Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Minkäs sorttinen meteli näin rockmusiikin raskaammalta laidalta ihmisille täällä kolahtaa? Kenties kaikkiruokaisuutta, vaiko yhden genren nimeen vannomista? Mikä on Se juttu?
 
Kerron omalta kohdaltani. Minulle Iron Maiden on yksittäisistä bändeistä se kaikista kovin juttu, ja bändin diggailu on lipsahtanutkin keräilyn puolelle pienen budjetin sallimissa rajoissa. Iron Maiden upposi 2005 kunnolla ja bändin Seventh Son of A Seventh Son oli minulle pitkään audiomuotoinen raamatunvastike, ylittämätön teos johon uusia metallilevyjä tuli poikkeuksetta verrattua. Saman bändin tuore A Matter Of Life And Death meni sitten ohitse räjäyttäessään tajunnan totaalisesti heti ilmestyttyään.
 
Vaikka suosikkibändini edustaakin metallin perinteisempää laitaa, oikeastaan sitä seuraavat aktit ovatkin suurimmaksi osaksi enemmän raskaampaa tavaraa. Deathin voin sanoa seuraavan Maidenia bändeistä puhuttaessa, mutta sen jälkeen soppa alkaakin mennä sekalaisemmaksi, ja monta eri tyylilajia edustavat bändit uppoavat.
 
Death metal-puolelta löytyvät Cannibal Corpse, Autopsy, Deicide yms, ja tätä genreä kohtaan tuntemani vetovoima on vain voimistumassa jatkuvasti. Thrash-puoli on jo DM:ää ennen tutuksi tullutta tavaraa Metallican,Megadethin, Slayerin, Sepulturan ja monen muun voimin. Black metal-tutustuminenkin on aluillaan, mutta kattaa toistaiseksi vasta Darkthronen.
 
Kaikenkaikkiaan pidän erilaisista yhtyeistä, vaikkakin pelkän metallikentän sisällä "työskentely" rajaakin musiikkimakua aika rankasti. Mutta kun annat sormen..Koko kuvio on henkilökohtaisesti vasta aluillaan, ja niin monet nimet odottavat vielä löytämistään. Uusia bändiä maiskotellen siis eteenpäin niiden annista nauttien! Tälläkin hetkellä tutustuttavana nippu houkuttelevia nimiä, aina Saxonista Obituaryyn, Six Feet Underiin tai vaikka Dion läpileikkaukseen.
 
Kertokaahan omista suosikeistanne.
 
PS: Omakuvauksestani löytyvän suosikkialbumilistan voi käydä tsekkaamassa jos innostaa

Avantgardesta örrimörriin, aivan kaikki menee. Tai no, TRVV GRVM NEKRÖKVLT -suhinabläkkistä en ymmärrä, enkä diggaa NSBM:stä lainkaan.

No valikoivaa kaikkiruokaisuutta, jos semmoista nyt on.
 
Metallin kuuntelu läksi itselläni Opethilla ja Emperorilla, joten "metallimakuni" ei edes perustu ehkä aivan näille metallin perinteisille arvoille. Ihastuin Opethissa ja Emperorissa aivan muihin asioihin kuin raskauteen tai nopeuteen. Sitä ennen olin lähinnä kuunnellut 70-luvun heviä ja progea ja metallimusiikki vaikutti vain aivottomalta möykältä. No sitten kuitenkin noiden bändien myötä lähin tsekkailemaan vähän enemmänkin metallibändejä ja nyt sitten kuuntelen aika monenkin metalligenren musaa.
Vaikeaa kuitenkaan sanoa, että mikä genre olisi lähinnä sydäntä. Ne asiat joita musiikissa arvosta, eivät ole mitenkään genresidonnaisia. Jos artistit ovat tehneet musiikkiaan tosissaan ja sydänverellä, niin silloin se yleensä on hyvää. Ja jos en tajua ensikuuntelulla jonkun genren estetiikkaa ja muuta semmosta nii kuuntelen lisää ja luen juttuja ja selvitän että mitä tässä musalajissa nyt pitäis oikeestaan ees kuunnella blä blä blä. Kaikki on hyvää.

Kasarihevi. Kaikki muu on turhaa.

Kasarihevi. Kaikki muu on turhaa.
 
Vähän mutta asiaa!

