Laulaminen ›

Nyt on laulun tulkitsemisessa tullut puheeksi kasvojen ilme, minkä näköisenä ja millaisin ilmein kappaleen esittää.
 
Kysyinpä asiaa vaimoltakin, hän kertoi että kun asiaa ajattelee, laulan karaokessakin melkoisen ilmeettömänä.
 
Isonaamaisena miehenä juuri minun tähän asiaan olisikin syytä kiinnittää huomiota, sillä toki karvainen kuunaamani paistaa perimmäiseenkin nurkkaukseen paremmin kuin kaitaisen ihmisen kapea ketunnaama.
 
Tähän ilmeasiaan en ole kiinnittänyt huomiota koska minua ei aja laulamaan narsistinen esiintymishalu vaan enemmänkin haluan testata itseäni, miten esitys onnistuu.
Tästä syystä kai naamallani on vain jäykän keskittynyt ilme johon en ole edes kiinnittänyt huomiota.
En ole ajatellut että lauluni saisi aikaan kyyneleitä naisten silmissä tahi muutakaan kosteutta, toivottavasti kukaan ei pahemmin jäykistelekään esiintyessäni.
Humalassa tosin voi itsetunto vääristyä ja alkaa väännellä naamaansa luullessaan itsestään ties mitä ja tuntee maailmoja syleilevää rakkautta koko luomakuntaa kohtaan.
Silloin kyllä emännän tuomio on tyly: "Olitpa taas ällön näköinen, hävettää, etkä sinä humalassa osaa laulaakaan yhtään".
 
Mutta missä vaiheessa tähän ilmeasiaan pitäisi kiinnittää huomiota?
Ilmehän ainakin minulla on kytketty suoralla johdolla sieluun, joten en yritäkään vääntää naamaani tekoilmettä sillä sehän olisi aivan falskia.
 
En oikein tiedä kamalampaa katseltavaa kuin viulunkielinä jännittävien missien jäykät tekohymyt ja kauhusta pakrottavat silmät samassa naamassa.
 
Eli itsensä pitäisi aina saada jonkinlaiseen tunnetilaan, kyse on siis kai jossain määrin näyttelemisestäkin.
Ihmisellähän on käsittääkseni koko ajan joku rooli päällä, joka ihmisen kanssa omansa, mutta sen takana ainakin itse aina yritän olla mahdollisimman aito koska en pidä teeskentelystä.
 
Siis kaipa itseensä olisi saatava se tunne sisälle, oltava rento ja levollinen, mutta silloin kai pitää esitettävä kappale olla jo aika hyvin hanskassa.
 
Minun totisuuttani varmaan lisää sekin, että etupäässä ajattelen vain niitä vihamielisiä kuulijoita jotka haluisivat vetää turpaan jos uskaltaisivat.. :) Ja voihan tuokin olla vain ajan kysymys, isoja korstoja pistävine silmineen riittää.
Eli kai pitäisi ajatella että on hyvä ja ihmiset tykkäävät laulustani, voihan joku toki tykätäkin, ainakin vanhat ja puolikuurot. Mutta sitä vain on niin kyyninen.
 
Siis tässä taas löytyi yksi hyvä syy jatkaa lauluopintoja, sehän kasvattaa myös suhtautumista itseensä ja suhdetta kanssaihmisiin.
Tiedän kyllä olevani erittäin epäluuloinen ja kyyninen ihminen, vaikka pohjimmiltani hyvinkin tunteellinen ja herkkä. Ettäs nyt tuonkin sitten tiedätte.
Kengännumeroni laitan seuraavaan kirjoitukseeni.
 
Miltäkö te näytätte laulaessanne ja miten saa sen oikean asenteen?
 
Kaikenlaista ylitulkintaahan toki on syytä välttää niin äänenkäytössä kuin esityksessä muutenkin.

Falskius, kaikki päälleliimattu paistaa kilometrien päähän. Tunteikas ja läsnäoleva esiintyminen antaa anteeksi myös pienet tekniset rosot äänessä. Itse olen sitä mieltä, että mikään ei ole niin tylsää, kuin katsoa teknisesti täydellisyyteen hiottua esitystä, jonka tunnepuolella ei tapahdu mitään. Jos ihminen vetää kappaleen kuin kappaleen samalla ilmeellä, alkaa se ärsyttämään.
 
