Yleistä keskustelua musiikista ›

Paljon on täällä mainittu tippoja minne milloinkin nostattelevia kappaleita, mutta mainittakoon näiden hienojen sävelteosten jatkoksi romanttisen aikakauden helmen, Frédérick Chopinin, hieno, tosin ehkä sadepisarapreludin myötä jopa banaaliksi joltain osin latistettu kahdeskymmeneskahdeksas opus, joka koostuu kahdestakymmenestäneljästä preludista pianolle - yksi preludi kustakin sävellajista.
 
Maininnan arvoisia silmänesteitä juoksuttelevia ovat ainakin neljäs, kuudes, kymmenes, kahdestoista, kahdeskymmenes ja - no sanotaan nyt se - viidestoista. Eivät kaikki toki yliampuvalla kromaattisella angstillansa, vaan idealistisella luomisvimman ryöpyillään, joka saa tajuamaan, että ei tiede sinänsä ole kiinnostavaa avaruuden kansoille esiteltävää: jos he tänne tulevat, meidän tieteemmehän on kuin pikkulapsi selittämässä vanhemmilleen ynnälaskuja! Taide sen sijaan on jotain yksilöllistä ja hienoa, joka jokaisesta maailmasta löytyy omanlaistansa.
 
Chopin ei itse antanut näille pienille teoksille - nehän kestävät noin puolesta minuutista kolmeen minuuttiin, vain viidestoista osa on yli viisi minuuttia, riippuen toki siitä kuinka paljon esittäjä käyttää ilmaisussaa rubatoa - nimiä, mikä varmaan on hämmentänyt monia sen lisäksi että ne ovat preludeja, alkusoittoja, jatkumatta mihinkään. Myöhemmin on musiikkitieteilijä, jonka nimeä en tietenkään muista, antanut neljännelle osalle nimen Suffocation, siis tukehtuminen, tai tukahtuminen. Chopinhan kärsi tuberkuloosista, ja ilman ajoissa saapunutta lääkäriapua hän tosiaan olisi tukahtunut, hiljaa kuihtunut pois.
 
Muillekin osille ovat muut musiikkitieteiljät nimiä antaneet - kuten esimerkiksi mainittu sadepisarapreludi on viidennentoista nimenä. Myös ihmisten blogeista löytyy heidän tulkintojaan näistä. Kuudetta on sanottu kadotetuksi rakkaudeksi. Tosiaan Chopin mestarilisesti venyttää tonaalisuutta ja luo kromatiikalla hyvin haikea tunnelman - en lainkaan ihmettele neljännelle, tai kuudennelle osalle annettuja nimiä. Neljännessä osassa kromaattiset muunnesävelet seuraavat toisiaan, dominantit jäävät vaille tavallisesti tyydyttäviä purkauksia, duurit muuttuvat molleiksi, musiikki hiljaa tukehtuu fermaatilla pidennettyyn taukoon. Vasta sen jälkeen on lopullinen rauha saavutettu ja rauhallinen kadenssi laskee musiikin hautaansa, toonikaan. Musiikin tarkoitukseton harhailu on lopetettu, lepo on vasta kuolemassa.
 
Ei suotta ole todettu, että mikäli kyyneleet voitaisiin kuulla, ne kuulostaisivat näiltä preludeilta!