Bassot ›

Rumpaleita on niin moneen junaan ja niin monella tavalla hyviä soittajia että tekisin vääryyttä tätä hienoa ammattikuntaa kohtaan määrittämällä vain tietyt ominaisuudet "hyviksi". Toiset svengaa paremmin, joku toinen taas kuuntelee muita paremmin, kolmas taas ei ehkä soita niin über-hyvin mutta on vastaavasti mainio seuramies, neljäs on tasapainoinen sekoitus kaikkea hyvää, viides on re-inkarnoitunut Keith Moon jne jne... Rumpalin toimivuus komppiparin puoliskona kun riippuu todella monista asioista, joiden välinen korrelaatio on vähintäänkin epämääräistä. Ja osa näistä em. asioista todellakin on täysin ulkomusiikillisia. Keikkahommissa ainakin se itse soitto on kuitenkin vain yksi osa kokonaisuutta.

Ilokseni olen saanut soittaa useiden kymmenien, tod.näk ainakin n.50-60 eri rumpalin kanssa vuosien varrella. Yleisesti ottaen on todettava että suurin osa heistä on mainioita soittajia. Suomalaisten rumpalismiesten taso on aivan järjettömän hyvä nykyisin. Aivan kuraa ei joukossa ole ollut kuin ihan muutama ja sitten niitä aivan huippujakin (enkä tarkoita nyt ns.huippurumpalia, vaan omaan soittooni parhaiten istuvaa työparia) on vain kourallinen. Gaussin käyrä rulettaa siis täälläkin.
 
Joissain aivan kusenpolttamissa hasardi-tuurauskeikoissakin on juuri se mainio mahdollisuus aina läsnä että jostain sieltä Keski-Suomen kultaisesta humppakolmiosta pölähtääkin yhtäkkiä joku aivan käsittämätön svengikone komppipariksi ja sen jälkeen ilta onkin yhtä juhlaa. Joidenkin rumpaleiden kanssa vain on jo ihan heti ekassa biisissä kuin kotonaan. Fiilistä on vaikea täsmentää - timen kannalta ajateltuna sen huomaa parhaiten siitä kuinka paljon/vähän joutuu itse vääntämään saadakseen koneen svengaamaan. Toisaalta rumpali voi olla myös vaikkapa melodinen lähtökohdiltaan, jolloin vahvuutena ei olekaan hirveä groove vaan vaikkapa hienosti kokonaisuutena hengittävä biisi jota rumpali hienovaraisesti ohjastaa.
 
Silloin kun homma toimii hyvin, niin soitto sujuu kuin itsestään, mutta sitten kun ollaan vielä pari askelta korkeammalla, niin groove imaisee pienen ihmisen mukaansa, eikä yhtäkkiä tarvitsekaan enää "soittaa", riittää että "on". Siis ajatuksen tasolla. On tosiaan aika kulunut klisee sanoa että silloin "musiikki virtaa lävitse", mutta parhaimmillaan se on tosi ja silloin ollaan aivan siellä asian ytimessä, mikäli minulta kysytään.
...Nyt kyllä alkaa tämä adventti-monologi mennä vähän jo tuonne sielunmaisemoinnin ja ruumiista irtautumisen puolelle, sori. Ehkä nämä henkimaailman asiat ovat vähän pinnassa nyt joulun alla, parin pitkän keikkareissun marinoimassa aivokopassa. ;-)
 

 
EDIT---------------------------------------------------
 
Hyvät joulut teille kaikille m.netin hahmoille!
Olkoon pukki armollinen.
 
EDIT---------------------------------------------------
 

 
PS.
 
Helpompaa ja oikeudenmukaisempaa kuin vain listata yksittäisiä toive-ominaisuuksia olisi varmaankin listata ja edes vähän perustella niitä rumpaleita joiden kanssa haluaisi soittaa.
Minä aloitan:
(järjestys on sattumanvarainen)
 
Ulkomaanelävät:
-Ringo Starr (järjetön svengikone, omaperäistä musikaalista rummutusta)
-Keith Moon (ei kertakaikkiaan mitään kysyttävää)
-John Bonham (aika vähän kysyttävää tässäkin, vai mitä?)
-Carlton Barrett (se svengi...)
-Dave Grohl (musikaalista rokkirumpalointia parhaimmillaan)
-Dave Lombardo (speed/trash-kannutuksestakin voi tehdä taidetta)
-David Garibaldi (ne käsittämättömät kikka-kompit. jösses. miten ne voi toimia niin hyvin? eikö vähemmän olekaan enemmän?)
-Cindy Blackman (heterogeeninen komppipari? Hmm.)
-Ahmir ?uestlove Thompson (paha, paha jätkä)
-Butch Miles (kaikkien BigBand-rumpaleiden isä)
-Joe Chambers (kovin paljon ei jazzin soitto kiinnosta, mutta tuon kanssa voisi kokeilla... ;-)
 
Kotimaisista:
-Keimo Hirvonen (miten voi vetää niin taakseeeee ja silti kiskoa tuimasti eteenpäin?)
-Heikki Tikka (Suomen Ringo :-)
-Ronnie Österberg (ei komppeja vaan musiikkia, visionääri)
-Edvard Vesala (blitzkrieg, totaalista hävitystä kaikilla rintamilla)