Itse olen huomannut, että esiintymisjännitystä helpottaa se, että seisoo sanojensa takana. Että kappaletta opetellessaan on miettinyt, että mitä tässä kappaleessa oikeasti sanotaan, eikä vain latele sanoja peräjälkeen eri sävelkorkeuksilta. Hyödynnän tunnetiloja, mutta en piehtaroi niissä. Jos esiintyjä menee itse voimakkaaseen tunnetilaan, tulee siitä todella vastenmielistä katsottavaa yleisölle. Kuka haluaa katsoa esiintyjää, joka laulaa räkä valuen, suuressa paatoksessa, puoliksi itkien ja ääni väpättäen jotain surullista kappaletta? Tarkoitushan on, että yleisölle saadaan aikaiseksi tunnereaktio, ei se, että yleisö joutuu seuraamaan jonkun psykoanalyysiprosessia livenä. Aito ilmeikkyys ja tulkinta onkin kultainen keskitie överiksi vedetyn esityksen ja ilmeettömyyden välillä. Täytyy käydä niillä rajoilla, jotta tietää, mikä on se keskitie.

Jos esiintyjä menee itse voimakkaaseen tunnetilaan, tulee siitä todella vastenmielistä katsottavaa yleisölle. Kuka haluaa katsoa esiintyjää, joka laulaa räkä valuen, suuressa paatoksessa, puoliksi itkien ja ääni väpättäen jotain surullista kappaletta? Tarkoitushan on, että yleisölle saadaan aikaiseksi tunnereaktio, ei se, että yleisö joutuu seuraamaan jonkun psykoanalyysiprosessia livenä.
 
AH, niin totta, niin totta. Laulajan osa on välikappaleena olemista, musiikin ja yleisön välissä. Välikappaleen tehtävänä on välittää sanoma, ja sitä saattaapi häiritä jos sanomaa käy "tulkitsemaan" päälleliimatuilla ilmeillä ja sanomisen koristelulla ennen kuin musiikki saavuttaa yleisön. Jos musiikki taas sisältää ilmeitä ja koristeita, niin ne heijastuvat esittäjästä nimenomaan siinä että esittäjä on sisäistänyt sanomansa ja tarkoittaa sitä - ennen kuin musiikki välitetään yleisölle. Jos sitä sisäistämistä yrittää ympätä siihen musiikin ja yleisön välille niin tulee vetäneeksi huomion itseensä, pois sanomisesta. Jos uskoo tekemiseensä ja on ns. tosissaan ilmaisemansa musiikin suhteen, niin ilmeet ja muut tulevat luonnostaan, uskon minä. Kun antaa musiikin hoitaa tehtävänsä niin saattaa kohdata yleisössä poissaolevan ja ajatuksiinsa vaipuneen kuulijan - mikä useimmiten merkitsee sitä että kuulija ottaa musiikin niin todesta että vajoaa siihen.
 
Ehkä se prosessi on jotain sinne päin, että ensin heittäytyy siihen musiikkiin ja sitten kun tuo sen kuulijalle niin heittäytyy pois musiikin ja yleisön välistä ja toimii vain välittäjäaineena siinä välissä - suodattaa musiikin itsensä läpi muttei pysäytä sitä musiikkia itseensä ja egoonsa.
 
end of päivän pohdinta, osa neljäsataa kolmekymmentä yhdeksän ja puoli :)

Aika jykevää tekstiä. Oikein pisti miettimään kannattaako edes yrittää opetella laulamista jos tuo ilmeettömyyskin niin kovin ärsyttävää on.
 
Eli eipäs ole helppoa tuokaan. Tuskinpa oikeasti olen sortunut kovin paljoa yliampuvaan esitykseen, mutta paineethan tässä kasvaa jos tietää ärsyttävänsä koko ison naamansa voimalla.
 
