Yleistä keskustelua musiikista ›

Pakko muuten vielä mainita, että mulla on aikanaan ollut aika vahvoja ennakkoluuloja mm. Disturbedia ja System Of a Downia kohtaan, en kyllä tiedä miksi. Hienoja bändejä molemmat, nykyään diggailen ihan mukavasti.

Arvasin että tämän kyselyn voiton vie PMMP - se tuli mullakin ekana mieleen. Kovemmat kädet tuli joku aika sitten hommattua, on se vaan tekijämies tuo Sjöroos - toimivat vokaalit ja Vesalan hienot lyriikat...
 
Ekan kerran huomasin bändillä olevan ideaa, kun näin Päiväkoti -videon Levyraadissa. Vaikka raati biisin pitkälti haukkui ("eiköhän tämän yhden hitin ihmeen lento ole tässä"), niin omaan korvaan biisi kuulosti kummallisen tunnelmalliselta. Tuli jotenkin syyllinen olo :P En olisi _todellakaan_ uskonut tästä pitäväni...

Ei bändi vaan artisti, Elvis nimittäin. Joskus pienoisena poikana ilmestyi sellainen musalehti kuin OK! Joku saattaa muistaa, kenties? Olin jonkin aikaa soitellut kitaraa ja kyseisessä lehdessä alkoi kitarakurssi ja ostin sitten viikkorahoilla kalliin irtonumeron. Ei rivattu, lehdessä opetettiin Elviksen Love me Tender, joka oli kova retrohitti siihen aikaan ja kyllä kututti. Elvis oli kaamea juuri edesmennyt teddy-ikoni, jota ei voinut kuuna päivänä aikaansa seuraava uuden aallon diggari suvaita. Karmeat muistot jäi, eikä yöunienkaan menetys ollut kaukana. Sittemmin kymmenkunta vuotta myöhemmin kuulin jostain ohimennen äijän Suspicious Mindsin. Olin aivan myyty ja olen edelleenkin. Siis näin kovaa musaa ja jotain aivan muuta kuin 70-80 lukujen vaihteen retropehmoilu. Äijämusaa ihan oikeasti!

Muistan kun kuulin ekaa kertaa Strapping Young Ladia, aattelin et ei näin surkeeta musiikkia voi ollakkaan. Voi niitä nuoruuden erheitä...

Varmaankin Marilyn Manson. Koin aikoinani suurta inhoa bändiä kohtaan, mutta yhtäkkiä mulla olikin koko tuotanto käsissäni.

Ehkä voisin vielä tähän sanoa sen verran, että enää en oikeastaan ajattele että en voisi tykätä jostain bändistä tai musiikkityylistä, niin monta kertaa on mielipide vaihtunut. Aina kun tajuaa jonkun musiikin hienouden niin hyvältähän se tuntuu joten miksipä etukäteen rajaamaan musiikkimakuaan ja miettimään että ei ikinä voisi pitää jostain tietystä, mikä ei juuri sinä hetkenä iske. Tuleehan sitä muutenkin elämässä eteen tilanteita, joissa vanhat tottumukset ja näkemykset eivät kanna.

Turmion kätilöt. Satuin näkemään töllöttimestä, olikohan se nyt Teurastaja -videon ja ajattelin lähinnä että mikä läppä tämä nyt on, ihan kamalaa tuubaa. Sittemmin mielipide muuttui kun mut raahattiin katsomaan keikkaa ja rupesin levyäkin kuuntelemaan ihan ajatuksella. Sanoitukset etenkin ovat välillä uskomattoman nerokkaita.

Cannibal Corpse. Nykyään se rokkaa aivot pellolle mutta en silti mikään kovin suuri fani ole.
Burzum. Siitä en pidä vieläkään >:D

Ylipäätään progressiivisesta rock-musiikista en olisi (ehkä Jethro Tullia lukuunottamatta) aiemmin voinut kuvitella suuremmalti pitäväni. Kiinnostus on kuitenkin herännyt useampaakin bändiä kohtaan.

Hmm... Hankala tapaus. Yksi on Slayer. Hyvin pitkään pidin sitä todella huonona ja ankeana mölynä, mutta sitten se iski kuin maihari nivusiin. Kovaa ja tunteella. Huomasin, että bändissä on sitä paljon puhuttua "jotain".
 
Toinen mikä tulee mieleen, on Deep Purple. Pikku poikana, ulsterin ollessa huipussaan, ihmettelin kappaleiden pitkäveteisyyttä ja päättömyyttä, mutta onneksi ulsteri meni nopeasti ohi ja pääsin sisälle Purplen maailmaan. Paljon pitempikestoista musiikkia kuin ulsteri...
 
Ja sitten on tietysti olemassa se ainoa oikea suomalainen säveltäjä, eli Jean Sibelius. Pitkään pidin heppua menneen talven lumena, mutta sitten selvisi, että se mahtava musiikki Tuntemattoman Sotilaan alussa on juurikin Sibeliusta parhaimmillaan. Ei silloin vaahtosammuttimen kokoisena kiinnostaneet alkutekstit, jossa mainittiin Sibeliuksen olevan hommasta vastuussa. Sitä kautta sitten ovat hiipineet hiljalleen muutkin vähän isommalle orkesterille sävellelleet heput.
 
