Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Itsekin olen tämän vuotaneen promon kuullut, en tiedä kuinka korrektia on keskustella levystä, joka oikeasti ei ole vielä ilmestynyt...
 
Mietin tässä samaa, mutta pakko tähän väliin sanoa itsekin, että tämä Unia on aika mahtava levy kokonaisuudessaan. Mielenkiinnolla kyllä odotan, että millainen on vastaanotto sitten kun tuotos virallisesti julkaistaan, niin SA-fanien kuin levykriitikoidenkin puolelta. Hyvin paljon tavaraa tällä levyllä on, ensimmäisten neljän kuuntelukerran jälkeen ei mieleen jäänyt hirveästi kuin jotain melodianpätkiä sieltä täältä, mutta nyt alkaa kolista jo kivasti kun ne todelliset koukut ja jipot alkavat löytyä. Uskallan ennustaa, että tämä levy tulee kestämään paljon kuuntelua ja kulutusta. Mitään yksittäisiä huippubiisejä ei voi nyt mainita, sillä levy on alusta loppuun todella vahva kokonaisuus uutta ja sopivasti totutusta poikkeavaa sekä synkkäsävyisempää Sonata Arcticaa. Kuitenkaan vanhaa tyyliä ei ole hylätty täysin, sillä mukaan mahtuu kyllä reippaita ja ripeitäkin vetoja muutama, mutta jos odottaa levyltä pelkästään San Sebastianin ja The Cagen kaltaisia pikametallipyrähdyksiä, niin varmasti pettyy. Tosin nämä Unian nopeammat vedot eivät ole varsinaisesti kovin "hilpeätä" poweria, vaan jotain Wildfiren tapaista tykitystä. Näen jo sieluni silmin näitä kommentteja, että Sonata on "uponnut lopullisesti suohon muuttaessaan tyyliään."
 
Tosiaan, jos "The boy who wanted to be a real puppet", "Wildfire" ja "Broken" laitetaan tehosekoittimeen, niin lopputulos on kutakuinkin Unian kaltainen. Progressiivinen, raskas ja yllättävä. Ostoon menee tämä levy, sen verran loistavan teoksen pojat väsäsivät taas. Tulee väkisinkin mieleen kysymys: mitä seuraavaksi? Joku Timo Tolkki Stratovariuksen kanssa ei varmaan koskaan pystyisi tekemään yhtä rohkeaa irtiottoa perus-powerista. Onhan se tosin jo nähty, että Sonata Arctica on monessa suhteessa mennyt Stratovariuksesta ohi, mitä tulee sävellyksien laatuun sekä musiikin mielenkiintoisuuteen. Sonata aloitti "stratovarius kakkosena", mutta kuinkas kävikään. Parhaiten tämä tasoero tulee esiin kekseliäissä ja vahvoissa melodioissa, sekä Tony Kakon lyriikoissa. Tonyn tekstit ovat loistavia, etenkin genrensä puitteissa, harvemmin tällaiseen nimittäin törmää. Tylyä tilitystä, joka jättää kivasti myös varaa tulkinnoille, ei mitään "infinity/eagleheart/millennium" -purkkaa.
 
Unia = loistava levy. Jos joku kokee, että levystä puhuminen ennen virallista julkaisua on jotenkin väärin, niin naputtakaa varoitusta. Piti kuitenkin päästä sanomaan tämä.