Taitaa ainakin olla parasta pysyä poissa estradeilta ennen kuin on opetellut jonkinlaista aitoa ilmeikkyyttä esitykseensä. Muutenhan tosiaan joku voi muotoilla kestoilmeen naamaani.
 
Kyllähän kohdallani on tosiaan kysymys siitä että juuri karaokessakin pitää vaikka ensin usein sovittaa äänensä eri sävellajiin mihin on muuten oppinut.
Hämmentävän tilanteen tuoma pienikin epävarmuus pitää sitten yrittää peittää kivinaamiolla.
 
Itsetuntokysymyshän tämä taitaa aika pitkälti olla, en muuten juurikaan tunne jännittäväni äänelläni, samoin kyllä seison sanojeni takana, ainakin näiden puolipehmeiden kirjoitusteni, mutta silti opittavaa on paljon.
 
Tulipa jo mieleeni kehtaanko mennä omalle personal opettajallenikaan, koska en voi tietää miten ärsyyntynyt hän mahtaa olla kivinaamaani.
Heti kyllä oivalsin että sehän ei ole minun ongelmani, juurihan opettaja on sitä varten että opettaa oikeat metodit miten tästäkin selvitään.
 
Tämän takiakin entistä enemmän pidän tärkeänä hakea oikeaa oppia asiantuntijoilta, samoin myös heille mahdollisesti ärsyttävä oppilashan on vain haaste, yrittää mahdollisimman hyvin peittää oikeat tunteensa opettajaluukkinsa taakse.
 
Jotenkin tajuan nuo tunnetilat sekä niiden käytön. Samoin juuri karaokessa on silmiini pistänyt yliampuva känninen esitys, enkä sen takia varmaankaan siihen itse halua sortua oikeasti, koska itsekontrollini, mitä sitä yleensä onkin, säilyy miltei aina sammumiseen asti.
 
Taas koko asia, tunteet ja niiden näyttäminen, niiden käyttäminen on iso alue koko elämässä.
Kyllä esim. kaupan kassoista ja ravintolan tarjoilijoista aika helposti näkee, koska ihminen on aidosti ystävällinen ja koska teennäinen.
Kivojen tarjoilijoiden kanssa on kyllä kiva heittää kevyttä smalltalkia kun se tulee samaan hintaan oluen kanssa.
 
Toki tarpeeksi taitava ihminen, esim. psykopaatti voi näytellä vaikka miten hurmaavaa, mutta on sisimmässään täysin tunteeton.
 
Alanpa tässä laulamaan hieman niin eiköhän se siitä.
 
Tuo päivän pohdinta 439,5 vaatii myös tarkempaa analyysiä.

Toisaalta jotkut ilmeet tai kasvojen "asennot" voivat hankaloittaa laulamista. Esim. jos vaikka on kulmat ja naama kurtussa laulaessa, eli jännittää naamavärkkiään, tulee laulamisesta hankalaa ja rentoudesta on sitten turha haaveillakaan. Tottahan sellaiset ihan normaalit ilmeet ja ilmaisu kasvoilla on ok, mutta itselläni oli ainakin aikoinaan (ja joskus vieläkin) laulaessa korkeita ääniä tai jotain vaikeaa kohtaa biisissä, kulmat kurtussa ja otsa rypyssä. se vaan hankaloitti asiaa. Helpottuipa huomattavasti, kun rupesin kiinnittää asiaan huomiota.
 
Ilmeikäs tulkinta on aina hienoo, olipa se tehty suurin elein tai pienin, kunhan siitä välittyy aitous. Eihän kukaan teeskentelyä jaksa kattoo/kuunnella

Fifin ja Tanjulin loistaviin mielipiteisiin on helppo yhtyä.
En ole mikään esiintymisen asiantuntija, mutta kyllä itseäni miellyttää esitys, joka on "luonnollinen" ja uskottava. Liian usein kuulee laulajia, jotka eivät ajattele laulun tekstiä lainkaan. Toisaalta saan näppyjä monien laulavien näyttelijöiden ylitulkinnasta.
 
