Yleistä keskustelua musiikista ›

Unto Monosen ja Toivo Kärjen tangosävellyksissä.

Hevipuolelta varmaan Amorphis on se bändi joka minulle on aina ollut suomalaisin; tummasointista mutta luovaa ja uudistavaa - tämä ennen uusinta laulajaa siis. Tuonela on loistava albumi kaikessa jatsahtavassa seesteisyydessään.
 
Tietty Sentenced ja muut vievät ylvään ja toteavan inhorealismin omiin mittoihin ja bändit kuten Viikate luottavat suoraan 50-luvun suominostalgiaan. Suomeksi sanottuna myös Kotiteollisuus on nimensä veroinen bändi, Hynystä arvostan sanoittajana, en ehkä niinkään suunnattoman taiteellisen arvonsa vuoksi vaan siksi että tekstinsä ovat suomalaisessa musiikissa sitä mitä Kaurismäki on suomalaisessa elokuvassa.
 
Minulla on aika mollivoittoinen näkemys suomalaisesta kansanluonteesta, mutta parhaimmillaan suomalaisuus kyllä nousee ylevän itsetietoiseksi duuriksikin, näin hienosti sanottuna ;)

Lordi: Hard rock hallelujah
 
Sama juttu. Stadin "kovin" tms. hiphop-henkinen yökerho Oopperakin muuttu just ROCK TOWNiks..! ROCK, ei helvetti.
 
Ja sit tää ex-Punawuori, nykynen Inferno.. huh

Kyllä ekana tulee mieleen Sibeliuksen Karelia-sarja.
 
Toto Cutugno: L'italiano
 
Tästä on olemassa myös _intialainen_ versio sitareineen kaikkineen. Sanoitusta en tietenkään ymmärtänyt, mutta luultavasti "olen intialainen". Herätti valtaisaa hilpeyttä samassa intialaisravintolassa aterioineessa italialaisseurueessa...

Ihmettelen miksei kukaan ole maininnut ehdottomasti parhaiten suomalaisuutta hipovaa bändiä, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausta. Siinä on suomalaisuus kiteytettynä.

Ihmettelen miksei kukaan ole maininnut ehdottomasti parhaiten suomalaisuutta hipovaa bändiä, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausta. Siinä on suomalaisuus kiteytettynä.
 
'Rajaton Rakkaus'... :o)
Tuo mainittu 'Konevitsan kirkonkellot' kera kantele-armadan ois kova.

Kai se on sellasta Anssi Tikanmäen ja Pekka Pohjolan tapaista vääntöä. Pirusti sopraanosaksofonia kehiin niin hyvä tulee!

Ihmettelen miksei kukaan ole maininnut ehdottomasti parhaiten suomalaisuutta hipovaa bändiä, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausta. Siinä on suomalaisuus kiteytettynä.
 
Heh, aivan. Loistava bändi vielä kaiken lisäksi.

Itselleni suomalaisuus ilmenee itsestäänselvästikin kantele- ja runonlaulumusiikin, sekä näiden pohjalta voimansa ja inspiraationsa ammentavien musiikkityylien muodossa. Kyseinen kulttuuri on sitä aidointa jäljelläolevaa musiikkiperinnettämme, joka käsittää elämän kaikissa olomuodoissaan, ilot, surut, elämän, kuoleman, arkiset kuin yliarkisetkin asiat, todellisuuden, myytit, historian, tämän päivän, legendat, kaikki.. En mainitse erikseen orkestereita, sillä niitä mahtuu monen monta tähänkin rakoon.
 
Kaiken sen pohjalta sitä yritetään itsekin oman orkesterin kanssa tehdä mahd. "suomalaista" tai pikemminkin "suomalais-ugrilaista" musiikkia, heh.. ;)

Onko siinä oma henkilökohtainen lempparini "savolainen metsä"
 
Juu, sekin löytyy. Oma suosikkini on Kiutaköngäs.

Itseasiassa toi nykyinen slaavalaistyylinen synkistely ei aina ole kuulunut Suomalaiseen musaan niin yksioikoisesti kuin sitä nyt tulkitaan. Kyllä tällä ollaan oltu paljon monipuolisempia. 60-70-luvuilla oli paljon hienoa musaa, joka oli hyvinkin erilaista. Suomi oli myös osa Länsi-Eurooppalaista kulttuuriperinnettä pitkään.

Jotenkin tuntuu että nykyinen simppeli mollityyli sai renesanssinsa iskelmistä 70 luvun lopulla(et voi tulla rajan taa, elämän valttikortit yms). Siitä sitten oli lyhyt matka tehdä rokilla sama juttu ja nyt pidetäänkin itsestäänselvyytenä että suomalaiset on synkkää ja melankonista kansaa, joka kuuntelee iskelmää säröllä soitettuna.

Sinänsä varmasti eksoottista monille ihmisille, mutta ei koko totuus. Jotenkin tuntuu aika vaikealta yksinkertaistaa tollasta asiaa yhden musatyylin tai artistin alle.
 
