Yleistä keskustelua musiikista ›

Viimeaikoina melkoisesti keskustelua herattanyt blogimerkinta Jyvaskylan suunnalta sai minut pohtimaan taiteilijan (muusikon) ja hanen tuotoksensa suhdetta.
 
Monesti vaikuttaa silta, etta taiteilija ei ole koskaan tyytyvainen. Itse olen viimeaikoina tormannyt tilanteeseen, jossa hutasen nopeasti, kiireessa vailla minkaanlaista "tunteenpaloa" kasaan jonkin mielestani keskinkertaisen savellyksen ja ka ihmetta ja kummaa, se herattaa keskustelua ja fiilistelya tamanhetkisen opinahjoni kanssaopiskelijoissa ja opettajissa. Pitkaan ja tarkkaan hiotut teokseni jaavat puolestaan monesti vaille huomiota ja vain oman fiilistelyni kohteeksi.
 
Taiteilijaidentiteettini rakoilee tallaisissa tilanteissa. voih.
 
Sama ilmio on monesti ilmennyt myos rokkikeikkojen jalkeen. Omasta mielestani keikkaa on mennyt taysin vailla minkaanlaisia positiivisia yllatyksia, rutiinin tuomalla varmuudella ja taysin vailla mieltakihelmoivia jannityksentunteita ja joku nilkki tulee ja taputtelee selkaan "oli tosi hyva keikka". Tekisi mieli vetaa lattyyn :)
 
---*
 
Oikeasti musta on ihan kiva, etta edes joistain mun savellyksista digataan ja etta edes jotkut keikat menevat yleison mielesta hyvin. Mutta sita ma vaan tassa ryhdyin miettimaan, etta saavatko muutkin muusikot tallaisia jopa hieman snobistisiksi taipuvia, onneksi nopeasti ohimenevia fiilareita? Tuntuuko valilla silta etta taiteesi on vaarinymmarrettya? Tekisiko mielesi valilla vain sanoa niille muille, etta "taa on oikeesti ihan taytta paskaa" tai yrittaa vakisin saada muut ymmartamaan omasta mielestasi hyvan taiteesi laatu ja arvo?
 
Vai oletko aina tyytyvainen joko niin etta a.) Ihan sama kunhan se "myy" tai b.) Ihan sama kunhan itse siita diggaan?
 
Naihin kuviin, naihin tunnelmiin..
 
Joonas.
 
PS. pahoitteluni skandien puuttumisesta.

Tästä aiheesta voisi porahdella vaikka kuinka paljon..
 
Usein niissä nopeasti ja vähän hutasemalla tehdyissä jutuissa sattuu jäämään nauhalle jotain todella persoonallista, sitä tavallaan onnistuu tallentamaan juuri sen tietyn hetken tunnelman ja mielentilan. Sitten kun teosta lähtee hiomaan eteenpäin, helposti lähtee tasottelemaan kulmia ja siistimään vähän liikaakin. Oon huomannu, että usein sitä lähtee häivyttämään biisistä niitä juttuja jotka todellisuudessa pitäisi vaan rohkeasti nostaa pintaan ja tuoda esille.
 
Jos nyt ihan yleisesti ajattelee, ni suurin osa ihmisistä on vaan valitettavasti täysin kykenemättömiä kuuntelemaan yhtään normaalista popista poikkeavaa musaa.. Heti tulee niitä nääntäviä "Tää on tämmöstä kivaa taustamusaa"-kommentteja.. tossa kohtaa yleensä tekee mieli purra pöydänkulmaa ja vajota sen jälkeen maan sisään.
 
Kyllähän sitä väkisin tulee jopa liian kriittiseksi omaa tekemistä kohtaa, mikään ei tunnu riittävän ja olevan tarpeeksi hyvää. Sitä luulee tekevänsä kuolematonta taidetta ja sittenkin kun tajuaakin, että eihän tästä tullutkaan ihan Coltranen naima-tasoista sävellystä, tekee vaan mieli alkaa virittää köyttä kattoon! :)

b.) Ihan sama kunhan itse siita diggaan?
 
