Kitarat: soittaminen ›

...nyt olen ruvennut harjoittelemaan alkuun ihan perus bluessia
 
Blues on hyvä lähtökohta, siitä aloitetaan ja siihen palataan.
 
Eikö se niin mene että oppiakseen improvisoimaan/sooloilemaan pitää kuunnella mahdollisimman paljon sooloja?
 
"Kuuntele - soita - analysoi" on vanha ja hyvä ohje.
 
"Kuunteleminen" voidaan ymmärtää kahdella tavalla: joko "vain" kuuntelemisena, mikä on tärkeää, tai sitten kuuntelemisena ja kopioimisena, joka on vielä tärkeämpää. Eli sen lisäksi että kuunnellaan soolo, myös opetellaan soittamaan se - tai pätkä siitä.
 
Analyysin voi jättää aluksi pois, siitä herää vain turhia kysymyksiä jotka vievät pois suorasta toiminnasta. Analyysi voi astua kuvaan sitten, kun jotain on ensin soitettu ja omaksuttu.
 
Mitenkä kannattaisi harjoitella improvisointia? Siis tietysti soittamalla mutta ei vaan onnistu, tuleeko se sitten ajanmyötä vaan kun tekee sitä puolipakolla?
 
Ei puolipakolla, mutta ajan myötä kylläkin. Leikkimielisyys on paras oppimisen mielentila ja asenne. Aikaa voi toki kulua, mutta yksinkertaisillakin jutuilla voi päästä pitkälle. Improvisointi on yhdessä mielessä sitä vaikeampaa ja käsitteenä kyseenalaisempi, mitä tarkemmat rajat sille asetetaan ennalta - kuten musiikkityyli, tempo, sointurakenne, toisten instrumenttien osuuksien huomioiminen, bändin liiderin esittämät toiveet solistille jne.
 
Jos ajatellaan improvisointia käsitteenä ja prosessina, niin mikä tahansa ennalta valmistelematon soittaminen on improvisointia. Sitä kannattaa treenata sellaisenaan, eli otat vain kitaran käteen ja alat soittaa jotain. Kuuntele mitä soitat, ja jos pidit jostain mitä soitit, niin toista sitä ja jatka ideaa johonkin suuntaan. Heittäydy mielikuvien maailmaan, soita mitä mieleen juolahtaa. Mokaamista ei ole olemassa.
 
Useimmiten kuitenkin improvisointi on sidoksissa esitystapaan ja estetiikkaan (esim. tyyli: funk/blues), ja näin ollen esimerkiksi bluesin improvisointia voi kritisoida hyvällä syyllä. Enemmän tai vähemmän kaikki soittavat "hyviksi havaittuja" sävelkulkuja ja fraaseja, jotka ovat yhteistä omaisuutta. Esityksen spontaanius tekee siitä improvisointia, ei sävelmateriaalin ainutlaatuisuus. Treenaa siis parhaan kuuloiset fraasit esim. seuraavilta soittajilta:
 
Albert King
Freddie King
B.B. King
Eric Clapton
Peter Green
Jimi Hendrix
Stevie Ray Vaughan
Robben Ford
Larry Carlton
 
...muutamia mainitakseni. Sitten kun hyvä fraasi tai soolo on opeteltu sujuvaksi esikuvan mukaan, aletaan työstää sitä omaan sanavarastoon.
 
Pähkinänkuoressa: valitse jotain mistä pidät => opettele se ulkoa => hahmota sen sävellaji ja rytminen rakenne => kokeile siirtää se toisiin sävellajeihin; tämä pakottaa kuuntelemaan oikeasti, että mitä siinä tapahtuu => leiki fraasilla => kertaile sitä aina kun treenaat, useiden viikkojen ja kuukausien ajan => toivo että se jää sävel- ja lihasmuistiin => ota samalla työn alle seuraava kiinnostava juttu.
 
Näistä sitten muodostuu ajan kuluessa oma, yhtenäinen improvisointisanavarasto.
 
Mallioppiminen on ihmisen tehokkaimpia oppimisen tapoja. Esikuvasoittajien matkiminen on suorin tie oman soiton kehittämiseen.

Mitä mieltä olette näiden artistien likkien opettelusta tabien avulla? Esim. Johnsonin Ericillä on kivoja juttuja, mutta monet nopeita ja hankalia plokata. Vai onko se itse pplokattu paljon hyödyllisempi? Eli tab ja analysointi ja soitto VAI itse opettelu ?

Mitä mieltä olette näiden artistien likkien opettelusta tabien avulla? Esim. Johnsonin Ericillä on kivoja juttuja, mutta monet nopeita ja hankalia plokata. Vai onko se itse pplokattu paljon hyödyllisempi? Eli tab ja analysointi ja soitto VAI itse opettelu ?
 
Vastasit itse kyllä jo. Kyllä korvien kehittäminen on miljoona kertaa rakentavampaa kuin pahvi, jossa lukee "paina tosta, sit tosta, sit tosta". Useimmiten (etenkin netti)tabit on vieläpä kirjoitettu päin seiniä ja ne ovat parhaimmillaankin vain yksi versio aiheesta.
 
