Kitarat: soittaminen ›

Seuraava pätkä antaa aika hyvän kuvan, miten esikuvani kuuluvat soitossani:
 
http://www.mikseri.net/music/play.php?id=273324&type=dl
(www.mikseri.net/wingnir - ylin kappale)
 
Alkuun hieman egypti tunnelmointia Satrianin, Petruccin tai Karl Sandersin tapaan. Seassa myös aimo annos Vaimaista täppinkiä ja veikeitä slaideja. Ripeähköä alternatepikkausta ylösalas Gilbertin tyyliin. Gilbert kuuluu paikotellen myös string skip kuvioissa, jotka on paikotellen soitettu Mikko Salovaaran tyyliin täppäämällä. Monissa lickeissä varmasti alitajuisena vaikuttajana Mattias Eklundh. Sekaan heitetty harmonioita mm. Markus Vanhalan tai Twiligthningin voimakaksikko Sartanen/Wille-W tyyliin. Löytyypä seasta joku sweep kuviokin, jonka innoittajan on mitä ilmeisimmin kukas muukaan kuin Alexi Laiho. Ainakin itse näkisin, että tuollaisia innoittajia voisi soitostani blokata, en tiedä kuuluuko muille - toivottavasti ei ihan liikaa kuintenkaan ;)

En pyri siihen tietoisesti, mutta kuulijat väittää mun
esikuvaksi Laulavaa Talonmiestä.

Eipä tuo kuulu kun ei niitä esikuvia juurikaan ole.
En ole tietoisesti lähtenyt mitään apinoimaan keneltäkään, joten jos mun soitosta kuuluu samankaltaisuuksia jonkun tyylistä, niin se on kyllä puhdasta sattumaa.

Eipä tuo kuulu kun ei niitä esikuvia juurikaan ole.
En ole tietoisesti lähtenyt mitään apinoimaan keneltäkään, joten jos mun soitosta kuuluu samankaltaisuuksia jonkun tyylistä, niin se on kyllä puhdasta sattumaa.
 
Et ole koskaan soittanut kenenkään muun biisejä kuin omiasi?

Kyllähän mulle on joskus väitetty, että Petruccia ja Vaita on jonkun verran kuultavissa soitossani. Petrucci ei koskaan ole ollut mulle mikään esikuva, vaikka DTtä tuli joskus diggailtua paljonkin. Vai taitaa olla ainoa kitaristi, jonka juttuja olen joskus yrittänyt tosissani plokkailla. Tekniikkaahan mulla ei vielä 20 vuoden soittelun jälkeenkään ole kärpäsen paskan vertaa noitten juttujen oikeaoppiseen soittamiseen.
 
Eddie Van Halen-rinnastuskin on joskus tullut tietämättömiltä kuultua johtuen paljon käyttämästäni tapping-tekniikasta. Mun tappingjutut on vain mielestäni melko kaukana Eddiestä, lähinnä kompensoin niillä huonoa pikkaustekniikkaani ja lyhyitä sormiani.

Blackmore kuuluu melko hyvin läpi sooloista. En osaa selittää, mutta pari Blackmoremaisia hammeron-pullof juttuja löytyy. Iommi taas näkyy pullon-hammer on juttujen kautta. Santanalta ottanu parit mollibluesjutut. Gersiltä raivoa ja räkää nyt viimeaikoina löytänyt.

No itse olen niin vähän aikaa soittanut, etten menisi vertaamaan itseäni mestareihin(Jimi Hendrix, Dave Mustaine, Glen Drover, Marty Friedman, Devin Townsend, Dimebag, tai bodomit), mutta samanlaisia lantion heilutuksia tulee tehtyä kuin Friedman, headbangaus on vähän mustiksesn tyylistä, ja musta on sanottu, että näytän irvistäessäni ihan Deviniltä(kohteliaisuus vai ei?;).
 
Ja soitosta, niin ehkä nuo Martyn soolot/lickit ovat lähimpänä omiani.