Mä oon miettinyt tätä asiaa yleisesti luovaan työskentelyyn liittyen ja olen onnistunut ainakin itseni vakuuttamaan siitä, että näin sen pitäisi aina olla. Luovassa työssä ei pitäisi miettiä muita vaan tehdä vain ja ainoastaan sitä mitä itseään kiinnostaa. Jos hyvä tuuri käy, niin joku muukin kuulee/näkee/kokee sen tunteen - lähinnä innostuksen ja inspiroituu itsekin. Kun on tarpeeksi monia, jotka ajattelevat ja toimivat näin, niin on varmaa, että myös jokaiselle taiteen kuluttajalle löytyy jotain mikä toimii. Mutta... Juuri itseään on monesti ehkä vaikeinta miellyttää - ehkä kaiken pitäisi vaan antaa tapahtua, tulla jostain, jne. Mä ainakin mielluummin kuuntelen musiikkia, joka on tehty persoonallisesti tekijälle itselleen, jolloin siitä kuulee tai on kuulevinaan tekijän itsensä kokema maailma / heijastus todellisuudesta, vaikkei se vastaisikaan minun omaani - tietynlaista keskustelua siis... En osaa paremmin selittää, mutta näin sen toivoisi menevän useamminkin. :/

Hmm.. Harmittavaa, että kerrankin mielenkiintoinen aihe on jäänyt näinkin vähälle huomiolla, ja on jo vaarassa valahtaa toisen sivun puolelle.
 
Aloittajan kuvaileman tilanne:
 
Itse olen viimeaikoina tormannyt tilanteeseen, jossa hutasen nopeasti, kiireessa vailla minkaanlaista "tunteenpaloa" kasaan jonkin mielestani keskinkertaisen savellyksen ja ka ihmetta ja kummaa, se herattaa keskustelua ja fiilistelya tamanhetkisen opinahjoni kanssaopiskelijoissa ja opettajissa. Pitkaan ja tarkkaan hiotut teokseni jaavat puolestaan monesti vaille huomiota ja vain oman fiilistelyni kohteeksi.
 
Tässä periaatteessa saattaisi olla kyse siitä, että pahemmin ulosantia filtteröimättä syntyy jossain määrin (ja joillekin korville) vähän aidomman ja autenttisen kuuloista materiaalia, jossa liialta kikkailulta ja hienostelulta on vältytty. Omat kokemukset ainakin osoittavat, että usein ne biisit, jotka syntyy hetken oivalluksesta ovat usein niitä parempia.
 
Sama ilmio on monesti ilmennyt myos rokkikeikkojen jalkeen. Omasta mielestani keikkaa on mennyt taysin vailla minkaanlaisia positiivisia yllatyksia, rutiinin tuomalla varmuudella ja taysin vailla mieltakihelmoivia jannityksentunteita ja joku nilkki tulee ja taputtelee selkaan "oli tosi hyva keikka". Tekisi mieli vetaa lattyyn :)
 
Heh, joo, eiköhän keskivertokuuntelija kuitenkin lähinnä innostu siitä musiikista, eikä niinkään kiinnitä huomiota esiintyjän fiiliksettömään soittoon, joka taas sitten vaikuttaa soittajan itsensä mielentilaan huomattavasti enemmän. Usein sellainen keskivertokeikka, missä soitto menee periaatteessa ok, mutta itsellä on vähän sellainen "mitä minä täällä teen" olo on soittajalle vammaista - rutiinia, kun taas yleisö saattaa saada siitä paljonkin irti.
 
Loppupohdinnoista sen verran, että kyllä minä edelleen pääsääntöisesti yritän tyydyttää omia mielihalujani musiikin tekemisellä. Jos kappale ei itseäni miellytä, niin en näe mitään järkeä esittää sitä missään, saatikka nauhoittaa ja myydä sitä eteenpäin. Myynnillä ei oikeastaan ole loppujen lopuksi yhtään väliä. Toki onhan se v-mäistää katsella treeniksellä niitä vuosia sitten tehdyn omakustanteen kopioita, joita olisi vielä yli puolet jäljellä.
 
EDIT: Ja vielä otsikon kysymykseen vastaus: en koe olevani taiteilija, mutta koen olevani väärinymmärretty.

Viimeaikoina melkoisesti keskustelua herattanyt blogimerkinta Jyvaskylan suunnalta sai minut pohtimaan taiteilijan (muusikon) ja hanen tuotoksensa suhdetta.
 
