Kitarat: soittaminen ›

Ihan pienenä tulivat tutuksi CCR, Eagles, Beatles, Abba ja Kirka (R.I.P). Siemen oli siis kylvetty ennenkö opin edes kävelemään. Kiitos isi ja äiti.
 
Varmaan ensimmäinen innostus kitaransoittoon oli Guns n' Rosesin nousukiidon aikana, kun sain Appetite for Destruction -vinyylin. Vuosi oli 1989. Silloin päätin, että haluan soittaa sähkökitaraa vielä joskus. Sain tosin vain akustisen kitaran tuossa vaiheessa. Pettymys. Kävin kyllä soittotunneilla samalla kun kävin ekaluokkaa, mutta tuntui, että hommasta puuttui jotain.
 
Sen jälkeen kuulin erään kaverin isoveljen Metallica -levyjä ja pakollinen hevivaihe alkoi nostaa päätään... ja kestihän sitä useamman vuoden. Myös Megadethin, Panteran, Van Halenin ja monien muiden musiikki tuli tutuksi.
 
Seuraava mullistus oli Pat Metheny joskus ihan lukion alussa (1997) ja pitkään jazzmusiikki tuntuikin olevan parasta mitä on. Jazziin tutustuminen avasi paljon uusia ovia etenkin harmonia- ja melodia-asioihin, mutta myös rytminkäsittelyyn sai paljon uusia eväitä.
 
Sittemmin ollaan tyylillisesti palailtu sitten vähän takaisinkin päin aina tarvittaessa, mutta tavallaan olen aika iloinen siitä, että on kuitenkin jonkin verran kokemusta kahdesta niin erilaisesta tyylisuunnan meiningistä kuin hevi ja jazz. Kuinka ollakaan itselleni kenties tärkeimmällä Suomalaisella säveltäjällä, Pekka Pohjolalla, on levy nimeltä Heavy Jazz. Sieltä löytyy kyllä paljon sellaista tavaraa, jota on mukava kuunnella ja soittaa mukana.
 
Hevin ja jazzin välimaastoon mahtuu mukavasti about kaikki länsimainen musiikki, joten tuota rakoa olen yrittänyt hiljalleen kuroa umpeen. Kiitos kaikille sooloskaban taustantekijöille: on ollut kiva testata, miten moniin eri tyylisiin taustoihin sitä pystyykään edes etäisesti järkevää liruttelua keksimään.
 
Tulipa vähän pitkä vastaus yksinkertaiseen kysymykseen, mutta ei sitä paljon tämän lyhemmin voi sanoa, jotta mitään aivan ehdottoman tärkeää ei unohtuisi. Tämän avulla kenties myös ymmärrätte minua paremmin. ;)