Aloittelijat ›

Aika moni on painottanut sitä että alkuvaiheessa olisi hyvä opetella korvakuulolta soittamaan jotain biisejä, eikä vain blokata sieltä tabloista. Itse ajattelin että olis hyvä opetella soittamaan korvakuulolta sitten vasta kun on oppinut tuntemaan tota kitaran otelautaa paremmin.. että millanen ääni tulee mistäkin nauhavälistä yms. Vai oppiikko sen parhaiten tuntemaan siinä korvakuulolla opettelemisessa?

No tärkein juttu alussa on oppia virittämään se skitta kunnolla korvakuulolta eli ilman mitään virittimiä. Mun mielestä aika sama opetteleeko korvakuulolla vai lapusta piisejä jos siis soittoharrastus on vasta alkamassa/ alkanut. Itteltäni ei aikanaan yhtään sujunu toi korvakuulolta opettelu/ en tosin juurikaan jaksanu yrittääkään. Nyttehän tuo sujuu ihan mukavasti. emt varmaa suht turha postaus oli, mutta ei mitenkään välttämätöntä must heti ruveta korvakuulolta opettelee skipaleita.
 
Tai sit vaa rupeet heti vääntää omii piisei!1

Kannattaa ehdottomasti sitäkin harjoitella osana muuta harjoittelua. Siitä on todella paljon hyötyä soittamisessa.

Kannattaa ehdottomasti sitäkin harjoitella osana muuta harjoittelua. Siitä on todella paljon hyötyä soittamisessa.
 
Kyllä kannattaa. Mutta ei kuitenkaan liikaa. Edellisessä kirjoituksessakin oli mielestäni paljon asiaa. Alussa pitää keskittyä niin moneen asiaa, ettei mikään levyltä plokkaaminen mielestäni ole ensimmäinen asia. Kuitenkin sillä erotuksella, että alusta asti mielestäni pitää opetella kuuntelemaan omaa soittoaan. Sitä kautta on myös helpompi alkaa plokkaamaan tavaraa kiekoilta; jos tietää, miltä mitäkin soittaessa kuulostaa, tietää helpommin, mitä toinen soittaa.
 
Perusasioiden opettelu teorian puolelta auttaa myös kovasti plokkaamisessa. Suurin osa hutusta menee kuitenkin tiettyjen sääntöjen mukaan, ja tietämällä ne säännöt on huomattavasti helpompi löytää ne korvakuulolta.

Itse ajattelin että olis hyvä opetella soittamaan korvakuulolta sitten vasta kun on oppinut tuntemaan tota kitaran otelautaa paremmin.. että millanen ääni tulee mistäkin nauhavälistä yms. Vai oppiikko sen parhaiten tuntemaan siinä korvakuulolla opettelemisessa?
 
Kyllä sen mielestäni parhaiten oppii juuri siinä korvakuulolla opetellessa, kun joutuu vertaamaan itse tuottamiaan ääniä levyltä tuleviin. Lähtee vaan liikkeelle riittävän helpoista biiseistä.

Tarkoitetaanko tuolla korvakuulolta virittämisellä virittämistä ilman mitään vertailuääntä? Itse olen aina virittänyt ottamalla metronomista A 440HZ ja sitä verranut A-kieleen.

Sävelkorva on käsittääkseni myös asia jota pystyy suurestikin kehittämään. Pelkkä (tabuista joita en oikein dikkaa kts. nuotiobiiseitä juttuni) tai nuoteista soittaminenhan voisi olla täysin mekaanista toimintaa jolla ei musiikin kanssa ole paljoakaan tekemistä.
 
Itse kun harrastan myös laulua, pidän kosketinsoitinta varmempana sävelkorvan kehittäjänä ainakin laulamisessa ja lauluskaalojen harjoittelussa.
Kitaran viritys korvakuulolla on myös hyvää harjoitusta vaikka itse kuitenkin pyrin lopulliseen tarkkuuteen mittarin avulla.
 
