Yleistä keskustelua musiikista ›

Ei ole kuin yksi, ja se on GN'R:n Appetite.
 
Oletko kuullut maailman kaikki muut levyt?
 
Juu, Appetite on aivan loistava levy, mutta oli vaan ihan pakko... :)

Niin, eikös ainakin vanhemmilla ollut trankkuvehkeet? Ja noista levyistä vielä, että jos siellä on vähänkin heikompia hetkiä, niin eihän se silloin ole täydellinen? :)
 
Eikös Dimebag käyttänyt trankkupelejä lähes koko Panteran uran ajan? Vain aivan alussa glamrock-aikoihin oli marsu ja sitten Damageplanin aikoihin tuli ensin Randallin hybridit ja lopulta Krankin täysputkipelit.

panteran cowboys from hell - Äijää riffittelyä ja rajua menoa.
Stonen no anaesthasia - Täynnä asiallistakin asiallisempaa speediä, mahtavaa kitarointia.
Slayerin Reing in blood - Rajua runttausta alusta loppuun, mahtavaa rässiä.
In flames, Clayman - Paras levy länsinaapurista, mahdottoman mainioita melodödö biisejä alusta loppuun.
Siinä kait ne ois :|

kokonaisuus on niin hyvä, että kuunnellessa ei ole mitään tarvetta skipata yhtään biisiä, ne vähän heikommatkaan eivät sieltä erotu.
 
Juurikin tämä tekee hyvän levyn. Ei jokaisen yksittäisen biisin pidä välttämättä olla ässä, siksipä
 
Red Hot Chili Peppers: Blood Sugar Sex Magic
Red Hot Chili Peppers: Mother's Milk
 
Tuohon lisätään vielä
 
Red Hot Chili Peppers - One Hot Minute.
Navarro Peppersin jäsenenä jakaa kovasti mielipiteitä, mutta IMHO bändin parhaita ellei paras levy. Sitäpaitsi ruikuttajille tiedoksi että valtaosa biiseistä tällä levyllä on Flean säveltämiä. Kemiat ei Navarrolla Kiediksen ja Smithin kanssa osuneet täysin yksiin, mutta Flean kanssa oikein hyvin. Navarron aikana Peppers kuulosti parhaalta livenä.
 
Red Hot Chili Peppers - Freaky Styley
Bändin alkutaipaleen paras levy. Instrumentaalivirtuoosiudessa vain Flea yltää omiin sfääreihinsä, mutta kokonaisuus toimii paremmin kuin lusikka riisiä syödessä. Funk-punk-rockia parhaimmillaan.
 
sekä muilta bändeiltä
 
Jane's Addiction - Ritual de lo Habitual
Mahtava levy, Navarroa parhaimmillaan. Perry Farrellin ääni ei ole siitä helpoiten lähestyttävästä päästä, mutta bändeissä joissa mies on ollut mukana se on toiminut parhautta edustavalla tavalla. Levyllä on erittäin paljon toisistaan eroavia biisejä, joiden muassa tottakai masterpiece Three Days. Tällaista musiikkia syntyy kun sekoittaa guacamoleen meskaliinia.
 
Jane's Addiction - Nothing's Shocking
Ahdistava levy mutta erittäin mielenkiintoinen, eksyy hyvin usein omaan soittimeeni. Äärimmäisen tasaisen vahva kiekko, ajoittain jopa yllä esiteltyä seuraajaansa parempi.
 
Porno For Pyros - Porno For Pyros
Perry Farrell-Stephen Perkins-Martyn Le Noble-Peter DiStefano, ehkä paras kokoonpano ikinä! Miksi ei Le Noble ole enää Good God's Urgella täysivaltainen basisti?
 
Tässä vaiheessa alkaa tulemaan ihan liikaa levyjä mieleen ja ylistyssanat loppuvat kesken joten seuraavat mainitsen pelkästään nimeltä
 
Banyan - Anytime at All
Exodus - Tempo of the Damned
Down - II
De Lirium's Order - Morbid Brains EP
 
Testamentin The Gathering yltää hyvin lähelle ollakseen viiden tähden levy, mutta levyllä heikommat biisit on aseteltu peräkanaa levyn jälkipuoliskolle, mikä toisinaan aiheuttaa tylsistymistä.
 