Monesti vaikuttaa silta, etta taiteilija ei ole koskaan tyytyvainen. Itse olen viimeaikoina tormannyt tilanteeseen, jossa hutasen nopeasti, kiireessa vailla minkaanlaista "tunteenpaloa" kasaan jonkin mielestani keskinkertaisen savellyksen ja ka ihmetta ja kummaa, se herattaa keskustelua ja fiilistelya tamanhetkisen opinahjoni kanssaopiskelijoissa ja opettajissa. Pitkaan ja tarkkaan hiotut teokseni jaavat puolestaan monesti vaille huomiota ja vain oman fiilistelyni kohteeksi.
 
Taiteilijaidentiteettini rakoilee tallaisissa tilanteissa. voih.
 
Sama ilmio on monesti ilmennyt myos rokkikeikkojen jalkeen. Omasta mielestani keikkaa on mennyt taysin vailla minkaanlaisia positiivisia yllatyksia, rutiinin tuomalla varmuudella ja taysin vailla mieltakihelmoivia jannityksentunteita ja joku nilkki tulee ja taputtelee selkaan "oli tosi hyva keikka". Tekisi mieli vetaa lattyyn :)
 
---*
 
Oikeasti musta on ihan kiva, etta edes joistain mun savellyksista digataan ja etta edes jotkut keikat menevat yleison mielesta hyvin. Mutta sita ma vaan tassa ryhdyin miettimaan, etta saavatko muutkin muusikot tallaisia jopa hieman snobistisiksi taipuvia, onneksi nopeasti ohimenevia fiilareita? Tuntuuko valilla silta etta taiteesi on vaarinymmarrettya? Tekisiko mielesi valilla vain sanoa niille muille, etta "taa on oikeesti ihan taytta paskaa" tai yrittaa vakisin saada muut ymmartamaan omasta mielestasi hyvan taiteesi laatu ja arvo?
 
Vai oletko aina tyytyvainen joko niin etta a.) Ihan sama kunhan se "myy" tai b.) Ihan sama kunhan itse siita diggaan?
 
Naihin kuviin, naihin tunnelmiin..
 
Joonas.
 
PS. pahoitteluni skandien puuttumisesta.
 
C) Ihan sama. :D Ei vaan, kyllä se on B). Mä oon vaan jossain vaiheessa lakannut välittämästä siitä mitä muut ajattelee. Se vittumainen tunne, joka tulee siitä kun itse ei ole tyytyväinen tekemisiinsä, menee kaiken yli. Kun sen saa pois, on ihan sama, sanooko joku Tauno Tavallinen tai Sami Sävellyksenopiskelija että oli helmeä tai että oli paskaa, ei paljon nappaa. Jos joku taho, jota oikeasti itsekin arvostaa, sanoo että mietis ny vähän, niin sitä jo ehkä pureksiikin hetken.
 
Totta kai on syytä miettiä sitä, että miksi se toinen sanoo niin kuin sanoo, mutta muutoksien syynä ei voi olla pelkästään se, että joku sanoo, vaan syynä täytyy olla se, että sanomiselle on perusteita. Eli kun ei tyydy paskaan, eikä pidä outoutta itseisarvona, vaan tekee sellaista kamaa että ymmärtää itsekin tekemänsä, ja tekee niin että itse on tyytyväinen, menee lujaa.
 
Ai niin, ja kyllä mä muistan aina sanoa että biisi on täyttä paskaa, jos se on. Harvoinpa sitä vaan päästää muiden kuultavaksi sellaista mikä on, vai mitenkäs sä teet? :D

Sitten kun teosta lähtee hiomaan eteenpäin, helposti lähtee tasottelemaan kulmia ja siistimään vähän liikaakin. Oon huomannu, että usein sitä lähtee häivyttämään biisistä niitä juttuja jotka todellisuudessa pitäisi vaan rohkeasti nostaa pintaan ja tuoda esille.
 
Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, mutta ettei keskustelu jäisi pelkäksi käsiterunoudeksi, heitäpä omalta kohdaltasi joku esimerkki? :-)

Vai oletko aina tyytyvainen joko niin etta a.) Ihan sama kunhan se "myy" tai b.) Ihan sama kunhan itse siita diggaan?
 