Merj Larivaara neuvoi kerran kirjoittamaan laulun sanat valkoiselle paperille, jotta ajatus selkiytyy, eikä huku nuottiviivaston väliin. Sen jälkeen sanat luetaan ääneen ja vasta sitten ruvetaan laulamaan. Tämä vaikuttaa myös biisin ulkoa opetteluun.
 
Itse olen käyttänyt myös peiliä apuna kun en enää vuosiin ole käynyt tunneilla....onneksi.
Mulla oli lauluopettajana vanha kanttori, jonka mielestä laulussa piti olla Möykkää.
Hän kehotti laulamaan asenteella "Mää se olen joka tän talon portahilta kusen".
Arvantenkin lopputulos oli kauheaa kuunneltavaa. Kurssitutkinnossa imitoin häntä ja raati oli tyytyväinen (???) vaikka omasta mielestäni meni päin hanuria.
 
Olen viime vuosina miettinyt paljon, mitä on se paljonpuhuttu karisma, joka joillakin laulajilla on. Voiko sitä opetella? Ehkä karismassa on kysymys siitä, että laulaja saa tekniikallaan ja esiintymisellään välitettyä yleisöön sen fiiliksen, että hän laulaa juuri minulle. Se ei aina vaadi kommervenkkejä. Se voi olla pieni katsekontakti kuulijaan, pieni ele kasvoilla jne.
 
Parasta lopettaa nyt ennekuin liikutun omista astraalijutuistani ;)))

Unohtui mainita, Mare, että kaverilla on näköjään katu-uskottavuutta roimasti. Turha miettiä tulkintoja, eiku vedät asenteella.
Toivottavasti et vedä karaokessa sentään Lapin kesää:
"lapissa kuppa tarttuu nopeasti, sit potee kaikki, vaivaiskoivutkin" ;)
 
Toivottavasti mua ei poisteta listalta törkeyksien johdost

Se, miten esiintyy, riippuu tietysti mitä esittää. Luen ensin tutunkin kappaleen sanat puheena lävitse, ikään kuin kirjaa lukisin. Sitten kirjoitan ne itse paperille, kuin kirjoittaisin tarinaa itse. Käyn lävitse joka ikisen sanan, mitä se tahtoo sanoa ja ilmaista - ja onko siinä ehkä takana joku muu ajatus, mikä pitäisi tuoda julki.
 
Tämän jälkeen opettelen kappaleen ulkoa. Jos mahdollista, katson, miten muut ovat sitä esittäneet. Mietin, minkälainen olisi minun tulkintani siitä ja teen "koevedoksen". Tallennan debyyttini simppelillä webbikameralla ja kuvittelen sen yleisöksi. Tämän jälkeen tutkin, kuinka hirveää se oli ja totean asian =)
 
Sitten mietin uudelleen, miksi nuo muut näyttävät niin paljon paremmilta sitä esittäessään. Yritän lähinnä hakea tällä sitä, että ei nyt matkimaan ruveta, mutta vähän kuin fudismatsissa, se vastapuoli pitää tuntea paremmin, kuin omat ystävänsä, mikäli aikoo pistää paremmaksi. Sitten kokeilen uudelleen ja uudelleen.
 
Eli yhdellä lauseella; tallenna esiintymisesi vaikka kotona ja katso se. Tiedät varmasti, mitä seuraavalla kerralla sitä tallentaessasi et tee ja mitä teet enemmän - ja yritä astua itsesi ulkopuolelle, ikään kuin katselisit kaverisi karaoke-esiintymistä. Jotain tuollaista. Anna itsellesi palautetta (jos et siihen pysty, pyydä osaaja paikalle)?!
 
Treenaa ilmeitä peilin edessä. Ole reilusti; vihainen ja iloinen, surullinen ja yllättynyt - tarvitsematta itse esityksessä "ylinäytellä".
 