In flames, Clayman - Paras levy länsinaapurista
 
Et oo Entombedia kuunnellu?

Stevie Ray Vaughan - Texas flood
Aina tuoreen kuuloinen. Biisit, soundit, soitto, koko levyn ilme ja tyyli, Kaikki toimii täydellisesti.
 
Hurriganes - Roadrunner
Loistava levy Kansikuvia myöten.
 
Johnny Cash - The man comes around
Tämä pysäyttää viiden tähden arvoisesti. Mestarillisesti tuotettu.

Et oo Entombedia kuunnellu?
 
saati Abbaa tahi muita ruotti orkestereita.

Mana Mana-Totuus palaa
Otran kitaravallit ja Jounin laulu,kolahti aikoinaan heti päähän.
 
Kingston wall-kaikki
Toimii edelleen,eteenkin kuoppamäen toiminta.Fire biisin versio kertoo paljon. Ja aikoinaan livenä aivan tajuton bändi.

U2: the Joshua tree
 
Kauhean kiinteä levy, oikein ihanaa irkku-U2:a, helmibiisejä monta (Where the streets have no name, I still haven't found what I'm looking for, One Tree Hill...)
 
Ihan huippu.

Queensrÿche - Operation: Mindcrime
 
Paras. Levy. Ikinä. Turha sitä selittelemään, kaikkien aikojen kovin albumi, josta en keksi mitään huonoa. Biisimateriaali, bändin soitto, Geoff Taten ääni, ainutlaatuisen nerokas konsepti, saundit, kaikki. Paras.
 
Tuo nyt on omaa luokkaansa, mutta tässä vielä muutama muu:
 
Anthrax - Spreading The Disease
Iced Earth - The Dark Saga
Judas Priest - Painkiller
Kreator - Extreme Aggression
Slayer - Reign In Blood
 
Kaikkiin kelpaa sama perustelu: Kappaleet, riffit, soolot, asenne, saundit. Ei selittelyjä, kuunnelkaa niin tiedätte.

Mana Mana-Totuus palaa
Otran kitaravallit ja Jounin laulu,kolahti aikoinaan heti päähän.
 
Juuri näin! Jotain "suurta" tuossa levyssä kyllä on kitaravallien lisäksi....

Mana Mana-Totuus palaa
Otran kitaravallit ja Jounin laulu,kolahti aikoinaan heti päähän.
 
Totuus palaa ei ollut kovin kaukana omaltakaan listaltani, mutta kokonaisuutena levy on sen verran epätasainen että viittä tähteä ei aivan irtoa. Maria magdalena, totuus palaa, vaarallista ja valtatie ovat kyllä viiden tähden biisejä..
 
Kingston wall-kaikki
Toimii edelleen,eteenkin kuoppamäen toiminta.Fire biisin versio kertoo paljon. Ja aikoinaan livenä aivan tajuton bändi.
 
Nimenomaan livebändi, eivät kaikki levyt nyt aivan viitosia ole, mutta esim. juuri real live thing (olikos se nimi noin?) voisi ollakin aikalailla 5/5. Ainakin jos sitä vertaa muihin livelevyihin.
 
Absoluuttisen nollapisteen b-puolikokoelma- Sortovuodet + Suljettu Live tavastialta on kyllä myös melko täydellinen setti yksissä kansissa..

Stone Temple Pilotsin Tiny Music olisi täydellinen levy jos siihen olisi sisällytetty 7 ekaa biisiä ja Daisy.

Miles Davis: Kind of Blue.
 
Siitäpä improvisoinnin mallia. Ja mallia miten olla yhtäaikaa tiukka ja rento. Miten biisien ei tarvitse olla millään tavalla monimutkaisia eikä teknisesti vaativia, kun pelimiehet pelittää. Siinä hengitetään musiikkia, sisään ja ulos. Ne ovat niin sisällä siinä, ja ottavat minutkin mukaan.

