Kitarat: soittaminen ›

Täällä aina teilataan tunteetta tiluttavia tylsyyksiä ja ylistetään niitä tunnetta täynnä olevia melodisesti soittavia "hitaita" kitaristeja. Nyt on asiat sillä lailla että mä alan olemaan kyllästynyt omaan keskinkertaiseen tilutukseeni ja kliseisiini ja olisi hyvä jos irtoaisi jotain muutakin. Välillä en saa soitostani oikein mitään irti. Elikkä vinkkien lisäksi voisitte nyt luetella kitaristeja, joiden soitossa on teidän mielestänne jotain erityisen tyylikästä ja hienoa, niin on jotain mistä lähteä eteenpäin.
 
Lisäksi haluisin myös jotain tosi hienoja akustisia juttuja oppia soittamaan kun siinäkin loppuu vähän tatsi ja mielikuvitus kesken. Elikkä artisteja ja vinkkejä kehiin! :)

Pakko sanoa sellainen nimi kuin Alex Skolnick. Aivan tajuttoman taitava, niin soitannollisesti kuin sävellyksellisestikin. Ja pirun monipuolinen.
 
http://www.youtube.com/watch?v=aR8yFWV_MDQ
 
Veivaa tuossa Gibsoni Goldtopilla.
 
http://www.youtube.com/watch?v=UOw781nleU4

Otra Romppanen (psychoplasma, mana mana). Kyllä lähtee!

Nyt on asiat sillä lailla että mä alan olemaan kyllästynyt omaan keskinkertaiseen tilutukseeni ja kliseisiini ja olisi hyvä jos irtoaisi jotain muutakin. Välillä en saa soitostani oikein mitään irti. Elikkä vinkkien lisäksi voisitte nyt luetella kitaristeja, joiden soitossa on teidän mielestänne jotain erityisen tyylikästä ja hienoa, niin on jotain mistä lähteä eteenpäin.
 
Voisit tarkentaa, että minkä tyyppistä musiikkia ylipäätään diggaat - vai onko sillä väliä? Olisi ehkä helpompaa heitellä nimiä sitten.
 
Oletko kokeillut olemassaolevien, hyvien soolojen treenaamista? Ne voivat viedä huimasti eteenpäin.

Voisit tarkentaa, että minkä tyyppistä musiikkia ylipäätään diggaat - vai onko sillä väliä? Olisi ehkä helpompaa heitellä nimiä sitten.
 
Tosiaan, rokista on pisin kokemus, ja bluesia ja funkkia ja progeakin on tullut soiteltua, ja nää neljä ja kaikki niiden väliltä toimii :) Jazzin kanssakin oon jonkun verran ollut tekemisissä mutta sitä en oikein osaa eikä se niin hirveästi ainakaan juuri nyt innostakaan.
 
Oletko kokeillut olemassaolevien, hyvien soolojen treenaamista? Ne voivat viedä huimasti eteenpäin.
 
Tuota mun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, mutta joo, sitä oikeastaan ajattelin kokeilla nyt. Ensin olisi tietty mukava löytää jotain olemassaolevia hyviä sooloja joita reenata :P

Eric Clapton
Clapton is god, ei siitä sitten muuta...
 
Pitäisköhän sitä vähän provota...
Clapton on oiva lauluntekijä, mutta ei se kitaran soitossa pärjää kyllä mitenkään enää. On tullu vilkaistua herran livevetoja ja sen bluesin soitto on kyllä aika kuraa. Tyylitajuisempia soittajia löytyy nykyään vaikka millä mitalla.

Clapton on oiva lauluntekijä, mutta ei se kitaran soitossa pärjää kyllä mitenkään enää.
 
Ja taas tätä samaa scheissee...olkoonkin vaikka provo.
 
Kuraa:
 
http://www.youtube.com/watch?v=Q3wX1wn-0go
 
http://www.youtube.com/watch?v=mjm_6vzSImE
 
http://www.youtube.com/watch?v=WxTWQD91b5c
 
http://www.youtube.com/watch?v=bp0-STZvbD8
 
http://www.youtube.com/watch?v=GykEUfFtNmg
 
http://www.youtube.com/watch?v=Io-rHpXGcSY

Ja taas tätä samaa scheissee...olkoonkin vaikka provo.
 