Olen itsekin melko totinen esiintyja ja ei ole ensimmäistä eikä toistakaan kertaa minulle sanottu, että "mikäs tyttöä vaivaa, kun noin surullisena seisot". Olen yrittänyt kovasti treenata tuota totisuuttani pois, mutta se perussurullinen ilme aina vaanii siellä, jos en sitä ajattele ihan koko esiintymisen ajan. Se harmittaa ja vie katsojalta/kuuntelijaltakin osan ilosta pois (tai sitten tuo siihen lisää dramatiikkaa, kun miettii koko setin ajan, että "mitähän toi itkee"). Siksi vielä sekin, että videolta ensimmäisiä esiintymisiäni katsoessa näytin omasta mielestäni lähinnä siltä, että olin itkuun purskahtamassa, vaikka oloni oli kaikkea muuta - enemmän jännittynyt ja sellainen "iloisen adrenaliininen".
 
On silti vaikeaa olla olematta totinen, muttei olisi läpinäkyvä missihymykään päällä, leukahan siinä jo kramppaa. En ole ammattilainen, tällä hetkellä en edes harrastaja (päässyt useampia vuosia taas sujahtamaan); lähinnä, mitä olen muilta oppinut ja seuraillut. Ja jos minulle on tuosta tultu sanomaan kiipparistina, niin voi vain pohtia, mitä pääesiintyjänä olisi ollut =)
 
Edt; Yksi juttu vielä, onhan meitä totisia esiintyjiä tämä pallo tulvillaan. Jos katselet monia laulajia, niin ei kovin monella ne ilmeet vaihdu, sillä on joko se hymy tai sitten ei ole. Olin jokunen aika sitten katsomassa Eppuja ja petyin valtavasti. Kaveri seisoi lavalla pääasiassa yhdessä asennossa, yhden ilmeen kanssa ja veti setit lävitse. Oliko ehkä huono päivä, en tiedä?! Mutta kaveri on silti myynyt "ihan kivasti" - totisuudestaan huolimatta!

Tuleepas pitkiä tarinoita, onkohan se tämä kevät?
 
No joo, enhän minäkään noita asioita oikeasti noin vakavasti ota kuin tuolla aiemmin kirjoitin. Karaokehan on isojen lasten leikkipaikka jossa kaikkien kukkien pitää antaa vapaasti kukkia.
En minä siellä esiintymisestä kovasti paineita ota, eikä se tällä hetkellä kovasti edes kiinnosta, mutta kun itsellä ei ole karaokelaitteita, täytyy siellä käydä kokeilemassa mikkilaulantaa joka on kyllä hyvin erilaista kuin suora laulaminen.
Kyllähän jos on hyvät karaokelaitteet ja musiikin ja oman äänensä kuulee kunnolla, on minusta paljon helpompi saada ääneensä sointia ja väriä kuin ilman mitään säestystä tyhjässä huoneessa.
 
Alkaahan sitä tekstiäkin tulla. Olen pohtinut aiemmin jo fifin ja Tanjulin kannanotot, ne ovat jälleen kerran uskottavaa asiaa. Myös tuo miete 439,5 alkaa avautua.
 
Pitää noihin muihin paneutua lisää.
 
Tuo sana ärsyttää jota fifi käytti, on minulle kyllä kuuma peruna, olen kai neuroottinen siinä asiassa. Ymmärrän kyllä mitä fifi tarkoitti, totta on että teknisesti hyvä mutta hengetön esitys on kuin kuollut kuva.
 
Itse vain luulen helposti että jo pelkkä persoonani ärsyttää ihmisiä, siksi en tuppaa itseäni mihinkään vieraaseen seuraan missä luulen yhtään ärsyttäväni. Tuo on luonteenpiirre joka ei kauheasti houkuttele esiintymään.
Vaikka täällä en yhtään häpeä kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa, tulee aina ensimmäisen kappaleen aikana karaokessakin sellainen tunne; "mitäs se tuokin tuonne änkeää, luuleeko osaavansa vielä laulaakin".
Eli sitä imee ihmisistä vain sen pahansuopaisuuden ja tylyn epäystävällisyyden, jota ei välttämättä edes ole.
Ja jos onkin, niin sehän on vain sen ärsyyntyvän ihmisen oma ongelma, ei minun.
 
Tuollainen ajatus ja pieni epävarmuus siitä saako äänensä sopimaan kulloiseenkin sävellajiin, kun laulan usein kappaleita joita en ole juurikaan harjoitellut, tekee varmaan hieman totiseksi, samoin en ole koskaan käyttänyt mitään transponointia vaan tyytynyt kulloiseenkin säestykseen ja sovittanut ääneni siihen.
 
