Yleistä keskustelua musiikista ›

Koska ainakaan ylläpidon toimesta ei m-nettiä ole käsittääkseni rajattu pelkästään rock-netiksi, rohkenen lähestyä po. aihetta eh... no, hieman toiselta kantilta.
 
Lipeän aika kauas, mutta esim. Juha Vainio ja Reino Helismaa ovat mielestäni aikanaan rakentaneet aika makoisia ja musikaalisia lyriikoita ja ihan selvällä suomenkielellä. Ilman mitään väkisinväännettyjä kommervenkkejä. Ilmaisua jonka tyhmempikin urpo ymmärtää kysymättä.
 
Koska oma lähestymistapani musaan näyttää perustuvan ensisijaisesti melodiaan, ei täkäläinen slaavilainen angstirokki ole oikein natsannut koskaan. Joku tuntuu aina mättävän. Jollei muu, niin ehkä tietynlainen yleinen nukkavieruisuus jolla ehkä haetaan jotain katu-uskottavuutta tms. mikä koetaan oleelliseksi.
 
Itseni näköinen Tuomari Nurmio vetämässä Huvilateltassa älyttömästi särötetyn akustisen kitaransa kera ei isommin imponoi. Valitettavasti. Eniten tuollaisissa esillepanoissa rassaa se, että ei pysty itse taittumaan niin pitkälle, että löytäisi sieltä seasta sen taiteen. Älykkään miehen älykkäät lyriikat menevät aivan haaskiolle kun esitykseen liittyy joku inhorealistinen piirre jonka kuvitellaan puhuttelevan suomalaisia, ihan niingo heijän omalla kielellään.
 
En pysty enää tässä elämän vaiheessa kääntymään metsäläiseksi, jolle paska, kirves, perse, vittusaatana tms. laulujen tekstissä aiheuttaisivat elämyksiä. Tekototiselta vaikuttavan Putron ns. arkirealismi mukaanluettuna.
 
P.S. Hävis inspiraatio jonnekin kloakkiin, äänitykset meni persiilleen yms. joten purin kireydet sitten tälle palstalle. Tsori.

Paljon on tullut kommentteja tähän aiheeseen, mikä on tietysti aina hienoa. Varsinkin kun kommentit ovat olleet asiallisia. Vähän on kuitenkin menty sivuraiteille, mikä varmaankin johtuu vain siitä että muotoilin omat ajatukseni vähän epäselvästi aluksi. Eikähän siinä mitään että tuodaan uusia näkökulmia keskusteluun.
 
Otsikkoon laittamani "rehellisyys" tarkoitti minun päässäni nimenomaan musiikin tekijän "rehellisyyttä" omia tuntojaan kohtaan, eikä niinkään kuuntelijoiden ja kriitikoiden katu-uskottavuuteen liittyviä käsityksiä. Siis että muusikko tekee kappaleen sanoitukset jostain itselleen läheisestä aiheesta, eikä yritä paeta teennäisten rockkliseiden tai kielikuvien taakse. Eikä niissä kielikuvissa ole edelleenkään mitään pahaa, jos niitä vain osaa käyttää.
 
Ongelmana onkin, että tämän päivän musiikissa valitettavan usein pyöritellään hienon kuuloisia lauseita orgasmin kourissa ähkien, vaikka sanoitukset eivät tarkoita yhtään mitään. Mutta niin on vaan pakko tehdä, koska jostain syystä sellaista tapaa taidetaan pitää oikeampana kuin suoraan sanomista. Kaipa se on juuri sitä paljon puhuttua katu-uskottavuutta. Välillä tuntuu, ettei musiikin tekijöillä ole itseluottamusta sen vertaa, että uskaltaisi tehdä itsensä kuuloista materiaalia. Enkä nyt tarkoita että pitäisi vetää jalka niskan taakse ja huutaa Geronimoa vain omaperäisyyden vuoksi.
 
Okei, ketään ei saisi haukkua. Mutta minusta vaikkapa se Technicolorin tulikärpäsbiisi on esimerkki tällaisista sanoituksista, missä on väkisin yritetty kuulostaa hienolta. Onko joku muu samaa mieltä?

