Aloittelijat ›

Tähän sitten perusteluja tai omakohtaisia kokemuksia. nimim. tuntee ei-päivätöikseen soittavia tuhannen nuotinlukutaitoisia kitaristeja.
 
"Ei pallot ja viivat oo musiikkia" sanoo.... :D, mutta eipä oo myöskään koukerot tietokoneen ruudulla puhetta. Silti tässä vaan ajatuksia vaihdetaan. ;)
 
Itse opin aikoinaan kitaran soiton perusasiat sedän vanhasta kirjekurssista. Pari vihkosta puuttui välistä ja isä paikkasi ne puutuvat kohdat ulkomuistista. Sen jälkeen tuli varmasti iso oppimäärä kuuntelemalla radiosta ja kasettimankalta omia suosikkipiisejä ja tapailemalla niistä sellasia pätkiä, mistä sai kiinni --> motoriikka parani vaikkei homma mitenkään järjestelmällistä ollutkaan. Nuotinluku siinä jäi vähän vähemmälle, joskin mulle ainakin opetettiin koulussa musiikkitunnilla periaatteet miten niitä luetaan.
 
No sitten kymmenisen vuotta myöhemmin tyypillinen tilanne oli, että kappaleet opeteltiin bändikaverien kanssa pääasiassa kuuntelemalla. Nuoteista (jos niitä sattui olemaan) katsottiin lähinnä oikeat soinnut, jos ei saatu kuulemalla selvää ja opeteltiin sanat, jos ei sattunut olemaa levyn kantta satavilla. Ja nuottien tarve vaan väheni siinä pikkuhiljaa.
 
Noh, sittenpä vielä toiset kymmen (tai ehkä 15) vuotta myöhemmin sen (ja tän) hetkiseen bändiin ilmesty hiukan klassista taustaa omaava ihminen. Kommunikointi oli aluksi aika mielenkiintoista, kun hänelle olisi pitänyt olla "speksi", josta luetaan ja me muut laskettiin rytmiä ja intervalleja äänitteitä kuuntelemalla....
 
...Noh erääseen hankalampaan tapaukseen sitten kirjotin yhtenä iltana nuotit auki paperille, jotta pääsee harjotteleen kotona. Niin "MÄ LUULIN ETTET SÄ TAJUA NUOTEISTA MITÄÄN ...:):):)" oli vastaus, mutta lähtipä kappalekkin sitten seuraavissa reeneissä luistamaan. Ja nykyään hänkin enempi opettelee kappaleet kuuntelemalla... raapustelee merkkejä sanalappuihin sen verran kuin on tarvis.
 
Että tämmöstä. Riippuu mistä ja miten on oppinsa saanut ja missä porukoissa rymynnyt. Tuolla harrastusporukassa, missä liikun, pyöri nytkin koko joukko ihmisä, joilla menee aivot solmuun jo nuottipaperin näkemisestä ja toisia, jotka lukee suunnilleen prima vistana ja hyvin kaikki pärjäävät keskenään.
 
ku kokeilin nii se oli nii hidasta et huh huh
 
Joo tosiaan, ihan kuulemattakin, näytti teknisesti melkoisen vaativalta tuo pätkä. Ei voi suositella ennekuin on soittanut jo jonkun aikaa. Siis ehkä vähintään kuukausia. Jotkut ei ehkä saa tota sujumaan "koskaan" -- tai ehkä paremminkin huomaavat pärjäävänsä vähemmälläkin. Toisaalta olenpa nähnyt kaverin soittavan rokkisoolon suunnilleen kymmenennellä oppitunnilla.
 
Harjoitukset kannatta kyllä aluksi tehdäkin aina niin hitaasti että ehtii asetella sormet oikeisiin paikkohin ja oikeisiin asentoihin. Vauhtia lisää vasta sitten, kunhan on muutaman kerran käynyt kuvion tai oudon sointuvaihdoksen läpi niin että hermoratiohin on muodostunut mielikuva siitä mitä ollaankaan tekemässä. Tätä joutuu harrastamaan vielä vanhoilla päivilläänkin, voin luvata. :D -- Aina löytyy uudenlaisia hankalia paikkoja, joita pääsee tutkimaan. :)
 
Mutta kyllä mä (kans) sanoisin, että joku, joka on itse saanut hyvää opastusta alkumetreillä ja vielä muistaa, miten oppiminen tapahtui, pystyy järkeistämään sulle tuota tiedon tulvaa (nuotit, tabulat, soinnut, rytmikuviot, melodiat, motoriikan kehittäminen, kuuntelun periatteet) sen verran, että pystyt jatkossa opettelemaan itsekin. Sellaset 5 - 10 puolen tunnin - tunnin istuntoa tekee alkuvaiheessa ihmeitä, kunhan opettajalla/tiedon tuojalla on hyvä järjestys siinä, miten asiat esitetään (ja jonkin verran kykyä sovittautua oppilaan/opettelijan tarpeisiin).
 
Oppiminenhan on varsinkin alkuvaiheessa vuoristorataa, jossa välillä tuntuu että hommasta ei tuu yhtään mitään. Se kuuluu asiaan. Muuten ei aivot opi. :D