Etno, proge, latin ›

Mike Portnoy on itse sanonut että he "paloittelivat" biisin lähinnä siksi että vaikka olisi hienoa näyttää CD-soittimessa biisin kestoski se n.42min, niin loppujen lopuksi biisiä olisi vähän ikävä kuunnella esim. jos haluaisi etsiä sieltä keskeltä jonkun yhden loistavan kitarasoolon jne.
 
Olisihan tuo nyt ollutkin naurettavaa hankaloittaa biisien skippausta vain sen takia, että on "hienoa" huijata näyttämällä cd-soittimessa pitkää lukemaa.

Kuuntele Tarkus!
 
Mitä meinaat? En mä tuota biisiä jaksa etsiä ja kuunnella löytääkseni sisällön kommenttiisi.. ;-)

Kuha. - Kalifi myy mustaa valoa 24.33 min
 
Täältä saa kuunnella ihan ilmaiseksi
http://www.kuha.fi/tursas/mp3/files/kuha_kalifi_myy_mustaa_valoa.mp3
 
Oikeasti erittäin hieno biisi.
 
E: Jaa, se olikin mainittu heti neljännessä postauksessa, mutta kyllähän tuo sen verran hyvä on, että kelpaa mainita toistamiseenkin. Ja tuossa tuo linkki biisiin kuitenkin.

Voisitko, kimurantti1, mainita joitakin esimerkkejä pitkistä progebiiseistä, jotka ovat mielestäsi onnistuneita? Vai onko sellaisia lainkaan?

Mitä meinaat? En mä tuota biisiä jaksa etsiä ja kuunnella löytääkseni sisällön kommenttiisi.. ;-)
 
No siinä Tarkuksesa on kehityksen kaari, hyvät melodiat, pari riffii, jossa yleensä ei kaikki soittimet ei soita eri asioita. Mun mielestäni se ei vaan oo tylsä biisi, eikä tunnu pitkältä. Loppupuolella vielä palaillaan alkuperäisiin teemoihin. Siinä on myös hyvät vokaalit a lá Greg Lake. Eikä mitään turhaa sooloilua. Kuuntele se jostain niin ymmärrät. Tai en tiiä voiko mieltäs muuttaa pitkistä progebiiseistä, ehkä ne ei vaan oo sun juttus. Mä tykkään. Sori off-topicista...

Tai en tiiä voiko mieltäs muuttaa pitkistä progebiiseistä, ehkä ne ei vaan oo sun juttus. Mä tykkään. Sori off-topicista...
 
Ai sanoko kimurantti että ei tykkää yhdestäkään pitkästä proge biisistä? Minun mielestäni hän puhui hyvin siitä että rakenne on niissä yhtä tärkeää tai ellei jopa tärkeämpää kuin melodiat ja riffit.

Ai sanoko kimurantti että ei tykkää yhdestäkään pitkästä proge biisistä? Minun mielestäni hän puhui hyvin siitä että rakenne on niissä yhtä tärkeää tai ellei jopa tärkeämpää kuin melodiat ja riffit.
 
No pitäähän aina vähän provosoida. Mut ei mun mielestä oo mitn järkee alkaa keskustelee pregebiisien rakenteista, melodioista ja riffeistä. Yhtä tärkeitä ne on kaikissa biiseissä. Jotkut tykkää pitkistä, jotkut ei, ne on silti kaikki biisejä. Niin ja jos ei oo kuullu Tarkusta (tai hirveesti muitakaan pitkiä progeralleja, en tiedä oletko kimurantti1) niin ei sillon kannattais vielä tulla tänne puhumaan ym. mainitusta asioista. Noi asiat mistä kimurantti1 puhui on päiväselviä asioita ja pätee kaikkiin biiseihin, ei pelkästään pitkiin. Mut jos haluutte keskustella aiheesta niin perustakaa uus ketju ja jatketaan siellä.

Miksi ei olisi järkeä keskustella progebiisien rakenteista? Tottakai ne ovat yhtä tärkeitä kaikissa kipaleissa, mutta mitä pitempi kappale, sen vaikeampaa on saada rakenne toimimaan ja ajamaan asiansa.
 