Periaatteessa vähän kumpaakin. Tavoitteena on tietysti tehdä musiikkia, jossa ei petä itseään (Bill Hicksin sanoin "play from your fucking heart"), mutta onhan se kiva saada palautettakin omasta musasta. Että siinä mielessä en tee enkä haluakaan tehdä musiikkia pelkästään itselleni. Sillon tietää saavuttaneensa jotain, kun jossain toisessa herää tunteita sinun musiikkisi kautta. Oli ne sitten minkälaisia tunteita tahansa. Siitä mielestäni musiikissa pohjimmiltaan on kyse.
 
En sitten tiedä tuosta väärinymmärtämisestä. Kaikki kummiskin kokee musiikin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Ei ihme jos tulee tunne että "hei ei sun noin kuulu ajatella"!

Harvoinpa sitä vaan päästää muiden kuultavaksi sellaista mikä on, vai mitenkäs sä teet? :D
 
On paljon helpompaa vääntää kymmenen tosi keskinkertaista kipaletta, kuin yksi ihan aidosti huono. :-)
 
E: Tuosta kingdomin edellisestä kommentista tuli vaan mieleeni seuraavaa. Mä kyllä suhtaudun varauksella kaikenlaisiin "teen musiikkia vain itselleni" -puheisiin. Uskon, että lähestulkoon jokainen, joka haluaa esittää toisille omaa musiikkiaan, on ainakin jollain tasolla miettinyt, mitä muut mahtavat musiikista ajatella. Jos ei muiden mielipiteellä olisi muka väliä, miksi esittää musiikkiaan muille?

Soitin hyvälle ystävälle levyä, kun oltiin kuunneltu jonkin aikaa. Kysyin: "Onko hyvä bändi?" Vastaus erittäin happamalla äänellä: "No ei!!!!!". Kerroin sit että oli omaa musaa jota olen hionut vuosia. Mietin tietty kuunteliko oikeasti, kuten myös vajoanko sinne maan siään, mut sit ajattelin että parempi tehdä kuin olla tekemättä jotain omaa. Vaikka sitten itselleen.

On paljon helpompaa vääntää kymmenen tosi keskinkertaista kipaletta, kuin yksi ihan aidosti huono. :-)
 
Ja jos tekee tarpeeksi huonon biisin, se voi olla huonoudessaan jo erinomainen!
 
E: Tuosta kingdomin edellisestä kommentista tuli vaan mieleeni seuraavaa. Mä kyllä suhtaudun varauksella kaikenlaisiin "teen musiikkia vain itselleni" -puheisiin. Uskon, että lähestulkoon jokainen, joka haluaa esittää toisille omaa musiikkiaan, on ainakin jollain tasolla miettinyt, mitä muut mahtavat musiikista ajatella. Jos ei muiden mielipiteellä olisi muka väliä, miksi esittää musiikkiaan muille?
 
Ou jees. Näin se menee, mutta ainakin omalla kohdallani kysymys on siitä, että yritän löytää, musiikkiani muilla kuunteluttaessani, uusia näkökulmia asiaan, pikemminkin kuin siitä, että yrittäisin saada selville kuinka vähän levyjä sellasella paskalla voisi myydä.
 
Kysymys on ainakin omalla kohdallani siitä, että mieluummin teen musiikkia säilyttäen itsekunnioitukseni, kuin pyrin tekemään musiikkia josta joku muu pitää, mutta jonka takana en voi itse seistä.

Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, mutta ettei keskustelu jäisi pelkäksi käsiterunoudeksi, heitäpä omalta kohdaltasi joku esimerkki? :-)
Heh, katotaan mikä runo tästä nyt syntyy... :)
Itse lähestyn musaa kollaasimaisesti ja tavallaan kerroksittain.. elektronista musaa kun väsäilen, niin usein kappaleissa ei ole yhtä selkeää lead-elementtiä joka oisi nostettu pintaan ja tuotu selvästi esiin. Tossa tulee usein juuri se ongelma, kun alkaa epäröimään ja miettimään, että onko jokin elementti liian kovalla jne. Sitten sitä himmailee pikkuhiljaa jokaista raitaa hiljemmalle ja hiljemmalle, lopulta kappale on yhtä paksua äänimakkaraa jossa ei oo mitään mielenkiintosta jäljellä ja kaikki tarttumapinta on kadonnu.
Ihan samalla tavalla sitä usein lähtee liikaa hiomaan ja editoimaan, kun alkaa kuulemaan kappaleessa vain pelkkiä virheitä. Ton hiomisen tuloksena matskusta vaan helposti häviää kaikki särmä ja kontrastit. Kuullostaa täydelliseltä ja virheettömältä, mutta ei myöskään herätä enää sen ihmeempiä tunteita ja alkuperäinen fiilis on voinu kadota täysin.
 
