Luulisin että ne kappaleet joita artistit itse arvostavat (omasta tuotannostaan) ovat melko usein niitä joista suuri yleisö ei innostu. Ja päinvastoin.
Itselläni on myös näin. Jopa bändimme sisällä on "erimielisyyksiä" siitä mikä on kivoin biisi soittaa livenä ja mikä on taas parhaiten onnistunut äänitteellä. Yleensä kyllä pidän enemmän niistä kappaleistani jotka olen "sutaissut" kasaan vartissa lyriikoita myöden. Jotenkin niissä on ITSELLE se tietty fiilis ja se tunnetila missä on oltu kun kappaletta on väsätty. Sitten taas on niitä biisejä joita jauhetaan, käännetään, väännetään, venytetään ja paukutetaan jopa vuosi tai enemmänkin. Eikä niistä välttämättä tule mitään kovin hienoa. Kyllä yksinkertainen on kaunista.
Joskus kieltämättä tuntuu myös siltä että olen "väärinymmärretty taiteilija", mutta niin varmasti kaikista joskus. Ihmiset eivät vain tunnu tajuavan, että mitä haen takaa ja mitä yritän sanoa kappaleillani. Kaikista ärsyttävintä on kun joku kehuu sitä kuinka "hyvin tää on soitettu" tai "ihan nerokas biisi", vaikka kyseessä olisi minuutissa äänitetty demon demon demo perus sointurämpytyksillä. Kamalasti olisi sanottavaa, mutta ei niitä asioita oikein osaa näin kirjottaa.
Turhanpäiväinen loppukommentti:
Jos Sunrise Avenue on soittolistojen kärjessä, on aika moni ymmärtänyt aika monta asiaa väärin.
Ja tämä ei ole dissausta vaan turhautuneen ihmisen mielipide. Sanokaa vaikka kateudeksi. THV-klubi #44.
"Mä oon kyllä semmonen ateisti, että mä tommoset jeesukset upotan!" -mohkis |
Mielenkiintoista keskustelua.
Sen vähän ajan, mitä bänditoimintaan pystyy nykyään käyttämään, en voisi kuvitellakkaan käyttäväni tyylillisesti johonkin sellaiseen, mistä en itse pidä. Olkoonkin niin, että bändimme kitarapop ei ole mitenkään kovassa kurssissa tällä hetkellä. Loppujen lopuksi yleisö äänestää aina jaloillaan, pitääkö se jostain vai ei, teemme sitä, mitä haluamme ja keikkoja on tai sitten ei ole. Joku 3-5 keikkaa vuodessa on minulle enemmän, kuin tarpeeksi ja sen verran löytyy kyllä yleensä kohtuullisen helposti.
Olen törmännyt erittäin usein siihen, että kun esittää ihmisille jonkun omasta mielestään mestariteoksen, niin vastaanotto on todella laimea ja sitten taas kehuja tulee jostain viidessä minuutissa kirjoitetusta renkutuksesta. Tosin nykyään ei oikein osaa enää suhteuttaa saamaansa palautetta. Kun joku biisi on kirjoitettu, demottu ja harjoiteltu keikalle, sen on yleensä kuullut niin monta kertaa, ettei välittäisi enää kertaakaan, täytyy kuitenkin yrittää pitää mielessä, että yleisö kuulee sen keikalla vasta ensimmäistä kertaa. Käykös muilla näin? Kivi ja sämpylä |
ten
harrygeorge