Hyvänen aika, täällähän on mielenkiintoista keskustelua. Minä kun en viitsinyt koko ketjua ensin edes avata, koska tämä ”rehellisyysjuttu” on täälläkin käsitelty jo moneen otteeseen ja yleensä tämäntyyppiset keskustelut päätyvät aina siihen juupas-eipäs -ihanuuteen. Mutta ihan muutama kommentti taattuun off-topic -tyyliini:
 
Anssi Kelan tekstit vetoavat varmasti hänen ikätovereihinsa ja vanhempiinkin juntteihin (että mua sylettää toi ainainen juntittelu joka helevatan keskustelussa) nimenomaan oletetun rehellisyytensä ja aikuisuutensa takia. Kela laulaa just semmoisista asioista, mitkä askarruttavat keski-ikäistyviä levykokoelmiensa ja kirjojensa ja kitaroidensa parissa eläviä ikinuoria, jotka huomaavat alkavansa vanhentua. Siinä on pikkuisen pakko alkaa tehdä tiliä nuoruudestaan, tulevaisuudestaan, peloistaan ja unelmistaan. Onhan se vähän erikoista, että näin selkeä aikuisrokki vetoaa nuoriinkin. No, nuorethan haluavat aikuistua yhä aiemmin ja aiemmin, joten kai he sitten alkavat aikaisemmin kuuntelemaan aikuisten musiikkiakin ja murehtia aikuisten asioita.
 
Ossi tuolla mainitsi Helismaan ja Vainion ja tavallaan Kela on loogista jatkoa näillekin, onhan hän sen ikäinen, että em. herrat ovat varmasti olleet olennainen osa hänen lapsuuttaan esim. Juice Leskisen ohella. En kyllä halua nostaa Kelaa missään nimessä Helismaan/Vainio/Leskisen tasolle sanoittajana, ei puhettakaan. Kelaa voisi ehkä enemmänkin pitää jonkinlaisena linkkinä perinteisen tiukasti riimiin ja nuottien pituuteen pitäytyvien tekstittäjien ja nykyisten räppilyriikoitten välillä, sillä jotain töksähtelevää Kelan sanoituksissa usein on. Tai ehkä Kela on 2000-luvun Martti Syrjä. Rehellinen mielestäni joka tapauksessa.
 
Yksi huomattava ero on tietysti se, että Kelan biiseistä puuttuu nähdäkseni huumori ihan kokonaan, ja huumorihan näytteli kuitenkin erittäin olennaista osaa em. kolmikon (ja Syrjänkin) tuotannossa.
 
Tota… Mikäs se aihe olikaan mistä täällä keskusteltiin? Mulla ei o muuten yhtään Kelan levyä. Pitäis ostaa.

Otsikkoon laittamani "rehellisyys" tarkoitti minun päässäni nimenomaan musiikin tekijän "rehellisyyttä" omia tuntojaan kohtaan, eikä niinkään kuuntelijoiden ja kriitikoiden katu-uskottavuuteen liittyviä käsityksiä. Siis että muusikko tekee kappaleen sanoitukset jostain itselleen läheisestä aiheesta, eikä yritä paeta teennäisten rockkliseiden tai kielikuvien taakse. Eikä niissä kielikuvissa ole edelleenkään mitään pahaa, jos niitä vain osaa käyttää.
 
Ehkä musiikintekijän rehellisyys ei pelkästään ole sanoitusten suorassa rehellisyydessä, vaan myös ihan sellaisissa tunnoissa, mitkä välittyvät kuulijoille sanattomasti. Hyvänä esimerkkinä coveria "Long and winding road" laulanut Jani Wickholm Idolsien semifinaaleissa: aivan mieletön tunnelataus hänellä... vaikka biisi ei ollut oma, niin yhtäkkiä tuntuikin, että se olisi ollut oma. Niin rehelliset tunteet musiikkia kohtaan Wickholmilla näytti olevan. Tämä on tietenkin minun mielipiteeni, mutta kyllä meni kylmät väreet pitkin selkäpiitä ja kyynel vierähti silmään kun tuota kuunteli.
 