Tälä hetkellä thrash ja speed metal tuntuu hallitsevan musiikkijuttuja ihan ylivoimaisesti: Sodomin, Venomin ja Anthraxin klassikoihin olen par'aikaa tutustumassa, Megadeth, Sepultura ja Metallica ovat myös lähellä sydäntä. Tällä hetkellä, ja jo pitkän aikaa ehdoton suosikkiyhtyeeni on ollut suomalainen speed-pioneeri STONE, jonka kaikki levyt kokoelmaa lukuunottamatta omistan.
 
Testament ja Kreator on niinikään tutustumisen alla, ja elokuinen Jalometalli-reissu on ehdoton!
 
Eli paljon on vielä kuulematta, näkemättä ja kokematta tältä metalliselta alalta. Deathmetelitkin sitten aikanaan, kunhan saa nämä rässit "alta poijes." Deathilta itseasiassa SBGn, Leprosyn ja Humanin omistankin ja varsin mielenkiintoiselta vaikuttaa tämäkin poppoo! (edit:) Sentencedin kolme ekaa on myös hallussa, varsin uskomatonta antia varsinkin North From Here, jossa pohjolan elementit kerrassaan mahtavalla tavalla on raskaaseen musiikkiin yhdistetty. Niin, ja Amojen Tales on myös kelpo levy, vaikkei missään tapauksessa ole yllämainittuihin levyihin mitenkään verrattavissa.
 
Että metallilla mennään :)

Jaa'a. Nyt on ollu todella pitkä tauko metallin kuuntelusta,kun tuntuu ettei saa enää minkäänlaisia kicksejä koko musatyylistä. Jos Rage Against The Machine luetaan metallibändiksi,niin se on tällä hetkellä lähimpänä sydäntä.

Yleensä kaikki mitä luetellaan vaan metalliksi. Death, Thrash, Black, melodiset metallit, heavyt ym. Mutta Grindistä en perusta oikein.

Metallin saralla olen vanha kasarijäärä, eli rehellinen 80-luvun perinteinen heavy metal menee aina. Samoin wanhan koulukunnan thrash ja death metal. Doom metalistakin tykkään oikein paljon. Samoin myös hiemankin kokeellisempi ja erikoisempi metalli menettelee tietyissä määrin. BM:iin en ole oikein koskaan päässyt kunnolla sisälle ja power metal tuottaa tietyn sortin ärsytysreaktioita. Etnometallin suhteen toimivat tietyt bändit, hieman valikoiden tässäkin.
 
Aika monenlainen metalli loppuviimeksi uppoaa. Olen aina ollut kiinnostunut uusista ja mielenkiintoisista yhtyeistä.

^ Minäkin olen lähiaikoina pyrkinyt olemaan entistäkin avoimempi ja ennakkoluulottomampi uutta musiikkia kohtaan. Tämän kipinän sain siitä, kun pidin Cannibal Corpsea karmeana yhtyeenä, ja hyvin pian ihastuin koko yhtyeeseen, joka nyt taas kuuluu suosikeihini. Tämän jälkeen olen yrittänyt olla vastaanottavaisempi, ja musiikista saa irti paljon enemmän.

Mikä on Se juttu?
 
Semi-tekninen death metal ennen vuotta -96.

Itse musiikki on mun sydäntä lähinnä. Kuitenkin raskaamman puolen messiaita mulle on aina ollut: Metallica, Pantera ja Strapping Young Lad. Metallican levyt löytyy ...and justice for alliin asti, muita en ole ostanut tason tipahtamisen vuoksi (St.Anger on kyllä hyvä). Panteralta löytyy kaikki levyt paitsi Reinventing Steel. Strapping young ladilta löytyy taas: Alien, Alien limited edition, The new black, The neck black limited edition, Strapping young lad, City, Heavy as a really heavy thing, Heavy as a really heavy thing (uudelleen julkaisu), DVD ja kaikki tuotteet mitä löytyy "strapping young lad"- haulla hellsinkishopista. Kerran olen SYLin livenä kokenut, kunhan eivät nyt lopettaisi.
 
Muualta tulevat vaikutteet ovat selvästi Muse, Django Reinhardt, Freak Kitchen & Freak Guitar, Frank Zappa etc. Klassisen musan puoleltakin on vaikutteita napattu vähintäänkin tarpeeksi.