Kyllä mä olen mielestäni kuullut ihan tarpeeksi pitkiä progebiisejä. Saitko tekstistäni todellakin sen kuvan, etten ole? On tullut kuunneltua Dream Theateria, Rushia, Yesiä, Kansasia, Pink Floydia, Transatlanticia, Symphony X:ää, muutaman mainitakseni. Mitä noihin onnistuneisiin pitempiin biiseihin tulee, ainakin Pink Floydilla on musta ihan onnistuneita kipaleita. Enkä mä tosiaan sanonut, etten tykkää pitkistä biiseistä. Mulle kuuntelijana on paljon tärkeämpää se, tuntuuko biisi pitkältä. Ts. tuleeko sen aikana fiilis "koskahan tämä loppuu", vai onko biisi kokonaisuudessaan niin mielenkiintoinen, ettei kestoa tule ajateltua ja sen loppuessa on fiilis "vastahan tämä alkoi". Mainitsinkin jo tästä edellisellä sivulla, mutta mitä enemmän tavaraa kappaleessa on, sitä pitemmältä se usein tuntuu. Joku kappale voi olla ns. raskasta kuunneltavaa, ja 4-minuuttinen biisikin saattaa kuulostaa tuplasti pidemmältä.
 
Jos asiat joista puhuin ovat kerran päivänselvyyksiä, miksi liian moni etenkin progebändiksi itsensä luokitteleva poppoo kompastuu niihin uudestaan ja uudestaan? Makuja on toki monia, enkä mä halua tuputtaa omia mielipiteitäni kellekään, mutten varmasti ole yksin niiden kanssa.
 
E: Vai sohaisinko mä nyt vahingossa juuri sitä muurahaispesää, jota ei olisi kannattanut? :-)

Taas nähdään, miten erilaisia mieltymyksiä voi ihmisillä olla. Minusta pitkien biisien viehätys on juuri siinä, että niissä on vaihtelua (kuitenkin sopivassa määrin), ja siksi tuo Pink Floyd ei minuun oikein uppoakaan. Esimerkiksi Echoes oli minusta suoraan sanoen aika puuduttava, kun sen Pompeii-liveltä katsoin ja kuuntelin jokin aika sitten.
 
Tässä joitakin pitempiä vetoja, jotka minusta toimivat kokonaisuutena erinomaisesti:
 
Echolyn - Mei (49.33)
IQ - Harvest of Souls (24.29)
Yes - The Gates of Delirium (21.55)
Yes - The Remembering (20.53)
Absoluuttinen Nollapiste - Suvannossa ylpeä ilme (20.46)
IQ - The Last Human Gateway (19.57)
Yes - Awaken (15.38)
Rush - Cygnus X-1 (10.21)

E: Vai sohaisinko mä nyt vahingossa juuri sitä muurahaispesää, jota ei olisi kannattanut? :-)
 
Niin siis oikeassahan sä oot, en mä sitä kiellä. Mulle nää asiat on vaan itsestään selvyyksiä. Jos biisin rakenne on paska ja se tuntuu puuduttavalta, niin se on huono. Noi bändit mitä mainitsit, niin mun mielestä ainoastaan Yesillä ja Floydilla on hyviä pitkiä biisejä. Siis yli 15min pitkiä. Kaikki muut on aika puuduttavia, varsinkin Symphony X...
 
Toinen hyvä pitkä biisi vois olla Flower Kingsin The truth will set you free tai Devils Playground.

Taas nähdään, miten erilaisia mieltymyksiä voi ihmisillä olla. Minusta pitkien biisien viehätys on juuri siinä, että niissä on vaihtelua (kuitenkin sopivassa määrin), ja siksi tuo Pink Floyd ei minuun oikein uppoakaan.
 
Mä ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Vielä muutama vuosi sitten olisin ollut aivan samaa mieltä. Nyttemmin on alkanut puuduttaa sellainen burger-tyyppinen musiikin kuuntelu, jossa biisissä pitää olla paljon tavaraa, paljon päällekkäisiä stemmoja soittimilla ja uusia osia tulee jopa liian tiuhaan. Sittemmin olen oppinut nauttimaan vaikka vaan jostain tietystä fiiliksestä, joka saattaa kestää parikin minuuttia, ilman että osa vaihtuu jotenkin radikaalisti toiseen.

Fates Warning - Pleasant Shade Of Gray. Kesto n. 53 min.

Uriah Heepin Salisbury on 16 minuuttia ja risat.

Tänään tuli PT:ltä uusi lätty. Siellä on biisi nimeltä Anesthetize. Mainio esimerkki miten 17-minuuttisen biisin saa tuntumaan 5-minuuttiselta. Loistava biisi.