Mun mielestä se on tärkeintä, että esittäjä on musiikissa mukana jollain tavalla, kokee sen olevan sydäntä lähellä. Olipa itse tehty kappale tai cover. Jos näin on, tunne välittyy yleisölle. Mä jaksan uskoa tällaisen piilotajuisen tunteen välittymiseen.
 
Se, että täytyykö singer-songwriterin kertoa kaikki salaisuutensa tekstien kautta suoraan, onkin sitten mielenkiintoisempi juttu. Olemme jo aiemmin puhuneet täällä Kelan ja Putron eroista. Kela sanoo suoraan (mutta luultavasti ei silti kirjoita aina tositarinoita), Putro sanoo kielikuvallisemmin mutta kuitenkin suoraan, mutta rivien välistä löytyy merkityksiä jos niitä jaksaa etsiä. Kumpi on mielestänne rehellisempää? Minulla on ollut aika pitkälle nyrkkisääntönä se, ettei hyvä teksti ei välttämättä avaudu heti. Siispä hyvistä teksteistä eliminoituvat nämä merkityksettömät "I'm blue dapadii"-sanoitukset.

Minulla on ollut aika pitkälle nyrkkisääntönä se, ettei hyvä teksti ei välttämättä avaudu heti. Siispä hyvistä teksteistä eliminoituvat nämä merkityksettömät "I'm blue dapadii"-sanoitukset.
 
Mutta onhan se mahdollista, että tämän näennäisen yksinkertaisuuden takaa löytyy jotain suurempaa, kun sitä tarkemmin pohtii...

CMX:stä sen verran, että satuin kuuntelemaan viikonlopun - loppiaisen aikoihin kirjastosta lainaamani "Vainajala" -cd:n. SOitto oli komeaa kuin myös Yrjänän ääni tavallaan komea (joskin edelleenkin on semmoinen wanna-be -alanko -tunnelma aina kun kuulee, mutta minkäs sille jos on sama tekniikka). Mutta ne tekstit - ko. korkeataiteellisuus käy jo muutamassa minuutissa rasittavaksi ja samalla koko levy pian kuuntelukelvottmaksi - tosin autossa voisi ehkä pyörittää
 
Jos Yrjänän "korkeataiteellisuus" käy sinulle rasittavaksi, niin ei kai se kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen lyriikkansa olisivat huonoja.
 
Itse arvostan Yrjänän lyriikoita varsin paljon. CMX:n kappaleissa on oikeasti todella paljon sanottavaa, jos niihin vähänkään jaksaa keskittyä. Mutta jos sitä pitää vaan taustameluna, niin eipä siitä paljon irti saa.
 
Mutta helvetin mukava olis kumminkin, kun biiseistä löytyisi edes vähän jotakin tarttumapintaa eikä kaikki olis tyyliin "come on baby yeah", "levoton prinssi täällä odottaa" tai "gone with the sin".
Luulisi nyt saatana, että maailmasta löytyy vielä sellaisia musiikin kuluttajia jotka välittävät muustakin kuin musiikin trendikkyydestä tai sen esittäjän ulkonäöstä.
 
Kuluttajia on varmasti joka lähtöön. Kyllähän noita Levottomia prinssejäkin joku kuuntelee ja tuollaisella "kevyellä" lyriikalla on varmasti oma kuulijakuntansa.
 
Mutta onhan sitä paljon sellaistakin lyriikkaa, jossa on paljon sanottavaa tärkeistä asioista... Kotimaiselta puolelta nostaisin mielellään jalustalle vaikka juuri A.W. Yrjänän, Jarkko Martikaisen ja Ismo Alangon. Toki on muitakin...
 
Itse pidän Samuli Putron teksteistä kovasti, ja mielestäni "Piha ilman sadettajaa" on mainio tekstitys, kun vähän syvemmälle katsoo. Se taso, millä Putro yhdistää luonnon kauneuden ja kahden ihmisen välisen tunteen, on mielestäni aika hyvin oivallettu. Sanokoon muut mitä sanovat.
 