Kitarahan ei ole koskaan mikään täysin vireessä oleva soitin, sävel muuttuu riippuen miten painat kieltä ym. Eikä liian tarkka vire ole mikään tärkeä asia muuten kuin oikean oppimisen kannalta, soitossa pieni epävire ja epätarkkuus on esityksen suola. Konemusiikki on tylsää.
 
Silti kannattaa opetella soittamaan hitaasti ja tarkasti, mahdollisimman oikein, sillä väärän tekniikan korjaaminen on iso työmaa, kun ensin opettelee väärän tekniikan pois ja uuden siihen päälle.
Maltti on valttia, kertaus opintojen äiti.
 
Mitä tarkemmin ja paremmin oppii soittamaan, sitä helpompi on hieman vaikka tarkoituksella antaa lipsua ja soveltaa. Tuskin kenelläkään on pelkoa että soittaa liian hyvin ja tarkasti ja jos näin käykin, on helppo antaa löysää.
Väärin ja epätarkasti on kyllä vaarallisen helppoa oppia soittamaan.
 
Nuottien opettelu, jos ei niitä osaa, on pieni juttu verrattuna koko musiikkiharrastukseen ja kunnolla soittamaan oppimiseen.
 
Samoin kitaran otelaudan nuotit syöpyy päähän pikkuhiljaa jos on kunnollinen taulukko missä nuotit esillä ja oivaltaa miten sävelet nauhoilla menee.
 
Itse suosin tapaa että kappale opetellaan korvakuulolta ja tarkistetaan nuoteista, tosin ensimmäinen sävel kannattaa heti katsoa nuoteista jotta soittaa sävelen samassa sävellajissa kuin nuotit.
 
Nuottejakin on vain monenlaisia, alkuperäiset aina luotettavampia kuin toivelaulukirjojen nuotit.
 
Myös näissä tabulatuureissa voi olla virheitä vaikka miten paljon.
 
Tähänkin amatöörimielipiteeseen pitää myös suhtautua varautuneesti.

Korvakuulolta opettelu on mielestäni elintärkeää. Ja olen siinä erittäin huono. Mielestäni kitaraa opetetaan liikaa skaalalaatikoina, jolloin pitkittäissuunta jää varjoon. Korvakuulolta opetellessa pitkittäissuunta luontevasti aukeaa. IMO, ja silleen.
 
Mielestäni korvakuulolta kannattaa opetella kaikkea mainostunnareista happy birthdayn kautta lempilevytyksiin. Hidastussoftia (ASD, Transcribe!, WMP 10, jne) voi käyttää apuna, luupaten jos on tarvis.
 
Ja jos on tabikirja ja levytys, niin siitähän voi tehdä itselleen tehtävän, opetella korvalla ja tarkastaa sitten tabikirjasta.

Kannattaa ehottomasti mahdollisimman äkkiä opetella soittamaan korvakuulolta. Itelle kävi nimittäin niin että soittelin guitarpro-tabloista biisejä melkein pari vuotta ku alotin soiton ni soitosta tuli semmosta suorittamista. Sitten tajusin sen ja aloin opetella korvakuulolta soittoa ja tekemään soitostani enemmän luonnollisen kuuloista. Toki alussa on hyvä opetella soittamaan tabloista, ni oppii sitten vähän ottamaan mallia omiin riffeihin ja likkeihin.

Tarkoitetaanko tuolla korvakuulolta virittämisellä virittämistä ilman mitään vertailuääntä? Itse olen aina virittänyt ottamalla metronomista A 440HZ ja sitä verranut A-kieleen.
 
