Yleistä keskustelua musiikista ›

Uusimmassa City-lehdessä on kiinnostava Jukka Tolosen haastattelu. Tämä seuraava ote herättänee keskustelua tällä foorumilla.
 
Walter de Camp: "Oliko se kova isku, kun punk-jengi totesi teistä (Tasavallan presidentti etc.), että te olette ihan perseestä, ette te ette pysty saamaan aikaan minkäänlaista energiaa eikä bailumeininkiä? Sinuthan muistettiin aina haukkua aivan erityisellä lämmöllä, koska sinä olit kaikkein kovin stara."
 
Tolonen: "Tota, se tuntui tietysti vähän inhottavalta, etenkin sen tähden, kun tajusi, että ne ovat myös vähän oikeassa siinä, koska se meidän musiikkitaiteilu oli mennyt vähän liian pitkälle. Sitä oli huomaamattaan joutunut vähän snobbailijaksi musiikillisen osaamiseen kanssa. Tekninen osaaminen oli alkanut tulla vähän liian tärkeäksi asiaksi. Renki oli alkanut tulla isännäksi."

Olipa Toloselta rehellinen kommentti! Varmasti aika totta, vaikka itse progea rakastankin.

Kannataa katsastaa tuo haastattelu, aika mielenkiintoinen.

Ajan henkihän se tietty oli. Tässä rintamassa minäkin periaatteessa olin. Kuten P.Väyrynenkin tiesi, silloin oli vastakkainasettelun aika: punk vastaan proge, disco vastaan rock, punk vastaan fifties... Osa vanhaa rocktoimittajakuntaa oli jakautunut kahtia; osa oli näiden progevirtuoosien puolella, osa taas kykeni suvaisemaan kaikkia genrejä. Silloin nuorena miehenä ärsytti kovin, kun nämä virtuoosit asettuivat tavallaan yläpuolelle -ainakin se tuntui siltä- halveksuen tätä kolmen soinnun invaasiota. Kysymyshän oli myös visuaalinen: pitkätukkahämyt vs. siilitukat (Malcolm McClarenin muotinukkeja?). Pienellä paikkakunnalla oli nämä, joille Steely Danit, Dixie Dregsit ja Weather Reportit olivat vain jotain, itse yritti tyrkkiä mielipiteilään heitä kumoon Epuilla, Pellellä ja uudella aallolla ylipäätään.
 
Vallankumouskulttuuriahan se oli, Pellen sanoin. Pari vuotta, jos sitäkään.
 
Nyt kun kaikki on hajonnut miljooniksi alalajeiksi, ei vastakkainasettelun aikaa enää ole. Eikä jännitteitä.

Ehkä voisin naputtaa vielä haastattelun seuraavan kysymyksen, joka liittyi edelliseen puheenvuoroon.
 
Walter de Camp: "Silloin sanottiin, että sinä käännät välillä lavalla selkäsi yleisölle ja uppoudut kymmenen minuutin kitarasooloon."
 
Tolonen: "Niin...ei mulla yleensä ollut tapana kääntää selkää yleisölle, mutta hyvin pitkiä kitarasooloja tuli kyllä. Aika vähän se mitään showta oli, hyvin pitkiä kappaleita. Jos ei ole tunnetta mukana huomattavasti, vaan se on pelkkää teknistä leikittelyä, silloinhan se on perseestä. Sen tähden se punkaalto tuli. Kaivattiin Jumalan teatteria musiikkiiin."

Toihan on nimenomaan kuin Woodstock ja sitä edeltävänä aikana, että ei ollut mitään showta bändeillä, ne oli ihan normaaleita jätkiä ja veti hyviä biisejä ja sen musiikin takia ihmiset oli paikalla, ei ne staraillut tai erottuneet muutenkaan, ne teki musiikkia musiikin takia ja homma tomi, sitten myöhemmin tuli punk ja siihen liittyvä riehuminen ja muu oheispelleily tuli enemmän suosioon.
Tottakai tuohon väliin mahtui sitten kovimmat livebändit ja esitykset, mutta sekin oli pitkälti nimenomaan musiikin ja energian ansiota!

