Bänditoiminta ›

kusi tulee housuun, mutta on se ihan hauskaa kun pääsee vauhtiin.
 
Itse en näe siinä mitään hauskaa, kun kusi tulee vauhdilla housuun, mutta jokainen tykkää jostain...
 
Oma ensimmäinen keikka taitaa osua jonnekin ala-asteen vuosille. Taustakuorolaulajana olen esiintynyt ainakin tokaluokkalaisena jossain isommassakin bändikonsertissa, mutta tuota en vielä oikein laske keikaksi. Ensimmäinen "isompi" esiintyminen taisi osua ala-asteen kuudennelle luokalle. Tuolloin esiinnyin ainakin samaisessa bändikonsertissa bändikerhobändissä, sekä luokkamme järjestämässä konsertissa.
 
Piru Kangen ensimmäinen keikka taitaa osua jonnekin lukioajan loppupuolelle, vuosien 1998 tai 1999 vaihteeseen. Ensimmäinen "keikka" oli kutsuvierastilaisuus noin kymmenelle kaverille. Sitten ensimmäinen ihan oikea keikka, josta saatiin jopa esiintymispalkkio, oli kesällä 2000, paikallisessa pubissa. Tosin meidät tunnettiin tuolloin vielä eri nimellä, ja tuohon aikaan soitimme käytännössä pelkästään covereita.

Nyt eka keikka sitten tuli heitettyä bändin kanssa. Tekniikan ja järjestelyjen puolesta touhu oli järkyttävää:
- edellisen bändin lopetettua roudasimme kamppeemme lavalle, vanhojen kamojen vielä jäädessä lavalle.
- ennen kuin kaikkia soittimia oltiin saatu sähköjen perään juontaja juonsi, että bändimme on aivan juuri valmis esiintymään.
- Sound checkiin ei juuri jäänyt aikaa, eli sitä ei oikeastaan ollut.
- Monitoreita ei ollut
- Lavalla kuuli rummut, ei mitään muuta. Siinä oli sitten todella helppo laulaa, ilman säveltä. Käsitystä siitä mitä yleisöön kuulu, ei ollut.
 
Kyllähän sitten kehuja tuli kuinka kovia oltiin vetämään ja hyvältä kuulosti. Vaikea uskoa silti.
 
No tulipahan koettua miltä tuntuu esiintyä ilman monitoreita. Toista kertaa ei muuten tule. Pienet aktiivi pa:t hommataan bändin kanssa, niin tämän jälkeen ne kulkee aina mukana.

Eka bändikeikka varmaan seiskaluokalla -93 koulun juhlasalissa, jos ei klasaripianon oppilaskonsertteja lasketa. Omia biisejä oli varmaankin 3 ja lisäksi vielä Metallican Enter Sandman. Olihan se hienoa vetää rockkia luokkakavereille ja tytöille;) Taustaseinällä tais olla jotain isoja kukkia, joten tämä "kukkaiskonsertti" muistetaan.
Jännitystä lievensi se, että bändillämme oli tapana järjestää keikkoja kavereille kotini olohuoneessa ja sisäänpääsykin tais maksaa pari markkaa. Pikkukeikat saattaa jännittää vieläkin eniten. Siinä miettii että innostuukohan jengi tästä... isolla lavalla porukkaa on yleisössä sen verran että meininki näyttää pakostakin jo hyvältä.

Varhaisinta esiintymistä en muista, mutta vauvasta asti olin Yleisradion kuunnelmissa vakiovieraana, ensin lapsen itkuna, sitten lapsiäänenä. YLEn Tehostossa lienee edelleen tuntikausia ääntäni.
 
Eka "keikka" jonka muistan, oli kansakoulun 2. luokalla; laulettiin silloin vastailmestynyt Chydeniuksen henkselinvenyttelysovitus klassikkobiisistä "Kalliolle, kukkulalle" ja esitys televisioitiin(!)
 
Meillä kotona ei ollut televisiota, joten piti matkustaa kauas Espooseen jonkun äidin työtoverin luo katsomaan esitystä. Oli käsittämättömän nolo tilanne 7-vuotiaan kuunnella ulkopuolisten kommentteja ja yrittää arvioida miten meni.
 
Ensimmäinen varsinaisesti omaa materiaalia ollut keikka oli Lepakon mustassa salissa uutena vuotena 1982. Se tosin jäi lyhyeen poliisien keskeyttäessä tilaisuuden.