Van Halen - Van Halen I, siis eka levy mikä sen nimi nyt sitten virallisesti onkaan.
 
Aikalailla pisti rockkitarasoittohommat uusiksi tämä levy. Sekä hyvässä että pahassa, kai? No, ei ole huonoa biisiä tuolla levyllä (jos ei kaikki biisit ole loistavia niin hyviä ainakin.) Levy ei ole liian pitkä ja siinä on soundit kohdillaan. Levy suorastaan pursuu energistä soittamisen riemua eikä ollut copy/paste/protools ilmiötä tuolloin vielä olemassakaan.

Judas Priest - Jugulator
 
Siis miksi?! Minä vain kysyn, että miksi ihmiset eivät pidä hyvästä metallista. Tämä lätty on haukuttu pystyyn niin moneen otteeseen, että kyllä tekee kipeää lukea muiden ihmisten kritiikkejä tätä metallin mestariteosta vastaan. Ei tämä ihan siltä Halfordin Priestiltä kuulosta, mutta tarvitseeko sen? No ei! Minun korvaani tämän albumin tuotanto kuulostaa sanoinkuvaamattoman loistavalta. Toiset ne ei vaan ymmärrä hyvän päälle mitään. Tästä paremmaksi ei musiikki enään voi mennä. Burn in Hell ja Cathedral Spires vähintäänkin todistavat sen.

On kyllä ihan käsittämättömän vaikea lähteä kasaamaan mitään kunnollista ja kompaktia listaa. Kun yhden levyn saa ylös, niin mieleen pompsahtaa automaattisesti tusina uutta. Jos nyt ihan kunnolla lähtee typistämään, niin seuraaville albumeille antaisin viidestä pisteestä kuusi:
 
Lynyrd Skynyrd - One More From the Road
Maailman armottomin livepaketti. Piste.
 
Public Enemy - It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back
Vaikka levyn nimi nostattaakin hymyn huulille, ottaa sisältö luulot pois. Vähän vajaa tunti hillittömän kovaa sanailua ja letkeästi soljuvaa meininkiä. Nation of Millionsin myötä aloin ymmärtämään, ettei hiphop välttämättä olekaan saastainen synti joka tulisi kitkeä maan päältä keinoja kaihtamatta, vaan senkin joukosta löytyy aivan mahtavia helmiä. The revolution will not be televised.
 
Tom Waits - Closing Time
Vaikka Closing Time ei mielestäni ole ehkä biiseiltään Waitsin levyistä se vahvin, on se ehdottomasti mulle rakkain. Tompan debyytti on kulkenut kainalossani läpi ojat, allikot, ilot, surut ja kaikki muut mahdolliset kuluneet kielikuvat, joista koulussa varoiteltiin.
 
Rage Against the Machine - The Battle of Los Angeles
Battlelta löytyy kaikki se, mitä maailman kovimmalta levyltä pitääkin. Jokaikisen minuutin ajan tuntuu siltä, että bändi sylkee itsensä kartioista sisään olkkariin, vääntää nenästä ja pelastaa maailman.

Miles Davis: Kind of Blue.
 
Siitäpä improvisoinnin mallia. Ja mallia miten olla yhtäaikaa tiukka ja rento. Miten biisien ei tarvitse olla millään tavalla monimutkaisia eikä teknisesti vaativia, kun pelimiehet pelittää. Siinä hengitetään musiikkia, sisään ja ulos. Ne ovat niin sisällä siinä, ja ottavat minutkin mukaan.
 
Tässä sanottiin kaikki oleellinen. Komp komp.
 
Antero

Ja ai niin:
 
Tom Waits: Mule variations

Ja ai niin:
 
Tom Waits: Mule variations
 
En haluaisi olla tyly tai nipottaja, mutta jos jotain persusteluja löytyisi niin olisi kiva.