Kaivattiin Jumalan teatteria musiikkiiin."
 
Jumalan teatteria, man! Edelliseen puheenvuoroon viitaten, kyllä minusta bändi lavalla on myös teatteria, esittämistä, show'ta. Voi se olla niinkin, että soittaa Miles Davisiin lailla selin yleisöön, ja silloin se on esittämistä myöskin. Kun muistelee tätä Tolosen mainitsemaa Jumalan teatteria, niin kyllä esim. Pelle Miljoona eri kokoonpanoineen toi lavalle sähköenergian, liikkeen, innostavuuden, johon oli helppo samaistua ja olla mukana.
 
Jos esim. progebändit tavallaan -no osalla kyllä melkoiset lavarakennelmat yms. - toivat musiikin itseisarvoksi livetilanteisiin, niin nämä kolmen soinnun ihmeet ulkoistivat musiikin ja visualisoivat siinä piilevän energian.

No olihan Hurriganes ja Hullujussikin jo melkoista teatteria, vaikkakin eri koulukuntaa.

Näitä vastakkainasetteluitahan on aina ollut ja usein niitä on myös tekemällä tehty. Kyllähän tänäpäivänäkin löytyy omat kannattajansa tekniselle tilutukselle ja toisaalla kuulutetaan enemmän fiilistä soittoon.

Tolonenhan antoi samankaltaisia kommentteja jo aikoja sitten, joskus 90-luvun puolella kun miehen blues-rock tyylistä soittoa ja sävellyksiä hieman arvosteltiin. Ja silloin kuulutettiin takaisin sitä vanhaa ja hyvää, koukeroista ja vaikeatajuista proge-Jukkaa.
 
Kyllä täällä kaikelle musiikille on paikkansa. Oli ennen ja on edelleen.

Jos esim. progebändit tavallaan -no osalla kyllä melkoiset lavarakennelmat yms. - toivat musiikin itseisarvoksi livetilanteisiin, niin nämä kolmen soinnun ihmeet ulkoistivat musiikin ja visualisoivat siinä piilevän energian.
 
Ei, kyllä 60-luvun lopulla ja sitten 70-luvulla bändit vetivät niin suuren energian ja vuorovaiktuksen bändin ja yleisön välille, että vieläkin pelottaa!
Kuitenkaan unohtamatta sen musiikin tärkeyttä.
Tuo edellinen puheenvuoroni oli lainuksena Jefferson Airplanen sanomisista, joka käsitteli sen ajan bändejä, eli mentiin lavalle, soitettiin, pidettin hauskaa, mutta ei se mitään starailua ollut, eikä isoli meininkiä, vaikka toki olihan silloin jo Beatles, Stones ja muuta hurjat!

Lesko:
 
Toihan on nimenomaan kuin Woodstock ja sitä edeltävänä aikana, että ei ollut mitään showta bändeillä, ne oli ihan normaaleita jätkiä ja veti hyviä biisejä ja sen musiikin takia ihmiset oli paikalla, ei ne staraillut tai erottuneet muutenkaan, ne teki musiikkia musiikin takia ja homma tomi, sitten myöhemmin tuli punk ja siihen liittyvä riehuminen ja muu oheispelleily tuli enemmän suosioon.
Tottakai tuohon väliin mahtui sitten kovimmat livebändit ja esitykset, mutta sekin oli pitkälti nimenomaan musiikin ja energian ansiota!
 
No huh huh.
 
Vai onko tää pilaa? Luultavasti, kun kerran mainitaan Woodstock jossa Hendrix pisti lavariehunnan niin uusiin sfääreihin että jopa vanha kitaranpirstoja Pete Townshend katsoi huuli pyöreänä (valkoisissa show-haalareissaan).
 
Starailua on ollut niin kauan kuin musiikkiakin, luultavasti myös väkevää shöymeininkiä. Aika elviksenä se Carl Michael Bellmankin ryyppäsi hoveissa ja kartanoissa keikkaillessaan, ja aamulla heräsi kuraojasta naamallaan ja luuttu kanissa.
:-D

No huh huh.
 