Yhdyn sanoihisi...
Samuli Putrollekin kaadetaan paskaa niskaan aivan surutta, vaikka onhan hänenkin lyriikoissaan sanottavaa. Ja Putro kertoo asiat loppujen lopuksi vielä varsin yksinkertaisesti, joten ihmettelen, miksi häntäkin pidetään muka liian tekotaileellisena...
 
Edit: Kun CMX:ltä ilmestyi tuo AION-levy, niin todella moni haukkui samassa yhteydessä Isohaaran lyttyyn, mutta Isohaaralta löytyy ainakin todella hyviä lyriikoita.. Lukekaa ja kuunnelkaa ja ajatelkaa... =)

Mutta onhan se mahdollista, että tämän näennäisen yksinkertaisuuden takaa löytyy jotain suurempaa, kun sitä tarkemmin pohtii...
 
No sellaisiahan juuri Putron tekstit ovat. Mutta tuskinpa moni lässynlässyn-popteksti kovinkaan syvällinen on.

No sellaisiahan juuri Putron tekstit ovat. Mutta tuskinpa moni lässynlässyn-popteksti kovinkaan syvällinen on.
 
Ei saa tuomita noin... Mä saatan löytää jostain yksinkertaisista poppisteksteistä usein enemmän, kun vaikka Yrjänän "Sieluni rautakannel pulppuaa lumiseen talvihautaan" -osastosta.

niissä pystyy monesti itse "muokkaamaan" tesktin itselleen sopivaksi.
 
Jepjep, Apulanta oli mulle nuorempana se kaikista tärkein bändi mitä tuli kuunneltua. Ois tietysti ollu siistiä tietää mitä T.W tarkkaanottaen meinasikaan sanoillaan "aurinko ei nouse huomenna, aurinko ei paista pohjalla" mutta mulle ne sanat oli hemmetin tärkeet koska ammensin siitä sellasta myötätuntoa/en oo yksin-fiilistä omiin teiniangsteihini.
 
Apulannan viimeset hyvät sanotukset on varmaan jossain AKKM-levyn singlejen B-biiseissä (Ihmemaa on paras!)..sen jälkeen on ollu aika huttua se matsku imho. Saastassa on ihan hyvät sanat, kun kuuntelee hetken niin tajuu että jokainen sen biisin lause kertoo pettämisestä ja tahrasta mikä siitä jää. Sitä ei todellakaan saa pois..
 
En nyt ole kuullut moneen vuoteen kovinkaan montaa biisiä minkä sanat ois sytyttäny. Zenkkareilla on kyllä ihan hyviä juttuja...51koodia on ihan lupaava kans. Kyl se paras matsku on silti sielt 91-98.

No sellaisiahan juuri Putron tekstit ovat. Mutta tuskinpa moni lässynlässyn-popteksti kovinkaan syvällinen on.
 
Eikä onneksi tartte ollakkaan... nupin nollaukselle ja fiilistelylle jätettävä tilaa:)

Ei saa tuomita noin... Mä saatan löytää jostain yksinkertaisista poppisteksteistä usein enemmän, kun vaikka Yrjänän "Sieluni rautakannel pulppuaa lumiseen talvihautaan" -osastosta.
 
Näinhän se menee.. Ihmiset ovat niin erilaisia. Siksi on järjetöntä tuomita jonkun toisen tekemä teksti tai musiikki täydellisesti, sillä joku siitä kuitenkin saa jotain irti. Jos ei muut, niin musiikin tai lyriikan tekijä. Toki kritiikkiä voi esittää ja keskustelua käydä, mutta ihmiset vaan hakevat musiikista ja lyriikoista eri juttuja..
 