Kannattaa joskus kokeilla virittää ilman vertailu ääntä, ja sit kattoo vaikka viritys mittarilla et kuinka lähelle oikeaa on päässyt, pystyy aika hyvin testaan sävelkorvansa :)

Kannattaa joskus kokeilla virittää ilman vertailu ääntä, ja sit kattoo vaikka viritys mittarilla et kuinka lähelle oikeaa on päässyt, pystyy aika hyvin testaan sävelkorvansa :)
 
En nyt ihan varma ole "hyvän sävelkorvan" määritelmästä, mutta miun mielestä ilman yhtäkään vertailuääntä virittäminen on kohtalaisen hankalaa, lähes mahdotonta, vaikka olisi miten hyvä sävelkorva. Tai ehkä miulla ei vaan ole hyvä sävelkorva. Jos saan yhden äänen, vaikka sen A:n jostain, niin saan kitaran vireeseen sen jälkeen aika tarkasti. Tottakai kokemuksen kautta varmaan oppii kuulemaan, mikä ääni on mikäkin, mutta sävelkorvan tarkkuuden mieltäisin niin, että erottaa äänten erot ja epävireisyyden hyvin.

Kannattaa joskus kokeilla virittää ilman vertailu ääntä, ja sit kattoo vaikka viritys mittarilla et kuinka lähelle oikeaa on päässyt, pystyy aika hyvin testaan sävelkorvansa :)
 
Minulla ainakin korva heittää helposti ilman vertailuääntä, mutta taas sävelten keskinäiset korkeuserot on aika hyvin hallussa.
 
Parhaiten tuo alkusävel kyllä tulee jontain hyvin opittua kappaletta hyräilemällä, voi mennä aika lähellekin. Äsken juuri osui sattumalta.
 
Tätä on hyvä testailla mm. omatekoisella "purkkikitaralla" jossa on kaksi kieltä ja basson mensuuri eli tämä kielen jänneväli. Eli tuommoinen kitara soi aivan kivasti eikä maksa juuri mitään.
Koska otelautaan ei tule nauhoja pitää soittaminen tapahtua korvakuulolta ja mittarista tarkistella.
 
Esimerkikisi netistä imuroidulla viritysmittarilla on hyvä soitella kolmisointuja, seiskoja tai sävelmiä, samoin soittaa jotain sävelmää ja tarkistella oikeat sävelet kappaleen nuoteista.
 
Myös olen kirjoittanut joskus kitaralla soittamani melodian nuottiviivastolle ja verrannut säveliä kappaleen nuotteihin.
 
Sointujen mukaan kyllä laulun pitäisi lähteä oikeasta nuotista, mutta esim. joskus 20 vuotta sitten viimeksi kuullun kappaleen sisällä voi olla pieniä heittoja, koska sävelmän voi soittaa hieman eri tavoinkin kunhan "peruspalikat" on kohdillaan.

En nyt ihan varma ole "hyvän sävelkorvan" määritelmästä...
Kyllähän sävelkorvaansa kannattaa reenata, ei siitä haittaakaan ole.
En minäkään kitaraa täydelliseen vireeseen tuolla tavalla saa, mutta kyllä ainakin itse pääsen. Kuhan vaan muistelee miltä A:n pitäisi kuullostaa ym.
Yleensä kieliä vaihtaessa olen tota kokeillut.

Kyllähän sävelkorvaansa kannattaa reenata, ei siitä haittaakaan ole.
En minäkään kitaraa täydelliseen vireeseen tuolla tavalla saa, mutta kyllä ainakin itse pääsen. Kuhan vaan muistelee miltä A:n pitäisi kuullostaa ym.
Yleensä kieliä vaihtaessa olen tota kokeillut.
 
Mutta pointti olikin se, että tuo A:n muisteleminen liittyy enemmän miun mielestä juuri muistiin ja kokemukseen, kuin korvan säveltarkkuuteen.

Mutta pointti olikin se, että tuo A:n muisteleminen liittyy enemmän miun mielestä juuri muistiin ja kokemukseen, kuin korvan säveltarkkuuteen.
 
Niin, siis tuo vaatii absoluuttista sävelkorvaa, jota ei oikein harjoittelemalla saa, jos ei sitä lahjaa ole. Suhteellista sävelkorvaa voikin sitten harjoittaa kuuntelemalla.