Ihan kaikenlainen musiikki laidasta laitaan tippuu Beheritin ja Blasphemyn väliltä.
 
;-(

Thrashistä se kaikki lähti liikkeelle. Ensin Metallicaa sitten tuli Slayer ja muut isommat nimet, Testament, Kreator, Exodus. Sen jälkeen alkoi tutustuminen vähän ''UGmpaan'' thrashiin.
 
Death metal alkoi kiinostaamaan kun rässiä oli jo liikaa. Death, Morbid Angel, Obituary, Cannibal Corpse, Entombed. Luettuani Choosing Death -kirjan bändejä vasta alkoikin löytyä. Samalla iski grindi, josta en aijemmin välittänyt. Aloin kuunella Napalm Deathia, Terrorizeriä ja uudempia bändejä. Grindi toi mukanaan kiinostuksen HCmpaan ja punkimpaan kamaan. Hardcore thrash ja cross-over iskivät kovaa. D.R.I., Cryptic Slaughter, Nausea, Municipal Waste.
 
Myös sludge/stoner/groove osasto kolahtaa. Pantera, Down, Eyehategod, ehkä BLSänkin voi hiukan tähänsuuntaan laskea.
 
Black metallista en oikeen ole kiinostunut. Mutta muissa genreissä tulee kokoajan uusia ja mielenkiintoisia löytöjä vastaan.

Lukeekohan tätäkään kukaan?
 
Luin.
Noh... Annetaas palaa...
 
Obituary. Jotain kuuden seittemän vanha taisin olla, kun isoveli tätä alkoi tuputtamaan oikein toden teolla. Kyllähän siinä pikkunaskalin maailman järkkyi. Teki lähtemättömän vaikutuksen. Jotain vuotta myöhemmin oli sitten itellekin pakko nauhotella kaikki mahdollinen Obituary, mitä vain veljeltä lainaksi sain. Edelleen kuuntelussa kyseinen bändi. Erittäin loistavaa mättöä. Kuten jäsen Vasara taisi joskus todeta: "Obituary on malliesimerkki siitä, ettei 80-alueella tarvitse ajaa 140 km/h ollakseen rankka" :D Omalle kohdalle Slowly We Rot, The End Complete ja Back From the Dead ovat klassikkoja, mutta suosikit kuitenkin ovat juurikin Cause of Death ja World Demise. Myös uusin levy, Frozen in Time on helvetin kova. Juuri sitä, mitä kaipasinkin.
 
Carcass. Carcassilta oikeastaan kaksi levyä, Necrotism - Descanting the Insalubrious ja Heartwork, ovat olleet aina tärkeitä juttuja. Necrotismin Corporeal Jigsore Quandaryn basarituli paloi mieleen joskus samoihin aikoihin, kun Obituaryyn tutustuin, kiitos armaan veljeni. Ja Heartworkhan on mestariteos all the way. Uskomattoman hienoa musiikkia. Pelkästään jo sen levyn takia Carcass ansaitsee minun silmissä lähes Obituaryyn verrattavan statuksen.
 
Nine Inch Nails. The Downward Spiral oli joskus 12-vuotiaana erittäin raju repäisy siihen mennessä tutuksi tulleeseen metallin ja rokin kenttään. Se tarjosi rajattomasti uusia näkökulmia. March of the Pigsin komppi kohosi Corporal Jigsore Quandaryn tykittelyn rinnalle niiden taontojen joukkoon, jotka mullisti maailmaa. The Fragile oli kaikessa mammuttimaisuudessaan jo suoranainen prosessi itsellekin. Ensimmäinen levy, jonka sisältöön ja perkaamiseen huomasin käyttäväni voimavaroja ja aikaa erittäin antaumuksellisesti. The Great Below, We're in This Together (johon liittyy eräänlainen ihmissuhdetapauskin hyvin läheisesti) sekä The Day the World Went Away kuuluvat omien all time-suosikkien joukkoon. With Teeth sinänsä on kokonaisuutena näiden kahden veroinen mestariteos. Rakastan.
 