Toki lyriikoissa on paljon eroja, esimerkiksi tekstin syvällisyydessä, mutta miksi ei näin saisi olla. Joku kuuntelee sitä kevyttä pop lyriikkaa, joku jotain syvällisempää. Eikä kaikki voi kuitenkaan kirjoittaa yhteiskunnan ongelmista ja tuskasta, jonkun on niitä lempeästä rakkaudesta kertoviakin lyriikoita kyhättävä, koska niitäkin halutaan kuulla..
 
Lueskelin tuota huonoimmat lyriikat topiccia ja sieltä paistaa paikka paikoin läpi ihmisten asenne joitakin bändejä kohtaan. Jos kysytään huonoimpia lyriikoita ja vastauksena on vaikka, "Kaikki Sonata Arctican", niin jotenkin tulee sellainen fiilis, että bändi ei vaan miellytä, eikä oikeastaan koskaan ole tullut niitä lyriikoita kuunneltuakaan, mutta paskaa ne varmaan on...
 
Ja toisaalta jos jonkun toisen tekemä teksti ei miellytä, on liian epärehellistä tai rehellistä tai tekotaiteellista tai mitä vaan, niin voihan sitä aina itse yrittää kirjoittaa parempaa...

Toki lyriikoissa on paljon eroja, esimerkiksi tekstin syvällisyydessä, mutta miksi ei näin saisi olla. Joku kuuntelee sitä kevyttä pop lyriikkaa, joku jotain syvällisempää. Eikä kaikki voi kuitenkaan kirjoittaa yhteiskunnan ongelmista ja tuskasta, jonkun on niitä lempeästä rakkaudesta kertoviakin lyriikoita kyhättävä, koska niitäkin halutaan kuulla..
 
Tuo "syvällisyyskin" on muuten täysin subjektiivinen käsite. Suomessa tuntuu olevan aika syvälle juurtunut sellainen käsitys, että esim. tuskasta kirjoittaminen on jotenkin syvällisempää ja arvokkaampaa kuin vaikka rakkaudesta tai ilosta kirjoittaminen.

Itse arvostan Yrjänän lyriikoita varsin paljon. CMX:n kappaleissa on oikeasti todella paljon sanottavaa, jos niihin vähänkään jaksaa keskittyä.
 
Edit: Kun CMX:ltä ilmestyi tuo AION-levy, niin todella moni haukkui samassa yhteydessä Isohaaran lyttyyn, mutta Isohaaralta löytyy ainakin todella hyviä lyriikoita.. Lukekaa ja kuunnelkaa ja ajatelkaa... =)
 
- mitähän sanottavaa sillä Yrjänällä mahtaa olla - lueskelin Vainajalan kansilehdilta ja aika hyvin oli sanottavansa sisällön onnistunut piilottamaan. Onko vielä jotenkin relevanttia?
 
- kerro parista CMX-biisistä, että mikä niissä on se pointti ja miten se siitä tekstistä tulee ilmi?
 
- en minä sitä sano, etteikö teksteissä voi olla hyviä huomiota, kiinnostavia tarinoita tms. tai muuten elämyksiä tuottavia elementtejä. Tekstit vain eivät kanna useampaa kertaa - normaali ihmisen ymmärryksellä asia tulee yleensä viimeistään toisella kerralla ymmärretyksi. Eihän samaa vitsiäkään viitsi monesti kuunnella. Sama koskee "asiallisempaakin" sanottavaa. Ongelmana vielä on, että nämä ns. hyvät sanoitukset eivät pidä sisällään kovin universaaleja totuuksia vaikka ne ehkä sellaisina yritetään esittääkin.
 
- tekstien tekeminen "kryptiseen" muotoon so. että asiat on kierto- ja piiloilmausten avulla, outojen metaforien ja mielleyhtymien avulla vain löydettävissä, on turhaa näpertelyä. Varmaan tuottaa sellaista tyydytystä tekiöille kuin sanaristikkojen laatiminen - ehkä kuuntelijoillekin sitten. Kummalliset tekstit ovat lähinnä pätemisen tarpeen tyydyttämistä niin tekijöillä kun "diggareillakin"?

Totean olevani Leikarin kanssa erittäin samaa mieltä.

Hop, tungenpa karvaiset käteni tähänkin keitokseen.
 