Eka keikkamme oli viime kesänä kesämarkkinoille. Saimme tiedon esiintymisestämme noin kuukautta enne tilaisuutta ja paskat oli lentää housuun.. se kuukausi sitten vietettiinkin päivät töissä ja yöt treeniksellä.. soittaessa oli pirullisen kuuma jotain +40 sisätiloissa ja muutenkin hikoilutti. ajattelin lyhyintä reittiä juosta pihalle ja siitä kauas vuorien taa häepeämään mutta ekan biisin jälkeen olo oli kuin huumehörhöllä eli parempaa fiilistä ei oo eikä tuu!

noin puolituntia ennen ekaa keikkaa paloi puoli askia tupakkia jännityksen takia :s

Duunipaikan joulujuhlien bändissä banjoa soittaen. Olin saanut banjon lainaksi viikkoa aiemmin ja juuri oppinut virittämään. Soinnuista ei oikein aavistustakaan.
 
Kai se jotenkin meni, kun siitä se alkoi.

Varhaisinta esiintymistä en muista, mutta vauvasta asti olin Yleisradion kuunnelmissa vakiovieraana..
 
..tosin jäi lyhyeen poliisien keskeyttäessä tilaisuuden.
 
Hoho!
 
Oma eka keikka oli viime vuoden maaliskuussa. Päästiin soittamaan paikallisessa bänditapahtumassa viimesenä. Jännitti niin että mahaan sattu. Meni mahtavasti(ellei kuuntele nauhalta jälkeenpäin) ja yleisökin tykkäs. Paikalliseen lehteen tuli mainintaa tapahtumasta jossa vielä sanottiin että eka keikkamme oli harjoittelun sijasta "tiukkaa rypistystä". Siitä lähtien olen ollut koukussa keikkoihin.

Nyt se on sitten tehty! Voi luoja tätä tunnetilaa, miten mahtavaa onkaan! Tarkemmin ottaen kaksin kappalein (2 bändiä) ja tapahtuma-aika oli keskiviikkoilta. Olen aiemmin soittanut yleisölle koulu- ym. yhteyksissä, mutta hakattuani lähemmäs kymmenen vuotta kitaraa olen onnistunut keplottelemaan itselleni mahdollisuuden soittaa soittamisen ilosta niitä aidosti kovia biisejä. Opiskelupaikan ympäristössä oli eilen tämmöinen bändi-ilta, yhteensä kymmenen eri näköistä, kokoista, tyylistä ja tasoista kokoonpanoa. Soitimme Mokoma-covereita heti jonkinlaisen syntikka-avaruusmusiikin jälkeen. Toisessa porukassa taas Offspring-covereita. Instrumenttini on siis lyömäsoittimet eli kitara ja laulu.
 
Jännitti ihan vitusti. Ei siksi, että mokailu pelottaisi, vaan siksi, että halusin saada välitetyksi yleisölle rennon tekemisen meiningin ja soittamisen ilon.
 
No, Offspring-coverien laulu meni jopa minun tasollani huonosti, neljästä biisistä kolmannen aikana alkoi löytyä jonkinlaista nuottia. Laulu ei ilmeisesti ollut myöskään kuulunut yleisöön. Mutta luulisin, että se olennaisin eli tunnelman välittäminen onnistui ihan mukavasti.
 
Mokoma-biisien huutaminen purki tehokkaasti jännitystä. Toiseksi viimeisen kappaleen C-osan paikkeilla alkoi fiilis olla täysin rento.
 
Tuosta tapahtumasta on kuulemma olemassa tallennemuotoista materiaalia, odotan suurella mielenkiinnolla mahdollisuutta päästä käsiksi siihen. Omakuvassa on pari valokuvaa.
 
Täytyypä myöntää, että valittu harrastus ei ole niitä ikävimpiä! Ei todellakaan!

menee vähän aiheen vierestä mutta menköön. mulla on puolentoista viikon päästä eka esiintyminen, jota en luokittele "keikaksi", koska se tapahtuu koulun juhlassa ja koko oma bändi ei ole mukana. eikä myöskään voida soittaa ihan mitä vaan, elikkäs Bon Jovin Runaway joudutaan soittamaan. onhan sekin tietysti ihan ok virsi. on sentään oman bändin kitaristi rummuissa vähän fiilishtä luomassa, mutta oishan se siistimpää vetää koko bändin kanssa oma setti.. meneehän se näinkin. juhlaan on jopa lipun myynti: aikuiset 5€, yläasteikäiset 1€ ja nuoremmat ilmaiseksi. noista rahoista tuskin penniäkään kuitenkaan suoraan omaan taskuun napsahtaa, mutta stipendin muodossahan sitä palkkiota sitten saadaan, mutta kuten monet ovat todenneet, raha ei ole pääasia. että sillälailla.

varmaan 10 vuotiaana joku pianokoulun pikkujoulu tai kevät juhla vuonna nakki josta en muista yhtään mitään. luultavasti jännitti aika pirusti.