Äh..samaa tuubaa tuli tästäkin tekstistä. I'll Get Me Coat

E: Tuosta kingdomin edellisestä kommentista tuli vaan mieleeni seuraavaa. Mä kyllä suhtaudun varauksella kaikenlaisiin "teen musiikkia vain itselleni" -puheisiin. Uskon, että lähestulkoon jokainen, joka haluaa esittää toisille omaa musiikkiaan, on ainakin jollain tasolla miettinyt, mitä muut mahtavat musiikista ajatella. Jos ei muiden mielipiteellä olisi muka väliä, miksi esittää musiikkiaan muille?
 
Ei tuo musta yhtään romuta sitä vähän idelistista lähtökohtaa, joka kuitenkin voi olla sen tekemisen perusta, jopa "taiteilijan" itsensä sitä tiedostamatta. Kyllä mulla ainakin tekeminen lähtee siitä, että on tarve tehdä musiikkia, ja täysin kompromisoimatta teen siitä sellaista, mikä itseäni miellyttää, joskaan läheskään aina taidot eivät riitä. Todella harvoin tulee mietittyä, että mitäköhän muut ajattelevat.

Itse koen haasteelliseksi säveltää tai minun tapauksessani "kasata biisin" mahdollisimman vähäisellä määrällä legoja. Eli minusta on haastavaa säveltää yksinkertaista. Etenkin siten että se vielä toimisi ja olisi kuitenkin jotain uutta. Mielestäni Kingston Wall on siitä hyvä esimerkki että parin soinnun kierrolla onnistutaan maalaileen niin upeaa fiilistä ja atmosfääriä. Tai vaikka Nirvana... paljon yksinkertaisempia biisejä saa hakea, mutta ne vaan toimii kuin kynä silmässä.
 
Tietyllä tavalla jopa pyrin siihen yksinkertaisuuteen, mutta kuitenkin muistaen sen että se juttu kuulostaa minulta itseltäni. En minä ainakaan sävellä (kasaa) biisejä siten, että "mitähän nuo muut miettivät?" jyskyttäen takaraivossa ja koitan sen takia tehdä jotain mikä ei ole minua.
 
Itse kun en säveltämisestä mitään ymmärrä, vaan mie istun kitara kourassa ja Audacity nauhoittamassa illasta toiseen ja sinne sitten tarttuu hyviä (ja huonoja) riffejä joita yhdistelen ja joiden päälle rakennan. Yleensä kirjoitan tabit ja nuotit narulle tarttuneiden riffien pohjalta. Kenties minä teen hommaa täysin "sääntöjä rikkoen" mutta en koe silti olevani väärinymmärretty. Ainoa jonka tarvitsee minun tuotoksia ymmärtää, olen minä itse. Sama pätee myös lyriikoihin... säveltäminen ja runojen/lyriikan kirjoittaminen on henkilökohtainen henkireikä. Tykkäsi muut siitä tai ei.

En koe.
 
Koen saavani arvostusta kaikessa mitä teen juuri sen verran kuin ansaitsenkin (tai vähän enemmän), eikä mulle ole ongelmana etten saisi töitä kaupaksi, vaan enemmänkin se, ettei elämässä enää ehdi mitenkään tehdä kaikkea sitä minkä tahtoisi, eikä perehtyä kaikkiin niihin aloihin joilla vielä haluaisi saada aikaan jotain.
 
Renessanssi-ihmiseksi pilkkaa puoliso, mutta se on hyväntahtoista. Itse veikkaisin lievää ja ehdottomasti hyvälaatuista aikuisiän ADHD:ta, joka pakottaa tarkkaavaisuuden jakautumaan kaikkiin mahdollisiin kiinnostuksen kohteisiin.
 