Minusta on jo pidempään vaikuttanut siltä, että tälläkin palstalla mielipiteet jakautuvat aika selvästi kahtia. Osa porukasta on tätä anssikelatyylin -- suoraan sanomisen, todellisen tai fiktiivisen tarinankerronnan, jne. -- ehdottomia kannattajia, osa taas mieluummin haluaa tekstinsä "vaikeina", kielikuvallisina ja symbolisina. Näiden ryhmien välillä kulkee kohtuullisen selvä raja, kovin moni ei kuulu molempiin vaan on aika lailla valinnut puolensa. Ja tässä keskustelussa se kuva on vain vahvistunut.
 
Minä itse olen enemmän metaforisen ja runollisen tekstin kannattajia, sekä aivan kiistatta ja sataprosenttisesti, Leikaria mukaillakseni, sanaristikkoihminen tekstien ja erityisesti musiikinkin suhteen. Mutta en ymmärrä Leikarin tekemää assosiaatiota vaikeiden tekstien ja pätemisen tarpeen välillä. Sehän on kuin sanoisi, että sanaristikkojen laatiminen ja täyttäminen ovat vain pätemisen tarpeen tyydyttämistä.
 
Antaakseni Leikarille pyydetyn esimerkin Vainajalan teksteistä: Vierasta viljaa on melko lailla ilmiselvä kuvaus niinkin arkisesta asiasta kuin ihmissuhteessa pettäminen ("kun kasvaa viljapelto vierasta viljaa", "kun löydät sydämesi tyhjän vieraasta vuoteesta"). Ei mitenkään erityisen kryptinen tai vaikeaselkoinen teksti.
 
Miksi muuten runollista laululyriikkaa kritisoidaan yhtenään, vaikka symboliikkaa, metaforia ja mytologiaa sisältävä runous otetaan sellaisenaan vastaan? Siksikö, että runonlausuntaa ei esitetä radiossa eikä keskiverto ihminen altistu sille samalla lailla? Vai onko tässä kyse joidenkin näkymättömien rajojen ylittämisestä: rockmusiikissa on aina laulettu kauniista tytöistä ja nopeista autoista helpoilla ja kansantajuisilla teksteillä, näin pitää olla jatkossakin?
 
Lyriikalla on vielä sen oman eksaktin merkityksen lisäksi muitakin ulottuvuuksia, tärkeimpänä sen kielellinen ja äänteellinen sointuvuus. Tekstillähän ei ole pakko olla tarkkaa merkitystä, kun toisinaan sen tarkoitus on ainoastaan toimia rytmisenä ja äänteellisenä instrumenttina. Vaikkapa Ismo Alanko on Sielun Veljistä lähtien ollut paljonkin tämän linjan kulkija. Eräät ovat menneet niinkin pitkälle, että ovat kehittäneet oman laulukielensä, jolloin merkityksellisyys jää teksteistä suurimmaksi osaksi pois.
 
Vielä yksi aspekti on tekstin visuaalisuus. Jokaikisen sanan tulkitseminen on aivan tarpeetonta, jos tekstin kokonaisuudesta musiikin yhteydessä syntyy kuulijalle jonkinlaisia mielikuvia tai päänsisäisiä näkymiä. Ja sitten vasta meneekin hyvin, jos tämä ja edellinen kohta yhdistetään, kuten vaikka Don Huonojen Seireeni, joka on paitsi oivaa sanaleikittelyä, myös rytmisesti hyvin toimiva ja kaiken lisäksi visuaalinen teksti.
 
Hm, tässä vaiheessa alkaa ajatus harhailla ja tekstin koheesio kadota. Katsotaan mihin suuntaan keskustelu etenee, jatkan sitten.

tekstien tekeminen "kryptiseen" muotoon so. että asiat on kierto- ja piiloilmausten avulla, outojen metaforien ja mielleyhtymien avulla vain löydettävissä, on turhaa näpertelyä. Varmaan tuottaa sellaista tyydytystä tekiöille kuin sanaristikkojen laatiminen - ehkä kuuntelijoillekin sitten. Kummalliset tekstit ovat lähinnä pätemisen tarpeen tyydyttämistä niin tekijöillä kun "diggareillakin"?
 
