Etno, proge, latin ›

Ja Robert Richin Somnium kellottuu siihen seitsemään tuntiin.
 
No ruvetaan sitten klassisia listaaman :)

se joku mitä soitetaan sointu n. viidessä vuodessa ja näin se päättyy joskus 738 vuoden kuluttua.

Ja Robert Richin Somnium kellottuu siihen seitsemään tuntiin.
 
John Cage nokittaa sillä teoksellaan, jonka tempomerkintänä on "mahdollisimman hitaasti". Sitähän käsittääkseni esitetään parhaillaan jossakin Saksassa ja kyseinen esitys vie vielä joitakin satoja vuosia.
 
Edit: Olen näköjään ihan hidas.

Heheh, tähän ne kaikki "pitkät biisit" -ketjut lopulta päätyvät :)
 
Jotta ei täysin asian vierestä mennä, niin Jethro Tullin Thick as a Brick on kyllä erinomaisen hieno teos. Neljänkymmenen minuutin kestonsa huomioon ottaen toimii aika hitsin tiukasti koko ajan, eikä lössähtele tyhjäkäynnille juurikaan. Pitkät progebiisit kun ovat yleensä siitä kaksipiippuisia juttuja, että vaikka pituus itsessään onkin jees, niin usein on käynyt sillä tavalla, että sanottavaa ei olekaan riittänyt koko biisin keston vertaa.
 
Tämän ketjun innoittamana muuten tilasin tuon Green Carnationin Light of Day, Day of Darknessin. Jännityksellä odotellaan, pistän vaikka tarkempaa kommenttia jossain välissä.

Ja Robert Richin Somnium kellottuu siihen seitsemään tuntiin.
 
No onhan näitä vieläkin pidempiä, muistaakseni yli vuorokauden pisin teos, mutta löytääkö näitä esim. miltään CD:ltä. Don't think so. Jos pysyttäisiin "normaalissa" musiikissa.

Jo mainitsemani Delìrivm Còrdia Fantomakselta tekee 74:16
 
En muistanutkaan, että tämä oli yhtenä raitana levyllä.

Symphony X:n The Odyssey on ehkä parhaita "pitkiä progebiisejä", mitä olen kuullut. Tosi "epic" ja hieno aihe ;)
 
DT:n A Change of Seasons on myös hyvä tunnelmapala.
 
EDIT. Ja onhan näitä vaikka kuinka paljon, kun useat progebiisit on aika pitkiä. Esim. Porcupine Treen "Arriving Somewhere But Not Here" ja vaikkapa Rushin "La Villa Strangiato" Tossa on muuten hieno live-veto http://www.youtube.com/watch?v=78D00dYOBrM

No onhan näitä vieläkin pidempiä, muistaakseni yli vuorokauden pisin teos, mutta löytääkö näitä esim. miltään CD:ltä. Don't think so. Jos pysyttäisiin "normaalissa" musiikissa.
 
Sen verran pakko vielä tarttua, että esmes tuo Somnium on kyllä julkaistu levylläkin. DVD-audiona tosin mutta kuitenkin. Mutta jeps, palataan aiheeseen minunkin puolestani.

Sen verran pakko vielä tarttua, että esmes tuo Somnium on kyllä julkaistu levylläkin. DVD-audiona tosin mutta kuitenkin. Mutta jeps, palataan aiheeseen minunkin puolestani.
 
Jep, kiitoksia infosta.

Jotta ei täysin asian vierestä mennä, niin Jethro Tullin Thick as a Brick on kyllä erinomaisen hieno teos. Neljänkymmenen minuutin kestonsa huomioon ottaen toimii aika hitsin tiukasti koko ajan, eikä lössähtele tyhjäkäynnille juurikaan. Pitkät progebiisit kun ovat yleensä siitä kaksipiippuisia juttuja, että vaikka pituus itsessään onkin jees, niin usein on käynyt sillä tavalla, että sanottavaa ei olekaan riittänyt koko biisin keston vertaa.
 
Juurikin näin. Epäilemättä kaikkien aikojen paras päälle puolituntinen eepos. Ei juurikaan yhtään tylsää/turhalta tuntuvaa kohtaa koko levyllä, kristallinkirkas äänenlaatu, tarttuvia rytmejä ja mielenkiintoiset sanoitukset kansilehtisistä puhumattakaan.