Myös laulan yleensä vain cociksen voimalla. Jos alkoholia vähänkin veressä, ei tuommoiset tule mieleen, harvoin silloinkaan alan naamaani vääntelemään.
Kerran kyllä Nauravan kulkurin tulkitsin niin (n. 3,85 promillea), että heitin silloisen 137 ruhoni lattialle selälleen ja sieltä vielä lauloin ja huutelin, kuten Loirikin.
Silloin taisi vetäjä nykäistä töpselin seinästä ja hetken vallitsi syvä hiljaisuus, vain sydämien sykkeet kuuluivat salissa, kukaan ei edes hengittänyt.
 
Tämä ajatus muiden reaktioista on oikeasti aivan järjetön, mutta tunne voittaa järjen. Tuskin kukaan oikeasti kiinnittää sen kummempaa huomiota, ainakaan niin että turpiin tulee.... :)
Tosin tuo edellä mainittu oli kyllä vahinko, ihmisiä ehkä pelotti, tai jos olin niin hyvä että mykistyivät.
 
Viime lauantaina itse kyllä oikein tarkoituksella seurasin laulajia, jolloin huomasin että esittäjiä on vaikka minkälaisia, tuskin minä mikään totisin edes olen.
 
Toinen kappale meneekin sitten jo rennosti, varsinkin jos on tutumpi biisi, viimeksi aloitinkin varmalla biisillä niin sillä tuosta alkujäykkyydestäkin pääsee. Tosin vain paikassa missä olin, oli huonot laitteet, siitä on paljon esitys kiinni.
 
Piiskalle tiedoksi, sitä Lapin kesää joskus matkin kovastikin, suorastaan eläydyin siihen, mutta vain itsekseni, en karaokessa. Luulen että olin aika hyväkin, mutta nykyään tuo imitointi on jäänyt vähiin, kai sitä on tullut niin totiseksi.... :)
Karaokessa en sitä kuitenkaan laula, koska se Kristian siellä idolsissa kuitenkin itketti naisia paremmin.
 
Mutta vaikka en oikeasti kai niin kauhean totinen ole, en osaa eläytyä ikivanhojen loppuun kuluneiden laulujen sanomaan, sitä tässä lähdinkin perään kuuluttamaan.
 
Tätä, miten näitä kuluneita lauluja jaksaa ja osaa lähteä rakentamaan itseensä, siinäpä haastetta.
 
Myös opettajani sanoi, että vaikka on kuinka surullinen ja synkkä laulu tahansa, pitää esittäjällä olla mieluummin pieni iloinen kepeys syvänkin tunteen mukana, näin olen ymmärtänyt ja myös olen tällaisen hienon esityksen nähnyt karaokessakin, jäi moni tähtiartisti toiseksi, ihan lumouduin, unohdin ajan ja paikan.
 
Siis esitys mielestäni:
 
- Hyvä itsetunto.
 
- Osaa teknisesti kappaleen esittää oikein ja uskoo esitykseensä.
 
- Osaa mennä kappaleeseen sisälle, tulkita sitä kautta tarina, oikealla tavalla eläytyen.
 
Itse kyllä mieluummin ali- kuin ylitulkitsen, samoinhan tässä vasta paneudun tulkitsemisen aakkosiin.

Joo, on tyhmää tai toisinaan myös hauskaa, jos laulaja näyttää suutaan aukovalta sammakolta. ... Tämä nyt ei sitten liity mihinkään edellä kirjoitettuun, vaan tulipa vain ensimmäisenä mieleen.

Miltäkö te näytätte laulaessanne ja miten saa sen oikean asenteen?
 
Kaikenlaista ylitulkintaahan toki on syytä välttää niin äänenkäytössä kuin esityksessä muutenkin.
 