Jos joku oikeasti haluaa koettaa osaamisensa rajoja, niin miksi se aina on joidenkin mielestä pätemistä? Mielestäni ihmiset jotka aiheetta haukkuvat ajatuksellisilta kyvyiltään kyvykkäämpää ihmistä pelkäksi pätijäksi, ovat itse pätijöitä pahimmista päästä. Tosin toiselta suunnalta, mutta silti.
 
Jos joku esim. kirjoittaa muutamia sivistyssanoja m.net-keskustelujen joukkoon, niin tietyt ihmiset luokittelevat sen heti pätemiseksi. Miten niin pätemistä? Ovatko nämä luokittelevat haukkujat sitten fiksummilleen kateellisia? Ja fiksuushan ei välttämättä tarkoita mitään yhtä asiaa, vaan ehkä myös sitä, että on tullut luettua kirjoja ja lehtiä ja mitä hyvänsä hieman enemmän. Sama homma lyriikoiden tekemisessä...
 
EDIT: Kirjoitusvirheitä

- tekstien tekeminen "kryptiseen" muotoon so. että asiat on kierto- ja piiloilmausten avulla, outojen metaforien ja mielleyhtymien avulla vain löydettävissä, on turhaa näpertelyä. Varmaan tuottaa sellaista tyydytystä tekiöille kuin sanaristikkojen laatiminen - ehkä kuuntelijoillekin sitten. Kummalliset tekstit ovat lähinnä pätemisen tarpeen tyydyttämistä niin tekijöillä kun "diggareillakin"?
 
Tuo on kaikki käsittämätöntä soopaa, kuten on koko rehellisyys-termin käyttökin ketjun aloittavassa viestissä.
 
Ei rehellisyys ole missään muodossa synonyymi helppotajuiselle tai yksinkertaiselle.
 
Samalla logiikalla voisi kysyä miksi joku ylipäätään vaivautuu hienostelemaan edes nelisoinnuilla, kun kolmisoinnuilla voi ilmaista kaikki oleelliset sointukuviot kikkailematta. Ja minkälaista elitististä paskasnobbailua onkaan temppuilla millään muilla tahtilajeilla kuin 4/4!
Ja miksi joku ylipäätään tekee melodioita joissa on useita eri ääniä? Laulaisi samaa ääntää niin sen tajuaa umpitollokin ja osaa laulaa mukana!
 
Kyse on vain musiikintekijän ja tekstittäjän omista valinnoista genren, tyylin ja ilmaisun monimuotoisuuden suhteen. Typerintä mitä tiedän on arvostella sellaista jota ei itse kykene ymmärtämään. Hyvänä esimerkkinä on jokainen lause jossa mainitaan termi "tekotaiteellinen", kontekstista riippumatta.
 
Minä en arvioi yhtään klasaribiisiä koska en tuota musiikkia ymmärrä vaikka sitä joskus huvikseni kuuntelenkin. En sano halaistua sanaa jazzista vaikka rakastan muutaman laulajan tulkintoja ja osaan arvostaa vaikkapa Jobimin bossabiisien hauskoja modulaatioita. En myöskään kommentoi norjametallia tai hiphoppia esittävien ryhmien tuotoksia koska en ole genreihin perehtynyt enkä siten osaisi arvottaa että onko tämä Hjörbjörn Yhfverdselnin "666 ways to bleed from your nose on your mothers grave" mitenkään parempi kuin artistin edellinen tuotos.
 
Se sijaan.
 