 
Pari kappaletta jaksoin kuunnella, sitten alkoi toistaa liikaa itseään.
 
Someday after a while: Kappaleen sointupohja on sen verran monipuolinen ja juuri niitä biisejä, joihin "ei voi" olla soittamatta hyvänkuuloista sooloa, vaikka sitten vinguttaisi yhtä ääntä. Ja taustoista huolehtii maailman huippusoittajat torvisektioineen. Minä en ainkaan jaksa kuunnella tollasta yhdestä asemasta väännettyä tiyy-tiyy-tiyy -sooloa. On lisäksi aikamoista haaskausta olla soittamatta selvästi duuripentatonisen sävyjä (joita kuuluu muutaman ekan sekunnin aikana) tuollaiseen sointurikkaaseen taustaan. Myöskään minkäänlaisesta dynamiikasta tai juonesta soolossa ei voida puhua, vaan paukutetaan päätä pahkaa täysillä koko ajan. Kitarasaundikin on vähän mitä on..
 
Five long years: Miten olisi jokunen tauko fraasien väliin? Tämänkään biisin soolo ei kehity juurikaan, vaan kökkötilua vedetään heti alkutahdeista lähtien, niin että meinaa ilma loppua kesken. Korvat väsyy. Joka biisissä tuntuu lisäksi olevan samat lickit, eli soolot ei palvele tai merkkaa aina kyseessä olevaa biisiä juurikaan. Suppea sanavarasto herralla, kenties?
 
Samanmoisia blueskitaristeja löytyy jokaisesta vähän suuremmasta kaupungista.
Lisäksi soolosoitto on kuulostanut samalta viimeiset 30v. Mitäs jos vaikka harjoittelisi pari riffiä lisää..? Ja uudistumisella en tarkoita niitä 90-luvun radiopoppilevyjä.

Ei Cläbä kuraa ole, mutta kyllä minä keksin mielenkiintoisempiakin soittajia. Eiköhän anneta kaikille oikeus mielipiteeseen.

Tosiaan, rokista on pisin kokemus, ja bluesia ja funkkia ja progeakin on tullut soiteltua, ja nää neljä ja kaikki niiden väliltä toimii :) Jazzin kanssakin oon jonkun verran ollut tekemisissä mutta sitä en oikein osaa eikä se niin hirveästi ainakaan juuri nyt innostakaan.
 
Pistetään tähän nyt aluksi vaikka ne perinteiset Robben Ford ja Larry Carlton, vaikka varmasti jonkun mielestä niissäkään ei ole sitä tunnetta(TM), jota saa kun kääntää tunnenappulaa(TM) isommalle, tai käyttää tunneasteikkoa(TM). Toisaalta, ehkä jonkun mielestä nuo ovat taas yhdenlaista munatonta tilua. Mutta ainakin Fordilta ja Carltonilta saa harmonisesti rikkaita ideoita bluesiin sekoitettuna.

Pari kappaletta jaksoin kuunnella, sitten alkoi toistaa liikaa itseään.
 
Someday after a while: Kappaleen sointupohja on sen verran monipuolinen ja juuri niitä biisejä, joihin "ei voi" olla soittamatta hyvänkuuloista sooloa, vaikka sitten vinguttaisi yhtä ääntä. Ja taustoista huolehtii maailman huippusoittajat torvisektioineen. Minä en ainkaan jaksa kuunnella tollasta yhdestä asemasta väännettyä tiyy-tiyy-tiyy -sooloa. On lisäksi aikamoista haaskausta olla soittamatta selvästi duuripentatonisen sävyjä (joita kuuluu muutaman ekan sekunnin aikana) tuollaiseen sointurikkaaseen taustaan. Myöskään minkäänlaisesta dynamiikasta tai juonesta soolossa ei voida puhua, vaan paukutetaan päätä pahkaa täysillä koko ajan. Kitarasaundikin on vähän mitä on..
 
Five long years: Miten olisi jokunen tauko fraasien väliin? Tämänkään biisin soolo ei kehity juurikaan, vaan kökkötilua vedetään heti alkutahdeista lähtien, niin että meinaa ilma loppua kesken. Korvat väsyy. Joka biisissä tuntuu lisäksi olevan samat lickit, eli soolot ei palvele tai merkkaa aina kyseessä olevaa biisiä juurikaan. Suppea sanavarasto herralla, kenties?
 