Kyllä mä olen viimeisten parin vuoden aikana ollut tyytyväinen esimerkiksi keikkoihin ja minusta otettuihin keikkakuviin, sillä niissä olen näyttänyt lähinnä omalta itseltäni. Eli ei ole ollut sellaista "esittämisen makua" niissä kuvissa, vaan on pystynyt olemaan itsensä siellä lavalla. Olihan siinä monta vuotta sellaista esittämistä ja vääntelyä, että... Ei pystynyt koskaan rennosti vetämään mitään ja silloin se esittäminenkin ja liikkuminen oli mitä oli. Luottamus itseensä muusikkona ja esiintyjänä antaa mahdollisuuden tehdä framilla mitä ikinä nyt huvittaakaan, joka on mielestäni oman esiintymiseni perusta.
 
Silloin on tulkinta ja esittäminen kohdallaan, jos pystyt
1. ottamaan kontaktin yleisöön ja
2. välittämään jotain musiikista myös yleisölle (tunnetta)
3. olemaan oma itsesi lavalla
 
Sitten jos laulu ei kuvasta mitään puolta itsestäni, en saa siitä mitään irti enkä sitä mielelläni laula. Tämä koskee sekä klasari- että rockpuolen keikkoja. Reunaehdot vain vaihtuvat.

Kyllähän monta kertaa myös mietityttää mikä se ajaa ihmisen toisten pällisteltäväksi.
 
Maine ja kunnia. Itsensä ylittäminen. Tunteen välittäminen. Naisten saaminen. Päteminen. Humala. Hyvä meininki. Raha. Pakko. Musiikin kaikkivoipa hurma.
 
Listaa voi jatkaa loputtomiin, siksi se onkin niin hienoa!

Maine ja kunnia. Itsensä ylittäminen. Tunteen välittäminen. Naisten saaminen. Päteminen. Humala. Hyvä meininki. Raha. Pakko. Musiikin kaikkivoipa hurma.
 
Listaa voi jatkaa loputtomiin, siksi se onkin niin hienoa!
 
Kyllähän sinä oikeassa olet. Noita seikkojahan siinä tietysti on.
 
Maine ja kunnia täytyy meikäläisen ainakin vielä jättää pois.
 
Itsensä ylittäminen on tietysti yksi juttu. Iso juttu joo.
 
Tunteen välittäminenkin on vielä harjoituksen alla.
 
Eukko tulee aina vähän kärttyisäksi jos niitä naisia.... Eikä toi karaoke taida siinäkään ihan vielä olla mun juttu. Onhan tuo tietysti yksi motivoiva ajatus saada se siannahka pois naamasta ja oppia laulamaan paremmin..... :).
Tai yleensäkin niin että kuulijat tykkäisivät enemmän. Tuossa taas se itsekritiikki tulee esiin, kyllähän sitäkin olla pitää.
Olen kyllä kaikille sanonut että karaokessa se itsekritiikki pitää tällä tasolla unohtaa.
Mutta kun onneksi on niitä niinkin taitavia laulajia että osaavat väistää joka ikisen nuotin ja itsetunto paistaa harvahampaisesta naamasta. Pakko on silloin sellaiselle nostaa hattua.
 
Päteminen, no joo, sitäkin.
 
En kauhean paljoa humalassa laula, silloin on kyllä parempi fiilis mutta tuskin parempi esitys.
 
Jos on mukavaa seuraa niin silloin hyvä meininki, silloin laulukin on paljon helpompaa ja hauskempaa.
 
No rahaa minulla vaan menee, sisäänpääsyyn ja cokikseen. No ei se kyllä maata kaada.
 
Musiikin kaikkivoipa huuma, jesss.....
 
Onhan toki mielenkiintoinen ajatus, että joskus vielä olisi sillä tasolla että kehtaisi mennä esiintymään muuallekin kuin karaokeen.
 
Karaoke on vaan siitä hyvä kun siellä ei oikeasti ole niitä suorituspaineita, saa epäonnistuakin vapaasti eikä kukaan oikeasti välitä. Joskus on tullut valittua biisi joka ei ole se mikä piti, silloin sitä pokkaa kysytään kun yrittää arvailla oikeaa säveltä.
 
Ei tuo esiintyminen tällä hetkellä kyllä paljoa kiinnosta, motivoivaa on vaan oppia lisää terveysvaikutteista laulamista ja soittamista.