Yleistä keskustelua musiikista ›

Lempiaiheeni. "Minä olen, muut eivät."
 
Perkele kun on vaikea aihe. Artistilistani esimerkiksi on erittäin harhaanjohtava. Siellä on lukuisia artisteja joiden tuotannosta, taiteellisista meriiteistä tai edes historiasta minulla ei ole mitään hajua, mutta yksi tai kaksi kappaletta on kolahtaneet tavalla joka on jättänyt pysyvän jäljen ( esim. my dying bride tai Alanis Morrisette ) eletyn elämän kautta koettuejen ja kappeleen soidessa jaetun tilanteen kanssa sekä artisteja joilta en tunne kuullessani kuin sen yhden piisin (esim. Koma tai siis nykyään Khoma ) ja onpa sielä yhtyeitä joiden musiikista en piittaa tuon taivaallista mutta aikalaiskäsityksen mukaan nämä ovat olleet aikaansa edellä tavalla tai toisella. Beatlesin tuottajan studiokokeiluja voidaan pitää tällaisena esimerkkinä ja blackbird kuullostaa kappaleena sellaiselta että sen voisi joskus opetella kitaralla soittamaan.
 
Lista on toki hyvä esimerkki siitä että hyvää löytyy kaikkialta jos jaksaa etsiä.
 
Periaatteessa mieleeni on jäänyt jälki, jossa muut ihmiset tuntuvat jämähtävän tavalla tai toisella johonkin tiettyyn juttuun eivätkä sieltä liiku hirveästi. Tämä näyttäisi olevan jonkinlainen nuoruuteen liittyvä tekijä, en minäkään ennen teini-iän loppuvuosia oikein muuta sulattanut kuin huumemusiikkia ja mustaa metallia. Annan itselleni anteeksi jos peilaan muiden musiikkikulttuuria oletusarvojen mukaan omien kokemusteni kautta.
 
Tosiasiallisesti olen pirun huono ja konservatiivinen musiikinkuluttaja itsekin.
Kuuntelen lähinnä 80-luvun alternativea, joka sentään kattaa alleen aika pirusti musiikin perheitä... mutta aika rajallisesti yhtyeitä.
 
Otetaanpas vaikkapa tämä klassinen grunge. Mitä eroa esimerkiksi on postgrungella ja sillä oikealla ( ne jotka tuntevat genren paremmin älköön ipittäkö tässä triidissä aiheesta. tunnen tuon historian oikein hyvin, mutta suurimmalle osalle termi grunge kiteytyy nirvana & co. -aikalaisiin. )? Tuleeko minun vakavissani olettaa että maallikko huomaa eron näiden yhtyeiden välilllä? Miksi minun pitäisi rajoittaa kattaukseni vain muutamaan ruokalajiin kun tarjolla kaikki maailman banketit?
 
Saamarin simppeliä. Yksi yhteinen nimittäjä yhtyeille mitä kuuntelen on se, että ne harvoin soittavat enää. Ja jos soittavat, ovat vieneet kompromissikyvyttömyyden kokonaan uudelle asteelle ja vaihtavat levy-yhtiötä jos nämä aikovat puuttua musiikkiin. Esimerkiksi Deiciden jätkät väänsivät liki 20 vuotta samaa tavaraa ilman että peruskaava muuttui mihinkään (EI TAPELLA LEGIONISTA NYT SITTEN) ja nyt vasta, nelikymppisinä pystyivät lopettamaan päivätyönsä. Ne eivät soita enää koska yhtyekemia toimi silloin, mutta ei toimi nyt. Ei sillä tavalla tai tasolla ainakaan että jokainen kontribuutio jokaiselta yhtyeen jäseneltä niin voimakkaasti että toimintaa olisi järkevä jatkaa. Kuolemantapaukset luetaan tässä yhteydessä hyväksyttäväksi poissaoloiksi. Ero valtavalla tuotantorahalla tehdyllä studiopomojen silmän alla valvotun ja kellarissa treenatun sekä kolmessa viikossa (tai paljon nopeamminkin) purkitetun levyn välillä on valtava.
 
Tämän vuoksi en kuuntele radiota. Tämän takia en katso MTV:tä. En halua tukea artisteja rahallisesti levyjen ja keikkojen ulkopuolella. Haluan että yhtyeet saavuttavat edelleenkin lakipisteen ja kehittyvät tai kuolevat. Kehittymiseksi lasketaan myös sokea yksisilmäinen visio mallia deicide.
Ehkä tällä tavalla ne minulle rakkaat kappaleet pysyvät rakkaina. Ei mene maku kun yhtye ei ole menettänyt sitä potkuaan totaalisesti eikä tarvitse hokea sitä vanhaa mantraa "vanha oli parempaa".
 