Vai onko tää pilaa? Luultavasti, kun kerran mainitaan Woodstock jossa Hendrix pisti lavariehunnan niin uusiin sfääreihin että jopa vanha kitaranpirstoja Pete Townshend katsoi huuli pyöreänä (valkoisissa show-haalareissaan).
 
Ei hitto, pakko editoida koko teksti, siis riehuminen, ???? Miten se liittyy showhun tai lavaesiintymiseen, nyt sen tajusin, että te tarkoitatte aivan eri asiaa mitä minä. Hyvä lavaesiintyminen koostuu minusta ainakain kaikesta muusta kuin riehumisesta jota nimenomaan punkaalto teki. Esiintyminen ei ole yhtäkuin riehuminen siis, eli minuahan selvästi tulkittiin väärin, mitä tässä selittelemään siis! Jea bebe... pulkka kulkee! =)

Aika elviksenä se Carl Michael Bellmankin ryyppäsi hoveissa ja kartanoissa keikkaillessaan, ja aamulla heräsi kuraojasta naamallaan ja luuttu kanissa.
:-D
 
Elämäkertaromaanin mukaan Bellman valmistutti hovikeikkakäyttöön takin missä oli salataskut. Näihin salataskuihin saattoi kätkeä herkkuja hovin pitopöydiltä kun kuningas unohti että taiteilijalle voisi soitosta jotain maksaakin.
 
Mutta joo kyllä, varmasti on ennen Woodstockia lavalla riehuttu, Little Richardit, Jerry Lee Lewisit ja kumppanit.

Varmasti punk-henkiset ihmiset olivat oikeassa siinä, että musasta oli mennyt tuolloin energia ja voima. Mutta kerettiläisesti olen odottanut sitä, milloin punk-jengi ja sen henkiset toimittajat aloittavat myöskin kriittisen tutkiskelun, että iso osa siitä musasta ei ehkä kuitenkaan ollut niin hyvää kuin mitä väitetään(ilmaisin ton nyt noin, kunnioittaen Mnetin uutta siistimpää linjaa).

Varmasti punk-henkiset ihmiset olivat oikeassa siinä, että musasta oli mennyt tuolloin energia ja voima. Mutta kerettiläisesti olen odottanut sitä, milloin punk-jengi ja sen henkiset toimittajat aloittavat myöskin kriittisen tutkiskelun, että iso osa siitä musasta ei ehkä kuitenkaan ollut niin hyvää kuin mitä väitetään(ilmaisin ton nyt noin, kunnioittaen Mnetin uutta siistimpää linjaa).
 
Punkhenkisenä toimittajana sanoisin, että ***** määrä on vakio, musiikinlajista riippumatta.

Kyllä Tolonen puhuu asiaa. Kaikkihan tämän "vastakkainasettelun" on varmaan huomanneet? Jos kerran minäkin olen.

Entä jos nämä progemiehet (tai miksi heitä nyt sitten kutsutaankin) olisivat yhdistäneet esityksiinsä vimmaista energiaa, mitä olisikaan tapahtunut? Nythän usean megataitavan bändin esiintymiset ovat pelkkää fyysisyyttä.
 
On minullakin Tasavallan Presidentin levy.

Mutta kerettiläisesti olen odottanut sitä, milloin punk-jengi ja sen henkiset toimittajat aloittavat myöskin kriittisen tutkiskelun, että iso osa siitä musasta ei ehkä kuitenkaan ollut niin hyvää kuin mitä väitetään(ilmaisin ton nyt noin, kunnioittaen Mnetin uutta siistimpää linjaa).
 
Mutta toisaalta tää pätee mun mielestä yhtä lailla progeenkin. Vaikka kyseisen genren muumioituneimpia käsityksiä viljeleekin luultavasti vähän pienempi, tai ainakin vähemmän näkyvä kansanjoukko.