Ja vielä yksi lapsuuden ajan oikein lempi-inhokki tulee mieleen. Black Sabbath. En ollut kuullut koko bändistä yhtään mitään, mutta nimen perusteella arvelin, ettei se voi olla mitään hyvää. Pahaksi onneksi olin todella pahasti väärässä ja löysin Ozzyn, Tonyn, Geezerin ja Billin vasta hyvin myöhään...
 
Useat ovat iskeneet kerralla nurkan takaa, osa on tullut kuvioihin vähitellen, mutta edellämainitut ovat oikeastaan ne, mitä pienenä en oikeastaan koskaan uskonut kuuntelevani. Onneksi ihminen voi olla joskus jopa väärässä asioiden suhteen...

Children Of Bodom.
 
Tätä jopa halveksin oikeastaan kuuntelematta ollenkaan, mutta sitten kun sitä jossain kuulin, voi helvetti että oli menoa. Mahtavaa melodista metallia.

Red Hot Chili Peppers
 
Pienempänä kuuntelin Californication-levyä jonkun verran. Sen jälkeen tuli muutama niiden funkimpi kappale kuultua kuten Give It Away josta en tykännyt yhtään. Ajattelin että on liian sekavaa musiikkia minun korvilleni. Sitten tuossa viime kesänä aloin kuuntelemaan Fruscianten soolotuotantoa joka kuulosti niin pirun hyvältä. Miehen musiikki alkoi kiinnostamaan sen verran että teki mieli nähdä miten mies pärjää keikalla. RHCP Live at Slane Castle tuli katsottua läpi moneen kertaan ja tykkäsin. Kävin jopa ostamassa By The Wayn, Stadium Arcadiumin ja RHCP Greatest Videos DVD:n.

Children Of Bodom ja Stam1na.
 
Bodomia en kehdannut kuunnella fanilauman vuoksi, mutta tuli sitten kuunneltua veljen hyllystä löytyneitä Bodomin levyjä ja huomasin, että ihan hyvää paskaahan tämäkin on.
Stam1naa pidin pitkään liian outona, mutta kun sitä musiikkia alkoi kuunnella tarkemmin alkoi sanoistakin löytyä niitä syvällisiä merkityksiä ja koko bändi aukesi aivan uudella tavalla.
 
mulla kans toi bodom. pidin "liian raskaana" mutta nykyään menee täysillä

Metallicaa vihasin, se kun oli sitä "hevipaskaa, jossa vaan öristään". En ollut kuullut yhtään biisiä, yläasteen alussa nousikin sitten lempibändien joukkoon.

Led Zeppelin
 
(Samoin Deep Purple)
 
Joskus 70 luvun puolivälissä, ei ollu muita bändejä meille pojille kuin Hurriganes :-)
Yks perhetuttu kundi, soitti sitten jotain levyä , jossa oli jotain ihme yläfalsetissarääkyviä solisteja ;-)
ja kehu niin perkuleesti. Samaan syssyyn mainitsin, et kuuntele tota A. Järvistä jne ..ja se haukku sen ihan lyttyyn, ja ganesin siinä samassa, että paska bändi ;-). ja rupes kehuun noita kahta .. hehee
 
No näkemykset on varmaan molemmilla "kehittyneet" noista ajoista pikkuisen ..

Opeth, herranjumala isoveljelleni huutelin lauseita moneen otteeseen, että Opeth on aivan paska, vaikka sitä en ollut kuunnellutkaan kun pari biisiä....sitten aloin tarkemmin tutustumaan bändiin, ostamalla aluksi blackwater parkin..nykyään Opeth kuuluu ehdottomiin suosikkeihini.

Ei ole tosin bändistä kyse josta tykkäämisestä olisi suoraan kyse. Akustinen musiikki. Ei olisi voinut yläasteella mitenkään uskoa, että voin tykätä näin paljon täysin akustisesta musiikista, tai sitten silloin vain ei voinut tietää, että niin hyvää akustista musiikkia on. Tarkoitan lähinnä sellaisia folkkibändejä kuin Folkdove, Malicorne, Brandywine Bridge, Comus, Pentangle, Corvus Corax jne. Osalla noista bändeistä on kyllä väliin sähköistäkin soitinta sopassa, mutta näin niinkuin pääosin akustista.

Radiohead. Kuinka perinjuurin helvetin väärässä ihminen voikaan olla. The Bends ja OK Computer ovat mahdollisesti 90-luvun kovimmat levyt.

Niitä on monta. Otetaan vaikka...
 
Metallica.
 
Jo 1984 olin sitä mieltä, ett "muuten ok, mutt tönkkö-Larssi pilaa kaiken !".
 
Meni pari vuotta ja kuulin Master Of Puppets levyn ekan kerran (kesällä 1986) ja alkoi kuulostaa paremmalta. Jopa Lars tuntui oppineen soittamaan vähemmin tönkösti.
 
Mutta sitten 1991 kuulin sitä "black album:ia" ja tuli "ei kiitos" tunne. Sen jälkeen ne ehkä saaneet muutaman siedettävän biisin, mutt niissäkin mättää aina vähän jokin. Varsinkin se yks kapula, jolla on kaks kädessä.