Toisaalta, kuuntelen pandoraa päivät läpeensä. Pandora on siitä näppärä että se kriterioi joidenkin logaritmien mukaan musiikin mitä kuulija tykkää parametreittäin ja koittaa heittää samankaltaista musiikkia jatkuvasti. jonkinlainen tekoäly sitä näyttäisi ohjaavat sillä se heittää nyt vähemmän paskaa kuin viikko sitten jolloin sen launchasin.
 
Ja mitä olen huomannut? Vaikka haluaisinkin kentältiltäni lisää yhtyeitä törmään poikkeuksetta samaan totuuteen kuin aina:
Ei vader pärjää deicidelle. Nick Drake on virepelleilyjen ja akustisen kitaran jumala. Uusi on lähes aina huonompaa kuin vanha. Stone temple pilots tallaa nickelbackin alleen niin pahasti että kuulen kun selkäranka murtuu. nämä toki ääriesimerkkejä mutta kun se pätee poikkeuksetta joka kentällä. Skenejohtajat ovat skenejohtajia syystä. Tottakai minua kiinnostaa pintaa syvempi vilkaisu...
...mutta kun suicide commandon consume your vengeance kuullostaa vain laihalta versiolta skinny puppyn inquisitionilta ripauksella apoptygma berzerkiä. Tai ehkä Die Kruppsia. Amorphiksen tuotanto talesin ja eclipsen välillä ON vain täyttä paskaa.
New york dolls on, vaikka kantaisä, vain kalpea varjo gansareista.
 
Loppujen lopuksi minä kuuntelen laajalti musiikkia mutta kypsyn hitaasti uudelle. Jos joku kolahtaa, se on lopun elämää sitten hyvä, eikä vastaväitteitä suvaita. A perfect circlen judithin kuuntelen edelleenkin sellaiset 20-30 kertaa putkeen sen menettämättä hohtoaan. outoa on se että vaikka tiedänkin tarkalleen miten sen rummut menevät, en silti saa osia loksahtamaan kohdalleen kannujen takan. joita en siis ole ikinä soittanut.
 
Kuten kaikki konservatiivinen, muutos on hidasta ja tapauksessani yleensä vain konservatiivisempaan suuntaan. Se ei ole toki mikään tekosyy antaa asian tapahtua kun maailma on täynä upeita asioita joista voisi nauttia.
 
Silti, tänä päivänä on todettava että ehkä ikä alkaa painamaan. Tarvitsen musiikille kiinnekohdan jotta se jättäisi pysyvän tunteen, ja ilman sitä musiikilla ei ole minulle ainakaan väliä. Ja niitä kokemuksia kun ei ihan joka nurkan takana enää piile. Ei ole ensirakkauden huumaa, ei kodittoman ja työttömän vapaata arkea kun ei tiedä mihin seikkailuun tänään joutuu, kun jokainen päivä on sitä, tietämättä mitään velvollisuuksista tai vastuusta. Soisin jokaiselle pienen siivun tuollaista elämää.
Ei ole myöskään huumejuhlien teemamusiikkia tai metsäsienibileitä eikä sielä nyt ainakaan tule musiikkia etsittyä. Ei ole alakulttuuria tukemassa tai johon osallistua ja tarjoamassa kaljahuuruisia hetkiä tutun ja yhteisen musiikkikontekstin vallitessa.
Sangen värikkään elämäni aikana olen nähnyt oikeasti kaiken mahdollisen. Ja kokenut asioita enemmän kuin suurin osa ihmisistä koko elämänsä aikana.
 
Niitä tilanteita jotka luovat uudelle musiikille sen "tästä hetkestä minä muistan ja tänne minä palaan sydämessäni" vaan ei synny enää. Ehkä viimeinen kerta kun aidosti muistan kokeneeni jotain oli Alice in Chainsin konsertti viime kesältä.
 
Kun kävelin sieltä pois muistan ajatelleeni nuoruuttani, elämääni ja sen hetkistä tilannettani töissä, parisuhdettani ja jotenkin tajusin että tässä se nyt oli.
Katsoin taaksepäin jäänyttä ja haikeana tajusin että muutos on edessä.
Sittemmin työstä on kadonnut hauskuus eikä sitä väännä intohimon ja ammattitaidon kanssa vaan vastuulla ja velvollisuudentunteella, tyttöystävä vaihtunut, viina ei maistu niin paljoa eikä kyllä huumeetkaan, ystäviä näkee vähemmän...
 
Ehkä juuri alicen keikka oli elämääni verrattaessa se hetki jolloin tällaisten asioiden kuului päättyä. Viimeinen helvetinmoinen rykäisy ja aikuisuudeen harmaaseen arkeen mars.
 
Niihin tunteisiin minä palaan joka kerta kun rooster pärähtää soimaan. Enää en ehkä kuule kaukomaan kaipuuta niin paljoa i stay awayssä, mutta sainpahan kokea ne aallot päälläni mistä muistan nimimerkki cutterille jouluna -04 puhuneeni.
 
"Yeah, I want to travel south
This year..."
 
Kiitos kun jaksoit lukea.