Etno, proge, latin ›

Onhan se selvä että Suomi on pieni maa ja täältä löytyy kovia muusikoita vaikka muille jakaa. Mutta vain 1 % heistä uskaltavat ottaa muusikon urallaan sen riskin että vannovat fuusiomusiikin nimeen kuten Lenni-Kalle Taipale. Melkein ainoana Suomalaisena aitona fuusiomusiikin näkyvimpänä muusikkona vie maailmalla Suomalaista jazz fuusiota maineeseen.
 
Onhan tämä fuusiomusiikin tyyli melkein aina puhdasta plagiontia. Lenni-Kallen soitosta kyllä löytää sen Michel Camilon tyylin jos vähänkin on kuunnellut Michel Camilon levyjä. Ei siinä mitään mutta homma toimii täydellisesti. On kuitenkin ihme että Lenni-Kalle Taipale pystyi ensimmäisenä Suomessa myymään yli 20.000 myytyä jazz genren levyä. Toki hänen tv-maine saattoi olla suurin vaikutus siihen että hänen debyyttialbumi "Nothning to Hide" myi yli kultalevyrajan.
 
Suomessa kuitenkin aika monet levy-yhtiöt ei ole kiinnostunut mistään instrumentaalisesta fuusiomusiikista. Sitä sanotaan vain muusikkomusiikiksi.. mutta on se myös muutakin. Amerikan puolella ainakin sen puolella on huippumarkkinat ympäri maailman. GRP Records ehkä suurin komeetta ollut 80 ja 90-luvulla. Dave Grusin ja Larry Rosen oli varsin avomielisiä kun uskoivat sen menestykseen jo sen 1983 perustamisesta lähtien. GRP tulee nimestä Grusin & Rosen Production. Levy-yhtiö oli ennen GRP:tä osa Arista Recordsia.
 
Eiköhän se aina ole ennenkin ollut niin että ei voi päästä mihinkään jos ei yritä. Kokeilen itse ainakin siipiäni tässä Suomen ankarassa musiikkibisnes maailmassa. Oma-kustanteen marginaalimyyntiin en lähde mukaan.
 
Tulen varmaan julkaisemaan lähivuosina levyn mikä on erittäin melodista fuusio musaa soitan kahta instrumenttia lähes yhtä virtuoosimaisella meiningillä. Se on harvinainen gift.. no itsekehut sikseen. Suomessa on kuitenkin muusikoiden vaikea tienata leipänsä tällä alalla. Varsinkin peruskeikkamuusikot. Minä tiedän että se tie on rankka. Sille tielle en pysyvästi lähde koskaan. Olen vasta 22 vuotias, mutta musiikilliset saavutukset ovat vasta edesssä. On kuitenkin ihme että vain musiikkibisneksessä ulkoinen glamour ja imago ratkaisevat levymyynnin. Eiköhän nämä TIK-TAK yhtyeet ja muut sen selvästi osoita. Tarjottiinhan minulle vuonna 1998 aivan oikeasti TIK TAK yhtyeen rumpalin pestiä. Enhän sitten tyttöbändiin settiä mennyt soittamaan. Koska tiesin että sen mediallinen arvo olisi ollut paljon pienempi jos mukana olisi ollut yksi nuori alle parikymppinen miespuolinen rumpali. En sitä kuitenkaan kiellä ettei TIK TAK bändissä olisi stydimpi komppi jos minä siinä settiä soittaisin. Mutta en kadu edelleenkään sitä miksi siitä kieltäydyin silloin vuonna 1998.
 
Suomessa on tällä hetkellä joku armoton musiikkituote/formaatti aalto käynnissa. Tehdään hirveällä ja armottomalla liukuhihnalla kauheata toscaa joka sitten myy ihan sen tekopyhyyden nimissä miten se on tuotettu. Raha on tärkeintä sen tuottajille ja tekijöille. Bändi on sitten tuottajien ja sen perustajien uhri. Perustyttöbändi missä tuottaja säveltäjä tekee liukuhihnalta 3:n soinnun biisejä mitkä on niin tekemällä tehtyjä ettei mitään rajaa. Sitten vaan studioon levyttämään erittäin falskisti teknotyylisillä syntetisaattoreilla väännettyä tuotetta. Levy myy viikossa kultalevyrajan koska tuottaja on panostanut miljoonia tyttöbändin medialliseen mainostamiseen/promoon.
 