Toisaalta vanhin säilynyt materiaali, eli kansanlaulut ynnä muut on mollivoittoista tavaraa. Itkuvirsiäkin on hirveät läjät. Ihan Kalevalaa lukiessa törmää tähän kokoajan, kun suuret heerokset itkeskelee äitiä kokoajan. Väinämöinenkin.

Soi vienosti murheeni soitto
Lampaanpolska
Peltoniemen Hintriikan surumarssi
 
Iloiset viisut on Ruotsin lainaa ;-)

Kyllä mie näkisin, että Johanna Iivanaisen ja Eero Koivistoisen yhtyeen tulkinta Jorma Eton runosta "Suomalainen". Ainakin runo itsessään kuvaa hyvin suomalaista ihmistä.

Just kuuntelen Topi Sorsakoski & Agentsia. Tää ja Badding on aika suomalaisen kuuloista.
 
Onneksi kelasi ketjua taakse. Olihan tämä sanottu. Tarkentaisin, että suomalainen musiikki on juhannusaatto lavatansseissa. Sorsakoski tai Kääriäinen ja Agents soittaa. Se tunnelma on mahtava.

Sibelius ja Merikanto. Suomipoppi ei oikeen kuvaa suomalaisuutta kuin yhdellä tasolla.

1. Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa
2. Ismo Alanko: Kun Suomi Putos Puusta
(Tähän kävisi myös Tuulipuvun tuolla puolen)
3. Leevi And The Leavings: Elämänmeno
4. Sibelius: Finlandia
5. Irwin Goodman: Ryysyranta
6. Juice Leskinen: XV. Yö
7. Maamme-laulu
8. Badding: Paratiisi
9. Hector: Lumi teki enkelin eteiseen
10. Matti & Teppo: Mä joka päivä töitä teen
 
Noihin kiteytyy kaikki olennainen: Melankolia, alkoholi, itsesääli, isänmaallisuus, luterilainen työmoraali, rakastamisen vaikeus jne... Varsin synkkää, mutta suomalaiset ovat aina jalostuneet koettelemuksissa ja karvaissa tappioissa. Voittaminen ja iloisuus sekoittaa suomalaisen pään, epätoivo ja kärsimys on turvallisempia ja vähemmän pelottavia ystäviä. ;)

Tätä http://www.youtube.com/watch?v=HRYFS_hbok8
 
Korvessa vedetään nahkahousut jalassa heviä. Eikös se ole sitä Suomalaisuutta?

Sibelius - Finlandia
Frederik - titanic
Irwin - Ryysyranta
Eput - murheellisten laulujen maa
Juice - 15.yö ja sika
Mononen - satumaa
Malmstén - äänisen aallot
Jope Ruonansuu - koko tuotanto
Helismaa ja kärki...
 
tärkeimpänä suomalaisuuden kuvaajana
"nyt syöksyy sukkula venukseen" Kikan tulkitsemana
 
--
mr.mustardilla olikin jo listattuna hyviä...

Toisaalta vanhin säilynyt materiaali, eli kansanlaulut ynnä muut on mollivoittoista tavaraa. Itkuvirsiäkin on hirveät läjät. Ihan Kalevalaa lukiessa törmää tähän kokoajan, kun suuret heerokset itkeskelee äitiä kokoajan. Väinämöinenkin.
 
Ainut vaan, että vanhimmat säilyneet kansanlaulut nimenomaan ovat sekä mollissa että duurissa. Sieltä löytyy tavaraa elämän joka hetkiin, eikä siis sellaista luomalla luotua mollimöllöttelyä, kuten 1800-luvun jälkeen syntynyt suomisynkkäily ja -jynkkäily tuppaa olemaan. Monet vanhat kantele- ja jouhikkosävelmät ovat esim. iloisia jne.
 
Itkuvirsiä en tähän perinteeseen sekoittaisi, koska ne ovat olleet enemmänkin sosiaalisiin tilanteisiin liittynyttä perinnettä ja tapakulttuuria, eivätkä niinkään lauluja laulun itsensä merkityksessä, kuten esim. juhlissa ja peltotöissä lauletut kansanlaulut.
 
Kalevalaan ei käy luottaminen myöskään tässä asiassa, koska Lönnrot kokosi sen omavaltaisesti alkuperäisistä kansanrunoista silloin 1800-luvulla, jolloin mollitummailu kotiutui perinteeseemme - mikä vaikutti lopullisen teoksen sävyynkin. Alkuperäisiä kansanrunoja tutkimalla esim. SKS:n arkistoista käy ilmi, että siellä meni monikin asia hieman eri tavalla kuin mitä Kalevalaan pantiin. Ennemminkin Kanteletar on varsinaisten laulujen kannalta parempi lähestymiskohde, ja sieltähän noita iloisia ja suruisia lauluja löytyvikin.
 
Suomalainen "slaavilainen melankoliahan" tulee siitä, kun silloin 1800-luvulla kehittämällä tehtiin mustalaisromanssien ja venäläisten kansanlaulujen mollisävelkuluista "suomalaista" kamaa - vain vastapainoksi sille, että ruotsalaisilla on iloisia lauluja. Että niin omaperäistä se synkkäilykin meillä on.