Samanmoisia blueskitaristeja löytyy jokaisesta vähän suuremmasta kaupungista.
Lisäksi soolosoitto on kuulostanut samalta viimeiset 30v. Mitäs jos vaikka harjoittelisi pari riffiä lisää..? Ja uudistumisella en tarkoita niitä 90-luvun radiopoppilevyjä.
 
Ihan sitten Claptonin ohella voi kuunnella Lonnie Johnsonia, Robert Johnsonia, Son Housea, Slim Harpoa, Lightning Hopkinsia, Robert Lockwood JR:a, Buddy Guyta, Freddie Kingiä, Albert Kingiä, B.B Kingiä, Earl Kingiä, Albert Collinsia, Luther Tuckeria, Eric Galea, Cornell Dupreeta, Mick Tayloria, Peter Greeniä, Johnny Winteriä, Rick Derringeriä, Robben Fordia, Larry Carltonia, Harvey Mandelia, Dave Edmundsia, Jimmie Vaughania, Stevie Ray Vaughania, Robert Craytä, Jimmy Pagea, Jeff Beckiä, Chris Duartea, Duke Robillardia, Ronnie Earlia,
Steven Cooleytä, Ron Thompsonia, Doyle Bramhallia, Derek O´Brieniä, Denny Freemania, David Grissomia, Hollywood Fatsia, Roy Buchanania, Danny Gattonia, Wayne Perkinsiä, Duncan Cameronia, Jimmy Johnsonia, jne jne...
 
Claptonia ei ole pakko kuunnella jos ei siitä pidä ja Ville 81:n kommentointi ei Claptonia himmennä. Kannattaisko villenkin vielä kehitttää korviansa että oppis kuulemaan mitä Clapton oikeasti soittaa. Cläbällä on oma tyyli, tunnistettava sellainen. Aika hyvin sillä kuitenkin menee. Tuskimpa Cläbä muutta tyyliänsä vaikka miten Ville sitä haluaisi. Laitampa soimaan John Mayalls Bluesbreakers With Eric Claptonin - on se niin hienoa soittoa, kuten Cläbä nykyiselläänkin.

Sanotaanpa vaikka Michael Amott (Carcass, Arch Enemy...).
 
edit: Siis en jätä perustelematta tätä valintaa. Mies soittaa siis metallia, mutta mielestäni välttää erityisen taitavasti "tunteettoman tilutuksen". Etenkin Arch Enemyllä kuullaan niin puhtaita kitaroita kuin wahiakin, vaikka meininki on suhteellisen death metal -vetoista.

Pitäisköhän sitä vähän provota...
Clapton on oiva lauluntekijä, mutta ei se kitaran soitossa pärjää kyllä mitenkään enää. On tullu vilkaistua herran livevetoja ja sen bluesin soitto on kyllä aika kuraa. Tyylitajuisempia soittajia löytyy nykyään vaikka millä mitalla.
 
Hmm... keskustellaanpa aiheesta vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Puolin ja toisin uusin korvin.

Pistetään tähän nyt aluksi vaikka ne perinteiset Robben Ford ja Larry Carlton, vaikka varmasti jonkun mielestä niissäkään ei ole sitä , jota saa kun kääntää isommalle, tai käyttää . Toisaalta, ehkä jonkun mielestä nuo ovat taas yhdenlaista . Mutta ainakin Fordilta ja Carltonilta saa harmonisesti rikkaita ideoita bluesiin sekoitettuna.
 
No nyt kun lähetään tälle provodissauslinjalle niin mäkin laitan osani. :) Olen kyllä samaa mieltä Claptonista. Hienoa musaa on vuosien varrella tehnyt paljon ja hyviä juttuja soittanut levyille, mutta soiton taso on säilynyt samana tai jopa tippunut siitä 60-luvusta. Mieleen tulee samoihin aikoihin pinnalle nousseen Jeff Beckin ura ja mitä kaikkea Beckin soitossa on tapahtunut sittemmin. Tuollainen puutuminen siihen et "mulla on ny tää oma juttu tää bluesi eikä mun muuta tarttee enää reenata kun sitä kerran opettelin" on kyl ikävää kuunneltavaa. Ymmärrän kyllä että genreihin kuulu kliseet ja oma soittotyyli koostuu usein noista omista kliseistä, mutta vois sitä yrittää edes opetella soittamaan ne samat jutut paremmin tai jotain. Voi toisaalta olla että jos tekee parisataa keikkaa vuoteen niin oma reenaus ja kehitys ei jaksa enää niin paljon kiinnostaa. :)
 
Jazzissa tulee vastaavana mieleen Stern, joka on tehnyt hyvää musaa (esim. These Times on loisto plätty), mutta soittossa en oikein nää tapahtuneen mitään melkein pariin vuosikymmeneen. Sterniä vois taas verrata vaikka Scofieldin reissuun Milesin tai Cobhamin ajoista Loud Jazzin kautta Uberjam/A gogo-meininkiin.
 