Pop musiikista on poistettu se siirappi mitä oli huru mycket vielä 80-luvulla. Amerikassa sitä oli vielä 80-luvulla laatu musaa Pop / Rock genren puolella. Huippuartistien taustalla soitti huippumuusikoita ja biisit sekä sovitukset olivat vielä näiden aivan käsittämättömän huippumuusikoiden ja biisi-kynämiesten käsialaa. Toisin on tänään, milloin studiossa soittavat leipätyömuusikot ja perussovittajat jolle musiikki on vain työtä mihin ei välttämättä paneuduta yhtään syvällisemmin ja huippumuusikot maksaa vielä paljon. Nämä Jenkeissä olevat suurlevy-yhtiöt pistävät studioon Amerikan kovimmat sessiomuusikot tänään vain muutamille 10 sormen varassa oleville artisteille ja heidänkin musansa on sitä samaa konekompeilla tehtyä toscaa mitä se on tänä päivänä muutenkin. Musiikkibisnes on kuin laumamuotti. Jos levytetään biisejä käyttämällä pelkkää teknomaista syntetisaattoria niin kaikki muutkin ottavat plagiaattivaihteen käyttöön ja kopioivat samaa jokapaikassa.
 
80-luvulla kun syntetisaattori koki nousukauden. Sitä käytettiin sairaalloisen buumin lailla ja varsinkin rumpukonebuumi oli 80-luvun leimaavin laumailmiö mikä tosin tänäänkin on edelleen käytössä. Tänään se on sämplättyjä rumpulooppeja. Mutta vaikka kuinka panostettaisiin teknologiaan ja yritetään keksiä rumpukoneesta parempi kuin aito rumpali. Tässä ei kuitenkaan tulla koskaan onnistumaan.. the mission is impossible. Eikö sitten voida yhdessä tajuta se asia että rumpukone ei korvaa kunnon studiorumpalia. Jopa koneloopin kanssa soittava rumpali kuullostaa 50 % epäaidolta koska robottimainen loop komppi tekee siitä konemaisen. Konekompit sopii vain yhteen genreen eli elektroniseen musiikkiin. Mutta tänään jokainen tuottaja haluaa tehdä rock ja pop musasta elektronista. Kun oikeat rumpukompit eivät ole tarpeeksi tuote muotissa. Siksi varmaan näiden tämän päivän tuotebändien levyt tehdään pelkästään koneilla (Ei aitoja rumpuja missään biisissä.. saattaa olla jotain triggereillä soitettuja juttuja mutta nekin on synkattu quantisoitu robottimaiseksi nakutukseksi).
 
Harvastas paikasa löytää tänään sellaista tuottajaa levy-yhtiöstä joka suostuu tuottamaan levyn Pop musiikkia mikä on aidolla tunteella tehtyä musaa. Missä on kaikki vapaudet kuten melodinen rakenne ja sielu biiseissä. Tällaistas meininkiä oli 80-luvulla kun osattiin yhdistää kuin sattuman kaupalla syntikat akustisiin intrumentteihin. Biisijen sovitukset poikkeavat tavallisesta 3-4 soinnun kaavoista. Siihen tehdään monen soinnun ero. Kummallista että heti kun biisiin tulee mukaan 10-20 sovitettua soitua se muuttuukin useimman kuuntelijan korvaan epäsopivaksi muusikkomusaksi ?
 
On niitä kuitenkin muutamia Pop / Rock artisteja ja bändejä jotka kulkevat omaa linjaa. Eivät lankea formaattia ajavien tuottajien haaviin.