Kuuntelen pop- ja rockmusiikkia, luen kirjallisuutta ja arvostan monipuolista kielenkäyttöä ja luovuutta niin musiikillisesti kuin tekstuaalisestikin. On hetkiä jolloin yksinkertainen todella on kaunista, mutta on myös konteksteja joissa moninkertaiset allegoriat ja sinne tänne sinkoilevat viittaukset nostavat jonkun biisin arvon käsittämättömiin korkeuksiin. Jo tuttuun biisiin viittaava melodianpätkä yhdistettynä tekstiin joka on vaikkapa arvomailmaltaan täysin vastakkainen, luo mielenkiintoisen kontrastin ja syventää tekstin ja samalla koko biisin sanomaa. Tällaisiakin asioita tehdään ihan kolmen minuutin popkappaleissa, kyse onkin siitä, kuka ne huomaa tai haittaako ketään vaikkei huomaisikaan.
 
Jos siis joku asia tuntuu musiikillisesti tai tekstillisesti liian "korkealentoiselta", useammin syy siihen on kyllä vastaanottajassa.

Minä itse olen enemmän metaforisen ja runollisen tekstin kannattajia, sekä aivan kiistatta ja sataprosenttisesti, Leikaria mukaillakseni, sanaristikkoihminen tekstien ja erityisesti musiikinkin suhteen. Mutta en ymmärrä Leikarin tekemää assosiaatiota vaikeiden tekstien ja pätemisen tarpeen välillä. Sehän on kuin sanoisi, että sanaristikkojen laatiminen ja täyttäminen ovat vain pätemisen tarpeen tyydyttämistä.
 
Sait plussaa, nahkis! Hieno kommentti. Sinultahan löytyi humanistin sydän :) Niin, tuohon pätemisen tarpeeseen voisin sanoa sen verran vielä, että puhuimme jossain välissä tätä threadia tekotaiteellisista sanoituksista. Näistä sanoituksista voisi sanoa sen, että on yritetty tehdä epäonnistuneesti vaikeita tekstejä, minkä voi hyvin tulkita pätemisen tarpeeksi. Sen takia vaikeita mutta hyviä tekstejä tekevät sanoittajat erottuvatkin mielestäni sekä lahjakkuudellaan että oppineisuudellaan. Tämä oppineisuus ei tarkoita filosofian tohtorin arvonimeä, vaan ihan ylipäätään kiinnostusta kirjallisuuteen, eri kirjoitustyyleihin, yleisesti kieleen. Tällaisen kiinnostuneisuuden ja oppineisuuden aktiivinen kuuntelija huomaa esim. viittauksissa monella eri tasolla esimerkiksi a) suoraan, jolloin sanotaan "Suo, kuokka ja Jussi, Martti Luther ja muovipussi", jolloin kuuntelija voi yhdistää sanoitusten tunnelmia lähteisiinsä TAI b) epäsuoraan, esim. kun sanoittaja matkii jotain tyylilajia: hyvänä esimerkkinä Jarkko Martikainen, jonka monet absurdit kielikuvat ovat (kai) hänen omien sanojensa mukaan saaneet innoituksensa venäläisen Daniil Harmsin tyylistä kirjoittaa.
 
Nämä ovat sitten omia pohdintojani, subjektiivisia mielipiteitäni, tällä kertaa eivät kai mitään erityistä teoriaa. Joten turha haukkua pätemisestä ;)

Kun Erkki Tuomioja on ilmeinen ulkopolitiikan asiantuntija ja osaa katsoa asioita objektiivisemmin kuin kampaaja-kähertäjä Maija Meikäläinen, niin uskoisin että Maija Meikäläinen olisi parempi leikkaamaan ihmisten hiuksia ja tekisi objektiivisesti kauniimpia kampauksia kuin Erkki Tuomioja tekisi, vaikka molemmat kyllä osaavat laittaa sakset käteensä ja leikata jotakin. Toinen osaa vaan alansa paremmin.
 
:)
 
Ja tuskin Tuomioja käy kampaajat.netissä kavereineen itkemässä kuinka naurettavaa on värjätä hiuksia tai ottaa permanenttia, koska "oikeasti hiuksia tulee vain leikata lyhyeksi ja kammata sivulle kunnes kaljuuntuu", niin tekevät kaikki "hiuksilleen rehelliset ihmiset" ja sellaisen kampauksen tajuaa taviskin joka ei ole käynyt kampaaja-korkeakoulua!