Juurikin näin. Epäilemättä kaikkien aikojen paras päälle puolituntinen eepos. Ei juurikaan yhtään tylsää/turhalta tuntuvaa kohtaa koko levyllä, kristallinkirkas äänenlaatu, tarttuvia rytmejä ja mielenkiintoiset sanoitukset kansilehtisistä puhumattakaan.
 
Voin kyllä kompata. En nyt tiedä voiko sitä parasta edes sanoa, mutta kyllä se parhainpia ehdottomasti on.

Echolynin mei on kanssa yhtä biisiä koko levy, taitaa olla 49 min tjsp

Ihan turhaa listata pitkiä progebiisejä koska pitkät biisit ovat juuri yksi progen "tärkeä" elementti...
Wigwam osasi pitää biisit lyhyehköinä mutta olemaan silti progea. Jos pitkiä biisejä haluaa niin ei muuta kuin Wagneria tai klassista yleensä kuuntelemaan (tuo Cagen sävellys voi tuottaa vähän vaikeuksia kuunnella alusta loppuun). Jazzjamithan ovat kanssa usein melko pitkiä.
 
Jos nyt progessa pysytellään kuitenkin niin A Change of Seasons DT:ltä on aika kova pitkäksi biisiksi samoin kuin Octavarium joka on ehkä vielä yhtenäisempi kokonaisuus... Kuha.:n kalifibiisi joka mainittiin jo aiemmin on kuuntelun arvoinen :) jne jne jne... Tärkeintä ei ole pituus vaan yhtenäisyys ja se että biisi on kiinnostava alusta loppuun.
 
Sori vaan paasauksesta.
 
P.S. Paras yli 10 min biisi on kuitenkin Deep Purplen Child In Time.

The Mars Volta-Cassandra Gemini 31.42 :D

Muistelisin, että on. :) Olen vain kerran kuunnellut biisin läpi n. 1-2 vuotta sitten, mutta muistelisin kappaleen herättäneen positiivia tuntemuksia. Mistään lottoprogesta ei ole kyse, joten pystyy suositteleemaan ei-DT-faneillekin. :) Muu bändin tuotanto ei pikaisella kuuntelulla aikanaan napannut, mutta tämä levy/biisi kylläkin. Ehkäpä pitäisi tutustua ajan kanssa tässä uudelleen.
 
Tässä ko kappaleen seitsenminuuttinen versio:
http://media.theendrecords.com/Gree … _LightOfDayDayOfDarkness_single.mp3

En voi allakirjoittaa tuota sikäli kun se tuntuu minusta vain läjältä biisejä.
.
 
Vielä takerrun tähän sen verran että kun biisi on tarkoitettu yhdeksi kokonaiseksi kappaleeksi niin sitä se myös sitten virallisesti on. Mutta mielipiteitähän on toki monia.
 
Mike Portnoy on itse sanonut että he "paloittelivat" biisin lähinnä siksi että vaikka olisi hienoa näyttää CD-soittimessa biisin kestoski se n.42min, niin loppujen lopuksi biisiä olisi vähän ikävä kuunnella esim. jos haluaisi etsiä sieltä keskeltä jonkun yhden loistavan kitarasoolon jne.

Musta suurimmassa osassa pitkistä progebiiseistä mennään metsään siinä, että niihin tungetaan aivan liikaa tavaraa. Riffejä ja teemoja ei kehitellä, vaan laitetaan riffiä ja sooloa toisen perään, ja lopputulos kuulostaa pelkältä riffikasalta. Kyllä monimutkaista musaa on kiva kuunnella, muttei sellaista musaa, johon monipuolisuus on tullut rakenteen kustannuksella. Toimiva biisirakenne kun on musta aivan ehdottoman tärkeä...vähintään yhtä tärkeä kuin hyvät melodiat ja mietitty soundimaailma.
 