Ja täytyypi sanoa, että korvakuulolta soittaminen ja kavereiden kanssa jammailu on aina sitä parasta soittoa. Hulluksihan siinä tulee, jos alkaa kaikki sointukierrot ulkoa opettelemaan.
 
Eihän laulajatkaan ajattele yksittäisiä ääniä laulaessaan, vaan he muistelevat miten kappaleen "kuuluu" mennä ja laulavat sen.
 
Kitaristin olisi hyvä päästä samalle tasolle, eli pystyy soittamaan mitä ajattelee.
 
Vuosiahan siihen täydelliseen opetteluun menee, mutta antoisaa se on.
 
Muutaman skaalan kaavamaisen opettelun jälkeen, korvakuulolta soittokin käy helpommin.

Niin, siis tuo vaatii absoluuttista sävelkorvaa, jota ei oikein harjoittelemalla saa, jos ei sitä lahjaa ole. Suhteellista sävelkorvaa voikin sitten harjoittaa kuuntelemalla.
 
Nyt on kyllä pakko avata sanainen arkku. Siis, absoluuttinen sävelkorva on nimenomaan opittu taito, ei mikään yliluonnollinen ilmentymä. Se yleensä syntyy siitä, että on paljon kuullut musiikkia pienestä pitäen ja alottanu soittamaan ihan sikanuorena. Ja toisekseen, myöhemmälläkin iällä voi opetella absoluuttisen korvan.
 
Siks toisekseen, a:n paikan kyllä pystyy opettelemaan ulkoa. Kyllä esim. viulistit aika hyvin vuosien varrella oppivat sen a:n paikan muistamaan.
 
No joo, kaikki on suhteellista. (Olipa taas paljon järkeä tässä tekstissä...)

Muokattu turhuuksien tähden osa tekstistä pois (ei ollut tärkeää) =)
 
Yhdyn tuohon Micantin kirjoitukseen siltä osin, että imo se taito on opeteltavissa. Viritän itse korvakuulolta kitarani, vaikka koskettimet tuossa vieressä olisikin. Viimeksi jammaillessani koskettimien muistiin tallentamani metelin tahtiin, soinnut kuulostivat kohtuusamalta, ellei jopa lähes samalta - väittäisin siis, että samalta, kuin mihin olin kitaranikin saanut. Toisaalta, en kyllä sanoisi tuota edes kitaraksi.. voi siis olla, että se räminä ja särinä peitti karun todellisuuden. Putoan pilvireunaltani, jahka uusi kielisoitin tulee taloon ja puhutaan sitten lisää..
 
Musiikinopintoja aloitettaessa yhdyn taas valtavirran mielipiteisiin, siinä ohessa sitä sävelkorvaa ja korvakuulolta soittamista kannattaa harjoitella. Olisi hyvä osata sävellajit, jolloin korvakuulolta soittaminen helpottuu huomattavasti, eikä jokaista nuottia tarvitse erikseen arpoa. Tämä taas imo. Ja nimenomaan helpoilla kappaleilla.
 
Saivartelua = http://fi.wikipedia.org/wiki/Absoluuttinen_s%C3%A4velkorva
Sama enkuksi = http://en.wikipedia.org/wiki/Absolute_pitch

ellei aivojen tilalla ole kone, joka laskee sävelen korkeuden kymmenissä desimaaleissa ja johon ihminen itse taas ei pysty!

 
Tuo nyt menee jo vähän liiaksi saivarteluksi, eikö? Eli tarkoitat tavallaan siis että sanaparia absoluuttinen ja sävelkorva ei voi reaalimaailmassa olla olemassa. Vai tarkoitatko että jollain eläimellä voi olla absoluuttinen sävelkorva, tai että koneella voi olla korva? :P
 
Ja onhan sitä yhtä lailla vaikka kuinka monta muutakin sanaparia jotka ei irtirevittäessä ja suurennuslasilla katsoen "voi olla totta". Mutta niinhän ei tarvitse kenenkään aikaa tuhlata, ellei ole tutkija yliopiston mahtavan.