Mä ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Vielä muutama vuosi sitten olisin ollut aivan samaa mieltä. Nyttemmin on alkanut puuduttaa sellainen burger-tyyppinen musiikin kuuntelu, jossa biisissä pitää olla paljon tavaraa, paljon päällekkäisiä stemmoja soittimilla ja uusia osia tulee jopa liian tiuhaan. Sittemmin olen oppinut nauttimaan vaikka vaan jostain tietystä fiiliksestä, joka saattaa kestää parikin minuuttia, ilman että osa vaihtuu jotenkin radikaalisti toiseen.
 
KW, voisiko olla, että sun musiikkimaku on murrosiässä ja et tässä "erilaiset sovitukset ja rakenteet"-jutussa näe metsää puilta?
 
Lyhyt steitmentti voisi olla: progessa annetaan perinteille piupaut.

KW, voisiko olla, että sun musiikkimaku on murrosiässä ja et tässä "erilaiset sovitukset ja rakenteet"-jutussa näe metsää puilta?
 
Kah, säkin täällä. :-) Mun musiikkimakuni on aina jonkinlaisessa murrosiässä. En kuitenkaan ymmärrä mitä tarkoitat. Sä varmaan valaiset asiaa?
 
Lyhyt steitmentti voisi olla: progessa annetaan perinteille piupaut.
 
Niin annettaan, mutta musta on vähän kyseenalaista tehdä erilaista tai monimutkaista vain niiden itsensä takia. Tai mistäs mä voisin biisintekijöiden todellisia motiiveja tietää, mutta siltä monet kipaleet vaan kuulostaa. Mulle on aivan sama onko musiikki perinteikästä, kokeilevaa tai kaavoihin kangistunutta, mutta jos ei kuulosta hyvältä niin sitten ei kuulosta. Oot varmaan ihan samaa mieltä, että mitä kunnianhimoisempi (isompi, pidempi) sävellys on kyseessä, sitä vaikeampi se on saada toimimaan? Mun mielipide on, että näissä on vähän liiankin helppoa mennä metsään, ja on monesti mentykin.
 
Mikä ettei sitä voisi olla kokeellinen ja rikkoa rakenteita, tai vaikka vaan vääntää erilaista erilaisen takia. Loppujen lopuksi näähän on vielä aika kesyjä kokeiluja verrattuna John Cagen ja Marcel Duchampin taiteeseen.

Mulla on ollut (ja on edelleen :D) välillä kausia, jolloin tietyistä ilmiöistä innostuminen heijastuu kaikkeen muuhunkin.
 
Allekirjoitan kyllä. Tottakai näitä kausia on kaikilla, ja mähän voin vaan puhua tämän hetken fiiliksistä. Mä kuitenkin kuuntelen tällä hetkellä musaa sen verran laidasta laitaan, ja uskon, ettei tässä mun "paatoksessani" oo kyse pelkästään parista ilmiöstä (tarkoituksenmukaiset rakenteet ja sovitukset) innostumisesta. Tämä fiilis on ollut mulla jo vähän aikaa, mutta toki mä voin arvioida sitä objektiivisesti vasta hamassa tulevaisuudessa.
 
Vähän ois semmonen kutina, että erilaisuus ja monimutkaisuus on progen olemus.
 
Näinpä. Mä kuitenkin haluan tehdä eron monimutkaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden välille, jotka musta on liian usein ristiriidassa, ja joista jälkimmäinen on mulle tärkeämpää. Molemmat on toki kuulijan päässä.
 
Mutta mielipiteistä väitteleminen on aina välillä kivaa. Faktoista kun vähän paha lähteä inttämään... :-)

vaikka tämä on levyllä pätkitty lyhyempiin, niin voisin silti ehdottaa Liquid Tension Experimentin 'A Three Minute Warning' biisiä, joka on noin puolen tunnin improvisaatio, nauhotettuna ykkösellä purkkiin.

Tässä joitakin pitempiä vetoja, jotka minusta toimivat kokonaisuutena erinomaisesti:
 
Echolyn - Mei (49.33)
IQ - Harvest of Souls (24.29)
Yes - The Gates of Delirium (21.55)
Yes - The Remembering (20.53)
Absoluuttinen Nollapiste - Suvannossa ylpeä ilme (20.46)
IQ - The Last Human Gateway (19.57)
Yes - Awaken (15.38)
Rush - Cygnus X-1 (10.21)
 
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin Suvannossa ylpeä ilme koostuu viidestä musiikillisesti aika erilaisesta kappaleesta, eikä mun mielestä ole siksi oikein luettavissa yhdeksi biisiksi.