Jospa mä nyt vähän konkretisoin vielä ajatuskulkuani. Kun progebändillä on riffi, jossa neljä soitinta saattaa soittaa eri kuvioita. Sitten tulee toinen riffi, jossa neljä soitinta taas soittaa eri kuvioita. Tällainen vaihdos kuulostaa usein siltä, ettei mikään liity mihinkään. Hedelmällisempää kokonaisuuden kannalta voisi olla ottaa yksi idea, ja kasata sen perustalle pari erilaista riffiä. Tai vaikka kun tehdään neliosaiseen biisiin neljättä osaa, ei välttämättä tehtäisikään aivan uutta osaa, vaan yritetään löytää vanhoista osista jokin idea, jota voisi kehitellä eteenpäin. Osien pitäisi luonnollisesti johtaa seuraavaan osaan ja kuulijalle pitäisi tulla tunne, että "näin tämän kuuluukin mennä". Näin ei tietenkään aina tarvitse olla, ja luonnotonta vaihdosta voidaan parhaimmillaan käyttää hienona tehokeinona. Kuitenkin jos näitä on biisi täynnä, syntyy vaikutelma isosta huterasta kerrostalosta, joka on rakennettu käyttäen toisiinsa yhteensopimattomia rakenneratkaisuja. Usein on haastavaa saada toimiva ja oikeasti mielenkiintoinen rakenne edes 4-minuuttiseen poppirokkibiisiin, ja jokainen minuutti lisää nostaa vaikeusastetta potenssilla.
 
Siispä pitäisi olla jokin koko kappaleen kattava idea. Tähän ei riitä pelkästään sanoitukset, joilla mukamas kätevästi katetaan tämä paikka. Liian monet pitkät biisit kuulostaa siltä, aivan kuin tekijät eivät olisi edes ajatelleet, miksi tehdään pitkä biisi. Kunhan tehdään, sehän on progea se... Ja kyllä, kirjoittaessani tätä mulla on päällimmäisenä mielessä Driim Tiitterit, Yesit ja Rushit sun muut. Sitten on joitain niitä piristäviä poikkeuksia, ne on nannaa kuunneltavaa, ainakin toisinaan.
 
Musta tuo Six Degrees Of Inner Turbulence kuulostaa seitsemältä erilliseltä biisiltä, joissa vähän samoja juttuja viljellään välillä. Joku Dance Of Eternity ja When The Water Breaks on niistä "riffikasoista" ehkä järkyttävimpiä esimerkkejä. Vai oliko DOE kuinka pitkä? No joka tapauksessa siinä on niin paljon tavaraa, että se kuulostaa pitkältä. Paljon on biiseissä tavaraa, mutta siitä kuuluisasta draaman kaaresta ei ole hajuakaan. Yesit menee musta samaan kategoriaan. Mä kyllä tykkään DT:stä, mutta heidän parhaat saavutuksensa on musta jossain aivan muualla, kuin pitkissä ja "taiteellisissa" proge-eepoksissa.

Musta suurimmassa osassa pitkistä progebiiseistä mennään metsään siinä, että niihin tungetaan aivan liikaa tavaraa. Riffejä ja teemoja ei kehitellä, vaan laitetaan riffiä ja sooloa toisen perään, ja lopputulos kuulostaa pelkältä riffikasalta. Kyllä monimutkaista musaa on kiva kuunnella, muttei sellaista musaa, johon monipuolisuus on tullut rakenteen kustannuksella. Toimiva biisirakenne kun on musta aivan ehdottoman tärkeä...vähintään yhtä tärkeä kuin hyvät melodiat ja mietitty soundimaailma.
 
Täysi komppaus tälle!
Tuo Six Degrees kuulostaakin juuri tuolle mitä kimurantti1 kuvaili. Hyviä biisejä siinä on silti :)

Musta suurimmassa osassa pitkistä progebiiseistä mennään metsään siinä, että niihin tungetaan aivan liikaa tavaraa. Riffejä ja teemoja ei kehitellä, vaan laitetaan riffiä ja sooloa toisen perään, ja lopputulos kuulostaa pelkältä riffikasalta. Kyllä monimutkaista musaa on kiva kuunnella, muttei sellaista musaa, johon monipuolisuus on tullut rakenteen kustannuksella. Toimiva biisirakenne kun on musta aivan ehdottoman tärkeä...vähintään yhtä tärkeä kuin hyvät melodiat ja mietitty soundimaailma.

 
Kuuntele Tarkus!