vaikka mitä musiikista. Rock-mimmin tittelin sain häneltä. Kiitoksia siitä vieläkin, vaikkei hän tätä stooria näkisikään. Muut sitten olivat ilman titteleitä. Rock oli monissa muodoissaan top listan ykkösenä (glam rock, hard rock...), mutta muut eivät sitä hyväksyneet. Ei saanut kuin mainita rock bändin nimen, niin heti oltiin mulkoilemassa ja nauramassa mun ja bändin kustannuksella. Se oli sen takia, että Lordi oli voittanut Euroviisut 2006 Ateenassa. Kateellisten jorinoita, sanon minä. Olihan sitten se meidän rumpali HRH-fani, mutta siihen se jäi. "Lordi on ihQ, mut kuka ketun Kalma?" Näitä faneja... Leuhkittiin, että osataan soittaa HRH:n alku, mutta mä vedin bassolla muitakin Lordin biisejä ko.
Tuli sitten se 22.7, Saaripäivät. Oltiin innokkaina ja jännitettiin lievästi. Mä olin ainut, joka osasi ottaa kunnon hauskuudella koko keikan - bäkkärit, lavaesiintymiset, yleisön haltuun otto... Silloin, kun tehtiin se diili, että revitellään kaikki lavalla.. Kaikki hyväksyivät sen ja lupautuivat. Noh, lavalle päästyä laulajat tönköttivät yhdessä kohti ja basistina sain ottaa koko homman haltuun. Rumpalinkin ilme oli yhtä toljotusta koko keikan ajan. Ja yhdessä biisissä ei hän halunnut soittaa... Ihme touhua se oli niiden kannalta. Mä nyt otin ilon irti. Kannusti välillä yleisönkin mukaan, kukaan muu ei tehnyt yhtään mitään. Laulaja puolustautui kuitenkin sillä, että hän otti mikin pois telineestä - viimeisillä sekunneilla. Siinä olivat ne revittelyt.
Sitten hypätäänkin 2006 joulukuun ensimmäiseen viikonloppuun. Istuttiin Rolssissa, muut söivät paitsi mä, ja toiset juttelivat keskenään. Mut oli kokonaan syrjitty pois joukosta. Ei bändissä niin asiat pitäneet olla. Eikö kaikki pidä hyväksyä sellaisina, kun he ovat? Yläasteella oltiin jo ja kaikki olivat muuttuneet törkeen paljon. Muut olivat pop-faneja, pissiksiä, mutta mä olin aito rockari, joka olen myös edelleenkin. Rockia ei hyväksytty.. Lähdettiin sitten keilahallille, ja olin ainoa jälleen, joka ei pitänyt hauskaa. Istuin pöydän ääressä ja pyörittelin limupulloa kädessä. Muut nauroivat ja juttelivat. Mä en saanu ees avata suutani.. Jos niin tein, kaikki jatkoivat muita touhuja.. Aivan kuin mä olisin ollu pelkkää ilmaa niille. Kyllä ne välillä toljotti, mutta siihen se jäikin. Se oli viimeinen kerta, kun se bändi oli kasassa..
 
Siinä oli se stoori. Tämän voisin vielä lisätä:
Se, että mua syrjittiin bändissä, ei ollut kivaa. Oikeasti ne pilkat ja ivailut satutti ihan törkeesti ja sain lukittautua monesti huoneeseeni itkemään pahaa oloa pois. Sitä ei vaan kestä, että bändejä, joita rakastaa, morkataan ja pilkataan. Kyllä ymmärrän, etteivät kaikki voi pitää niistä.. Mutta silti; miksi juuri mulle piti kaikki ivailut purkaa? Ympärillä oli muitakin rockin ystäviä, mutta mä olin se, jolle ivaltiin. Muihin ei luotu edes katsetta.
Oli se sitten vaikka kateutta siitä, että mun fanittamat bändit oli kuuluisia ja monet tykkäsi niistä, kun taas niiden toisten bändiläisten bändit oli hieman ala-arvostettuja, se satutti ja en voi antaa koskaan anteeksi niitä pahoja sanoja ja naamojen vääntelyjä niille ihmisille. Vihaan heitä nyt ja aina....