Bluessissa mun mielestä tällä hetkellä innovatiivisia kavereita on esimerkiksi Scott Henderson, Derek Trucks ja Joe Bonamassa. Perinteet hallussa mutta uutta omaa kehissä.

Hmm... keskustellaanpa aiheesta vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Puolin ja toisin uusin korvin.
 
Tälle plussa. On taas ihme tarinaa....
 
Samanmoisia blueskitaristeja löytyy jokaisesta vähän suuremmasta kaupungista.
 
Nää kaverithan vois kehitellä sit jotain omaa.

Mulle Clapton on tuttu jo yli kymmenen (tai hyvänen aika, varmaan kahdenkymmenen!) vuoden takaa ja mielipiteeni on suht samana pysynyt koko sen ajan. En parjaa, mutten myöskään koe tarvetta nostaa soittajana kovinkaan monen yläpuolelle. Kiistatta tärkeä mies sähkökitaramusiikin historiassa ja soittaa aivan hyvin sen mitä soittaa, eli hoitaa tonttinsa kyllä mallikkaasti. Siltikin saan monien muiden soitosta enemmän irti - ja osa heistä on monipuolisempia, osa varmasti yksipuolisempiakin.
 
Puhdas makuasia vain. Ja tarpeeton välikommentti, joka ei kiinnostanut ketään. :)

voisitte nyt luetella kitaristeja, joiden soitossa on teidän mielestänne jotain erityisen tyylikästä ja hienoa, niin on jotain mistä lähteä eteenpäin.
 
Mielestäni kitaraa voi soittaa musikillisesti tyylikkäästi ja tyylikkäästi ulkoisesti. Tuossa joku mainitsi Alex Skolnickin. Onhan se hyvä. Tosin Testament yhtyeenä ei ainakaan minulle tuonut Skolnickin erinomaisuutta soittajana mitenkään erityisesti esille (ja kun kuunteli tuotayllä linkitettyä Testamentin biisiä The Preacher... ei voinut olla odottamatta, että kohta lauletaan.. Battery... ) Niin, siis asenteeni muuttui Skolnickin suhteen aika totaalisesti kun sain käsiini Skolnickin fuusio albumin Transformationin. En ollut uskoa, että kaveri vetää myös sellaista musaa ja sen hän tekee todella tyylillä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.
 
Yksi asia sitten tuohon ulkoiseen tyylillä soittamiseen. Minusta vain yksinkertaisesti tökkii tosi pahasti jos vedetään jotain kunnon metallia, erityisesti Trash genren musaa jollain Les Paulilla, niin kuin tuossa tuo Skolnick Testamentin videolla tekee. Sori vain kaikki Gibson friikit. Les Paul kuuluu jotenkin rock ja blues juttuihin. Tämä on siis oma mielipiteeni. Yksi kaveri, joka vetää Les Paulilla tyylikkäästi sekä musikillisesti ja erityisesti ulkoisesti on herra Slash. Eli kyllähän siihen tyylikkäästi soittamiseen kuuluu olennaisesti myös asenne.
 
Olen Ville81 kanssa aivan samaa mieltä Claptonista, eli samanmoisia blueskitaristeja löytyy jokaisesta vähän suuremmasta kaupungista! Enemmän kuin totta! Olen aina ihmetellytkin ja varmaan tulen aina ihmettelemään, mikä Claptonista tekee muka niin erinomaises soittajan. Itse en vain ole löytänyt kaverin soitosta yhtikäs mitään erikoista. Ei vain hivele korvaa mitenkään. Ei siitä sen enempää.
 