Mokoma. Olin naapurikaupungissa levykaupassa tutkailemassa, josko löytyisi jotain uusia tuttavuuksia ihmeteltäväksi. Kurimus oli julkaistu jotain pari viikkoa aiemmin. Mainos mylvi bändin nimeä ja hauskan näköistä kukkoa. Kannen perusteella ostin levyn ja menin kotiin kuuntelemaan. Mene ja tiedä räjäytti seinät irti sellaisella paineella, että hirvitti. Mitä helvettiä, suomen kielistä paahtoa, joka kuulostaa näin pelottavan kovalle?! Eihän sitä uskoa voinut. Siitä asti bändi ollut kotimaisista se ykkönen. Ja vielä kun bändi on parantanut kuin sika juoksuaan myös albumiensa kohdalla, on kärkipaikka aika kiistaton. Livenä toimii aina. Jesh.
 
Tool. Nine Inch Nailsin The Fragilen kaltainen purkuoperaatio kohdistui joskus muinoin Lateralukseen. Lateralus on yksi omista ykkössuosikeista, ehdottomasti. Millä mittarilla tahansa mitattuna... Lähes täydellisyyttä hipova kokonaisuus. Myöhemmin kaikki Toolin levyt tullut hommattua, mutta yksikään bändin muista levyistä ei mielestäni yllä Lateraluksen tasolle. Toki varmasti osasyynä on sekin, että Lateralus teki niin lähtemättömän vaikutuksen silloin joskus.
 
Strapping Young Lad. Porukan uusin tuttavuus. Vajaa pari vuotta takaperin vastaan tuli tällainen bändi. Shitstorm. "mitä vittua?" We Ride. "quee?!" Love?. "eiherrantähden!" jne.jne. Kun koko siihen asti ilmestynyt tuotanto oli jauhettu läpi, olo oli kuin pesäpallomailalla hakatulla. SYL tuli ns. puun takaa. Siihen päivään olin tavallaan elänyt siinä uskossa, ettei mikään enää pääsisi varsinaisesti yllättämään millään muotoa. Kaikennäköistä oli kuultu ja koettu musiikin saralla. Townsend miehistöinen kuitenkin tarjosi täysin uudenlaisen maailman. Järkihän siinä meinasi mennä. Akseli City-Sulka-Alien on niitä itselle tärkeimpiä myös. Parasta.
 
Bonuksena mainittakoon porukka Kyuss, Unida, Fu Manchu ja Monster Magnet. Stoner on pudonnut itselle niin kauan kuin muistan ja nämä ovat sitä ehdotonta kärkikastia siltä saralta. Unidan Coping with the Urban Coyote hämmensi uskomattoman rohealla ja vittumaisella äänimaailmallaan. Kyussin klassikkolevyt ovat mahtavaa rokkia ja Fu Manchun jauhamiset ehkä grooveinta kesäjamitusta koskaan. Monster Magnetin Monolithic, Baby on jotakuinkin paras 2000-luvulla ilmestynyt rock-albumi... MM:n aiempia albumeja (varsinkin Powertrip) väheksymättä.
 
Miljoona hyvää tietysti jää mainitsematta, mutta eikös se vähän ideana ollutkin poimia ne tärkeistä tärkeimmät?... Hohhoijaa.

melkeen kaik män, jos on vaan jotaan omaa annettavaa. Varsinkin tällä mättöpuolella vaikuttaa olevan bändejä niiiiiiiiin helvetin paljon, että välillä on aika masentavaa yrittää löytää jotakin uutta tai edes omaperäistä.
Oisko se "SE" juttu sitten tommonen brutaalin deathmeatllin ja vähän melodisemman metalcoren sekotus. Ainaskin itte yritän soittaa sen tyyppistä kamaa.
Kai se mikä metallissa yleensä viehättää (ainakin mua) on yksinkertaisesti se kaiken äärimmäisyys ja sanottaisko kultivoitunut alkukantaisuus ;o). Sitä kaikkea tuskaa, surua ja synkkyyttä, raivoa, vihaa ja murhaa on hieno fiilistellä, tuntee olevansa elossa ja tuntee olevansa ihminen. Vaikka kyllä se loppupeleissä pitää aika huumorilla ottaa. Verrataan vaikka musiikin kehitystä maailman muuhun menoon ja ihmisen touhuihin. Jos vaikka ensimmäiset afrikan metsissä syntyneet rummutukset ja renesanssin klassiset sävellykset kuvasivat hyvin planeettamme sen hetkisiä ihmisen muokkaamia ympäristöjä, niin sanoisin myös metallin edustavan aika hyvin tätä nykyaikaa. Voi kyllä, loppumme on lähellä.
Muutenkin koko tää mättömeininki edustaa mulla semmosta aika maanläheistä meininkiä. Kuolemaahan se kaikki nyt melkein käsittelee, ja mikäs sen kiehtovampaa ja silti niin tavallsita ja luonnollista. Vaikken black-metallia hirveästi kuuntelekkaan, mun mielestä se on paikotellen hyvinkin asiallista. Synkkiä metsiä ja pakanallisuutta. Erikseen on sitten kaikki saatananpalvonta-meiningit, joka nyt ei oo muuta ku käänteistä kristinuskoa. En myöskään satanismista hirveesti perusta, toi sosiaalinen darwinismi on musta aika naurettava ajatus.
No, kylläpäs sitä taas innostus kirjotteleen vaikka vähän aiheesta eksyskin...