Blackmorea kuuluu hyvin paljon omassa soitossa ja näkyy myös tekniikoiden osalta. Legatoja ja trillejä löytyy hyvin paljon, paljon snake charmeria ja muita itämais-sävytteisiä kulkuja. Mikkikytkintäkin tulee räplättyä puolelta toiselle melko tiuhaan tahtiin. Sliden käyttökin on vakiintunut jostain syystä tuohon "slide kämmenellä" -tyyliksi, johtuu varmaan siitä, että aikoinaan kun slidea alkoi kokeilla, inin tuli ne ekat vinkit katseltua Blackmoren otteista, ja oletettavasti slidea halusi käyttää samalla tavalla. Nykyään se on sitten se luonnollisin tapa. Yleisesti mun soitossa kuuluu myös paljon rakejen ja staccaton käyttö ja soittotatsi on melko hellää. Eli paljon kyllä esikuva on vuosien mittaan vaikuttanut ja näkyy nykyään oamssa soitossa. Joidenkin mielestä esikuvat eivät siasi kuulua, mutta itseäni se nyt ei haittaa. Blackmorea olen aina ihaillut ja Blackmoren soundin ja soiton tutkiminen on ollut harrastuksena niin kauan, kun kitaraa on tullut soitettua.

Kuuntelen lähinnä pianisteja & fonisteja. Kitara tarjoaa oivan vaihtoehdon tähän välillä. Piano on ylivertainen soinnuissa, koska voit käyttää kymmentä ääntä. Sillä ei voi kuitenkaan bendata eikä saada yksiäänisiin juttuihin yhtä 'lyyristä' jälkeä kuin kitaralla. Fonit taas ovat ylivertaisia emotianaalisissa ryöpäytyksissä. Niillä ei voi kuitenkaan soittaa sointuja.
 
Pianisteista Mccoy Tyner, Bill Evans ja Erkki Melartin (säveltäjä) ovat suurimmat suosikkini. Erityisesti Mccoy Tyner käyttää sointuja tavalla, joka viehättää minua. Kitarassani on sustainia paljolti tästä syystä. En juurikaan rämpyttele, vaan lasken sointuja pehmeästi ja annan niiden soida määrätyn ajan. Kiinnitän erittäin paljon huomiota soinnin kestoon ja en useinkaan aloita sointua tahdin ensimmäisellä iskulla, vaan esim. 2. tai 8., jos tahti on jaettu kahdeksaan. Kitarassani on paljon sustainia ja pyrin saamaan pianomaista jälkeä aikaan, kun komppaan.
 
John Coltrane on emotionaalinen ja muutenkin kunkku. Sooloilussa tuo edellämainittu lyyrisyys (kuuntele hyvää bluesia.. tarkoitan paljolti lyyrisyydellä rytmiä, joka kulkee pyöreästi ja ilmavasti, kuten puhe tai runo) jota fonipuolella kuulee usein avaa miellyttävän pinta-alan. Fonistit ovat sooloilun suhteen parempia, kuin kitaristit mitä tulee melodisiin/rytmisiin ideoihin.
 
George Benson puoliakustisella on mun saundin idoli. Saundina tykkään käyttää vähän Bensonmaista jazzia. Mulla on puoliakustinen (335) kitara ja ohuet hiotut kielet. Kaulamikki aina, putkicombo ja vähän kaikua. Tone on aika ylhäälle säädetty kitarasta, joten vaikka saundi on lämmin, se on silti erottuva ja kuulostaa puoliakustiselta, eikä kokoakustiselta. En käytä efektejä.

täyttä asiaa tuossa yläpuolella, varsinkin fonistien fraseerausta on viimeaikoina tullut ihailtua. ei kuulu vielä omassa soitossa, ehkä vielä joskus...

Totta tosiaan, fonisteja on aina kiva kuunnella ja poimia jotain hyviä juttuja.

Punaisella Stratolla sitä aloiteltiin, The Shadowsien jalanjäljissä. Tosin nyt ei kyllä enää rautalankaa veivata. Soitossa ehkä eniten kuuluu aina se blues tatsi joka myös todella varhain opittiin...

Mites sen sanoisi...Sooloissa haiskahtaa siellä täällä pieni häivähdys Paul Gilbertiä, Michael Romeota sekä John Petruccia. Miehet ovat suurimpia esikuviani mitä kitaransoittoon tulee. Heiltä kun löytyy joitain niin pirun upeita kuvioita niin ilman muuta niitä tahtoo käyttää omassa soitossaan, pieniä muutoksia käyttäen. Gilbertin voi kuulla nopeissa pikkauskuvioissa, Romeon täppäillessä ja Petruccin vähän hitaammissa kuvioissa mistä ei tunnetta puutu, ehehe!

No pidän mm. bläkkiksestä, rhoadsista, evh:sta ja rothista, ja siis siitä neoklassisesta sooloilusta (tyylillä - en ole mikään Yngwie-sweep - fani.
Ja tämä näkyy soitossani mm. onnettomana harmonisen mollin, täppingin, trillien ja "klassisen" vibraaton yhdistelynä. Yök.