Ja kaikilla "hyvillä" kitaristeilla on omat juttunsa soittannollisesti ja niitä on aina kiva ottaa vuorollaan tarkemman syynin alle. Niin kuin täällä varmaan on keskustelua paljon ollutkin esim. siitä, että herra Malmsteen harrastaa harmoonisen mollin sahausta, taas esim. Nuno Bettencourt, joka soittaa sekä musikillisesti että ulkoisesti tyylillä, käyttää paljon ihan pentatoniseen, blues- ja dimiskaaloihin perustuvia riffejä ja tilutuksia.
 
Itse olen ainakin tehnyt niin, että kitaristit jotka on itselle todella kolahtaneet, heidän musaansa olen sitten lähtenyt perehtymään hieman syvällisemmin. Tosin vasta viime aikoina olen jaksanut perehtyä musiikin teoriaan paremmin, joten se on taas avannut aivan uusia maailmoja omien esikuvieni musiikin suhteen. Eli alkuperäiseen kysymykseen voisin omalta osaltani sanoa, että ei muuta kuin kuuntelemaan eri tyylisiä kitaristeja/bändejä, ja kun sieltä löytyy sinua miellyttäviä/kiinnostavia juttuja niin ei muuta kuin apinoimaan/tutustumaan kyseisten biisien/riffien/soolojen sielunelämään. Ainakin itse olen oppinut sitä kautta todella paljon.
 
Ihan sitten Claptonin ohella voi kuunnella vaikka Lonnie Johnsonia, Robert Johnsonia, Son Housea, Slim Harpoa, Lightning Hopkinsia, Robert Lockwood JR:a,
Buddy Guyta, Freddie Kingiä, Albert Kingiä, B.B Kingiä, Earl Kingiä, Albert Collinsia, Luther Tuckeria, Eric Galea, Cornell Dupreeta, Mick Tayloria, Peter Greeniä, Johnny Winteriä, Rick Derringeriä, Robben Fordia, Larry Carltonia, Harvey Mandelia, Dave Edmundsia, Jimmie Vaughania, Srevie Ray Vaughania, Robert Craytä, Jimmy Pagea, Jeff Beckiä, Chris Duartea, Duke Robillardia, Ronnie Earlia, Steven Cooleytä,
Ron Thompsonia, Doyle Bramhallia, Derek OBrieniä, Denny Freemania, David Grissomia, Hollywood Fatsia, Roy Buchanania, Danny Gattonia, Wayne Perkinsiä, Duncan Cameronia, Jimmy Johnsonia, jne jne...
Eli siis näin me eri ihmiset koemme ja näemme musiikin eri tavalla. Tuossa yläpuolella ei ole yksikään kitaristi herättänyt omaa mielenkiintoani. Voisin tehdä oman listan, jota kukaan ei jaksaisi lukea, joten en sitä tee.

Jazzissa tulee vastaavana mieleen Stern, joka on tehnyt hyvää musaa (esim. These Times on loisto plätty), mutta soittossa en oikein nää tapahtuneen mitään melkein pariin vuosikymmeneen. Sterniä vois taas verrata vaikka Scofieldin reissuun Milesin tai Cobhamin ajoista Loud Jazzin kautta Uberjam/A gogo-meininkiin.
 
Scofieldin uusiutumiskykyä on kyllä saanut ihmetellä suu auki. Mies on kuusissa kymmenissä ja puskee ulos semmoisia groove/funk/soul-pläjäyksiä että heikompia hirvittää. Ja miehen jazz-osaamista on kenenkään turha lähteä kiistämään. Niin ja se soundi... ekasta äänestä tietä heti, kuka on kitaran varressa. Vuosia olen jo diggaillut miehen menoa. Sternistä tykkään myös paljon, samoin Methenystä, Carltonista, Bonamassasta, Lukatherista ja Fordista. Näiden herrojen soitosta olen omaan työskentelyynkin ammentanut eväitä, vaihtelevalla menestyksellä. Toisaalta myös Slash, Izzy, EVH ja vaikkapa ihan Mustaine ja Hetfield ovat antaneet aikanaan eväitä. Melkoinen sekametelisoppa. :)

Slash, Izzy, EVH ja vaikkapa ihan Mustaine ja Hetfield ovat antaneet aikanaan eväitä. Melkoinen sekametelisoppa. :)
 
Izzy on mun mielestä turhan aliarvostettu kitaristi. Erittäin tyylikäs kitaristi mun mielestä.