Laajakatseisuus. Mutta jos oikein kirveellä, konekiväärillä ja kaakaolla uhataan, niin Industrial Metal. Normaalikuuntelussa rokkipuolelta menee sen lisäksi vähän omaperäisempi death metal - ei siis tusina-Cannibal Corpse- ja Entombed-kloonit, vaan sellaiset joilla on jotain ideaakin hommassa. Sitten black metal, jossa myöskin pitää olla ideaa. Ei mitään suhinakohinaa / niin saa-tanan tr00 evil necro kvlt -kamaa, vaan musikaalista sellaista. Grindcore myöskin pieninä annoksina piristää sopivasti päivää. Power Metal myöskin, joskaan ei se "pahin" kieuntapilistely, vaan jälleen kerran se hiukan omaperäisempi. Progressiivinen metalli menee myöskin sopivina annoksina kunhan ei ole liian paljon pelkkää soitinmasturbaatiota - niitä biisejäkin pitää löytyä. Thrashillä käynnistyy aina sopivasti kone. Luonnollisesti sitten myös 70-luvun legendat.
 
Näin siis rokkipuolelta. Sitten haaraudutaan jo puhtaan industrialin puolelle ja dark ambientin maailmaan, jotka vähitellen menevät jo metallin ohi omassa musiikkikatselmuksessa.

Lähinnä sydäntä musiikista puhuttaessa:
 
1. Thrash & Speed
2. Heavy
3. Death
 
Kaikkien aikojen paras bändi: Iron Maiden
 
Kaikkien aikojen paras albumi: Master Of Puppets
 
Perustelut: Näin on!

Kyllähän Iron Maiden, Metallica sekä Judas Priest ovat itselleni Ne Kolme Suurta. Priestillä ei harmittavasti ole yhtä kovia albumikokonaisuuksia (poislukien British Steel, Painkiller ja Angel of Retribution, jotka kyllä kestävät vertailun), mutta yksittäiset biisit ovat aivan mielettömän kovia. Myöskin Dickinsonin ja Halfordin soololevyt ovat mainioita, viimeksimainitun Live Insurrection-tuplaliveä olen varmaan kuunnellut enemmän kuin mitään muuta livelevyä ikinä. On se vaan kova.
 
Seuraavaksi lähimpänä sydäntä ovat System of A Down, Dio ja YUP. SOAD kolahti kunnolla vasta viime vuonna, ja äkkiähän koko levyjen kirjo olikin sitten haalittava. Jokin siinä välillä täysin överiksi vetävässä hyväsoundisessa metallissa iskee. Dioon lasketaan nyt mukaan sekä miehen soolo- että myös Rainbow- ja Black Sabbath-tuotanto, jotka ovat Dion 90-luvun soololevyjä (ja Magicaa) lukuunottamatta täyttä timanttia. YUP:ssä iskevät taas äkkiväärä meininki, lyyriset oivallukset ja pienoinen progeilu. Ei varmastikaan lasketa heviksi, mutta pakko se on silti listallani mainita.
 
Eteisessä vuoronumeron kanssa odottelevat myös Guns 'n Roses, Helloween, Apulanta, Deep Purple, Viikate ja monet muut. Uutta musiikkia olisi taas kiva löytää!