Päteminen ei oo kauhean mielenkiintoista, oikeasti. Tärkeintä elämässä on tulla toimeen itsensä kanssa ja pyrkiä tekemään oikein sekä itseään että muita kohtaan. Kaikki muu tapahtuu siinä sivussa, niin hyvä kuin paha.

En minäkään, olen lahjakas kuin mikä, mutta laiskurina ainutkertainen. Siksi en ole katkera jos puolivillaiset viritykseni eivät saa leukoja loksahtamaan.
Olen sanomattoman yllättynyt, että olen saanut jotain elämässäni ylipäätänsä tehtyä.
En olisi varmaan perustanut ikinä bändiä jos en olisi ajatellut että olisin melkoinen nynnerö jos teen sata biisiä enkä kehtaa ainuttakaan julkisesti esittää.

Ei tuo musta yhtään romuta sitä vähän idelistista lähtökohtaa, joka kuitenkin voi olla sen tekemisen perusta, jopa "taiteilijan" itsensä sitä tiedostamatta. Kyllä mulla ainakin tekeminen lähtee siitä, että on tarve tehdä musiikkia, ja täysin kompromisoimatta teen siitä sellaista, mikä itseäni miellyttää, joskaan läheskään aina taidot eivät riitä. Todella harvoin tulee mietittyä, että mitäköhän muut ajattelevat.
 
Vaikea munkaan on nähdä että ainakaan sävellysvaiheessa edes voi miettiä toisia - ainakaan itse en sellaiseen kykene. Sovituksissa ja tuotannossa sitten voi mahdollinen kuulijakuntakin olla mielessä, mutta eiköhän melkeinpä jokaiselle ole ensisjaista se, että biisi kuulostaa omaan korvaan mahdollisimman hyvältä. Oikeastaan ainoa asia, missä minä miettisin muita ihmisiä, on se, että minkälaisilla miksaus yms. keinoilla saisin sen oman ideani sieltä kaiken seasta parhaiten esille niin, että muutkin sen ymmärtävät.

Mulle ihan sama ymmärtääkö joku vai ei, pääasia että itte tykkää tekemisistään.

Aye!
 
Onneksi en sentaan kuitenkaan ihan yksin ole naiden "vi~~u ettekste tajuu, etta taa on paskaa!" -ajatusteni kanssa. Opiskellessa tata hommaa pitaa tiettyihin deadlineihin mennessa olla rallit valmiina. Siin ei paljoo jaa aikaa miettia, etta haluunko nyt "julkaista" tan biisin vaiko enko. Kait se on vahan sama tilanne sillonkin, kun leipa on kiinni siita, etta tuleeko kukaan koskaan keikalle/ostaako levya?
 
Mut kyl sita sitten aina alkaa miettia, etta onko kaikki sen arvoista, jos kolmen viikon tyosta saatu palaute/palkkio on surkeempaa kuin 10 minuutin "munonpakkonytsaadajotainaikaseksi" -hommasta. Et pitaisko vaan relaa, syoda burgereita, juoda piimaa, kayda naisissa ja hosua sillon tallon (ehkapa elaman sisalto korreloi suoraan taiteeseen ;) ).
 
Joonas.

Jos nyt ihan yleisesti ajattelee, ni suurin osa ihmisistä on vaan valitettavasti täysin kykenemättömiä kuuntelemaan yhtään normaalista popista poikkeavaa musaa..
Empiirisen tutkimukseni perusteella oon todennu seuraavaa: kun kysyt ihmiseltä että mitäs kuuntelet niin suurinosa ihmisistä sanoo "vähän kaikkea", ja 90% näistä vähän kaikkea ihmisistä ei oikeasti kuuntele juuri mitään ja/tai kuulee muttei kuuntele lähinnä sitä mitä radiossa soi.
 
Loput 10% näistä "vähän kaikkea ihmisistä" sitten tosissaan kuuntelekin vähän kaikkea, muttei mitään mitä radiosta tulee. Sitten on siis tää epämääräinen ei-suurinosa ihmisistä joiden musatottumuksia voidaan tarkastella vaikka tuolta m.netin levylistojen Top 100-levyistä.
 
Totaalisen offtopic väärinymmärrettyihin taiteilijoiden nähden mutta kunhan vain kirjoittelen =)