Tokaluokan tai kolmannen joulujuhlissa laulajana, tiernapojat. Olin sotilas. 78 tai 79

Tasan viikon päästä ois tarkoitus räjäyttää yleisö ylä-asteen pikkujouluissa. :)
Viiden biisin setti, omia olisi ollut kolme, mutta niihin ei keretä vääntää lyrikkaa. :D
Lisäjännitystä tuo keikan videointi ! :)

Eka keikka oli ala-asteella koulun vappujuhlissa, veivattiin joidenkin onnettomien pikkutyttölaulajien kanssa Aikakoneen Keltainen. Ja toimittiin kans housebändinä, soitettiin välillä Creamin White Roomin riffiä, missään vaiheessa ei jännittänyt. Sitten saman bändin kanssa seuraava keikka oli 7. luokalla, soitettiin koulun aulassa kaksi omaa. Jännitti siinä vaiheessa kun katsoin yleisöä ja kaikki tuijottivat meitä. Pari kuukautta myöhemmin taas koulussa, vanhempainillassa, kaikilla jännitti jostain syystä ihan helvetisti. Näiden jälkeen en ole ikinä jännittänyt, muuta kuin yleensä ensimmäisen biisin aikana on pieni jännitys, joka hiipuu pikkuhiljaa. Sitten tuli ensimmäinen "oikea" keikka, semmonen nuokkarikeikka, siitä jäi hyviä muistoja.

Juu u, ekasta keikasta en varsinaisesti muista hirveästi, muuta kuin sen jännityksen tunteen.. Yleensäkin jännitän jo bäkkärillä niin että veivaan kädet ihan viimeseen asti lämpimäksi jo etukäteen.. Soolokitaristina varsinkin ekalla keikalla huomasin että mitä enemmän soolon aikana rupesi miettimään itse suoritusta, sitä vaikeampi se oli saada puhtaasti läpi. Muistelen että otimme bändin kanssa juuri ennen lavalle astumista semmoisen perinteisen tsemppaus hetken, joka loi yhteis henkeä ja mielestäni auttoi hyvään fiilikseen pääsyssä. Muutenkin olen huomannut että kun "antaa mennä" vaan rohkeasti ja esiintyy koko sydämmellä niin soittokin luistaa puolet paremmin. Loppujen lopuksi bändiähän on tultu katsomaan, jokainen voi sitten levyltä kuunnella suorittamista, mielestäni oikea kitaristi osaa soittaa soitettavansa tunteella ja fiilistellen, rennon näköisesti

Eka keikka bändin kanssa luvassa huhtikuussa.. Nyt jo hirvittää. Onneksi on kertynyt esiintymiskokemusta pian 10 vuoden ajalta muissa merkeissä musiikin parissa. Soittajat soitelleet yhdessä jo iät kaiket, joten mä olen se kelta-nokka riveissä :)) Ihme ongelmia sitä kehittää itselleen.. Mitä ihmettä mä teen 3 minuutin soolon aikana? Missä välissä kehtaan käydä juomassa? Mitäs sitten jos (kun) unohtelen sanoja? Noh, ainakaan Suomessa ei ketään kivitetä hengiltä ;)

Onnea Missalle keikkaan. Hyvin se menee :)
Meidänkin bändillä se eka keikka alkaa lähestyä. Ei pahemmin edes jännitä, joten uskon sen menevän hyvin. Korpilahdella 17.3.

Ensimmäinen varsinaisesti omaa materiaalia ollut keikka oli Lepakon mustassa salissa uutena vuotena 1982. Se tosin jäi lyhyeen poliisien keskeyttäessä tilaisuuden.
 
Punk! Kerro lisää!

Punk! Kerro lisää!
 
Propaganda Recordsin Russia Bombs Finland -LP:n julkaisujuhlat. Kaikki levyn bändit samalla lipulla, tai jotain sinne päin.
 
En muista. 80-luku on jäänyt muistin hämäriin suurimmaksi osaksi. Hienoa aikaa se kai oli.