Sitä paitsi, myös plokkaamisessa tulee sitä paremmaksi mitä enemmän sitä tekee. Pidemmällä tähtäimellä musahommissa korvien käyttö on paljon hyödyllisempää (etenkin muiden kanssa soitellessa) kuin paraskaan tabulatuurien lukutaito.

Mitä mieltä olette näiden artistien likkien opettelusta tabien avulla? Esim. Johnsonin Ericillä on kivoja juttuja, mutta monet nopeita ja hankalia plokata. Vai onko se itse pplokattu paljon hyödyllisempi? Eli tab ja analysointi ja soitto VAI itse opettelu ?
 
Opettele perusskaalat läpi niin että alat tunnistamaan samat kuviot kun kuuntelet levyltä bluesia. Siinä vaiheessa kun alat niitä tunnistamaan, mitä todennäköisemmin alat myöskin niitä sieltä plokkaamaan enemmänkin koska ei tarvitse pahemmin miettiä miten se menee, vaan kuulet sen samointein. Kun tähän pisteeseen pääset, niin kuuntele mahdollisimman paljon eri tyylistä bluesia, eli älä jämähdä vain siihen yhteen tai kahteen artistiin.
 
Niistä eri tyyleistä voit vääntää omia yhdistelmiä joista sitten teet niitä omia "signature likkejä" Tuosta ei sitten enään olekaan niin pitkä matka siihen kun kykenet itse lonkalta heittämään omia juttuja. Tatsi tulee sitten ajan myötä.

Kiitti vaan vinkeistä kaverit. Olen kuunnellut ja plokkaillut jotain bluesjuttuja, mutta joidenkin blueskitaristien (e. Yngwie-blues;)) sävelet vaihtuvat kovin ripeästi eikä sellasen plokkailu parin vuoden kokemuksella ole hirmu helppoa. Ajattelin et tekis sillei, että plokkis helppoja blues-juttuja aluksi, mutta samalla tabien avulla tutustuis myös hankalampaan (ts. nopeampaan) matskuun...

Olen kuunnellut ja plokkaillut jotain bluesjuttuja, mutta joidenkin blueskitaristien (e. Yngwie-blues;)) sävelet vaihtuvat kovin ripeästi eikä sellasen plokkailu parin vuoden kokemuksella ole hirmu helppoa.
 
Ei ole kiellettyä katsoa mallia esim. julkaistusta nuotista tai tabulatuurista. Aika harva lopulta pystyy plokkaamaan esim. Eric Johnsonia. Eli ei muuta kuin nuottikauppaan kirjaa ostamaan - se on parempi vaihtoehto kuin olla kokonaan soittamatta. Ongelma on siinä, että sitten helposti katsoo sellaisetkin jutut paperista tai netistä, mitkä pienellä vaivannäöllä pystyisi plokkaamaan itsekin, eikä korvakuulo kehity ikinä. Mutta kohtuus kaikessa.
 
Miksi muuten monet kuuntelevat pelkästään sellaista kamaa, jota ei itse pysty plokkaamaan...?

AC/DC:n Angus Young joka myöskin menee ihan perus blues-asteikolla.
 
Eipä muuten mene.. ;-) Tsekkaa vaikka You Shook me All Night Longin hieno soolo. On siellä muutakin kuin blues-asteikkoa.

Suurin osa menee, mutta myönnettäköön ettei ihan kaikki. Tarkoitus oli kuitenkin muistuttaa että jos ihan perus bluesin soittaminen ei jaksa innostaa, niin löytyy niitä blues-asteikkoa hyödyntäviä bändejä rockin ja hard rockin puoleltakin

Miksi muuten monet kuuntelevat pelkästään sellaista kamaa, jota ei itse pysty plokkaamaan...?
 
Ehkä se liittyy jotenkin esikuviin? Tarkoitan siis, että monethan aloittavat kitaransoiton jonkun tietyn kitarasankarin vaikutuksesta kun se on niin hienoa. Alussa tulee helposti sokeaksi kaikelle muulle, tai ainakin kaikelle helpommalle musalle kun "eihän se voi kuulostaa yhtä hienolta". Ja tämän sä oot itsekin jossain kirjoituksessa sanonut - sitten on todella vaikea alentua omalle tasolleen, kun kun jutut joihin oma taitotaso riittäisi kuulostaakin typerältä verrattuna sen esikuvan soittoon.
 
No tämähän liittyy ensinnäkin itse soittamiseen, mutta varmasti myös plokkaamiseen. Jos helpommat jutut ei kuulostakaan yhtä hienolta, ei ole motivaatiota plokata sellaisia.
 
Ja ihan yleisesti nopean soiton plokkaamisesta. Jos ei millään suju, niin kannattaa hidastaa esim. Sound Forgella tai vastaavalla ohjelmala se soolo vaikka tuplasti hitaammaksi. Plokkaaminen tulee paljon helpommaksi, mutta kuuntelu on vielä mukana hommassa. Sitten kun on saanut plokattua sen juoksutuksen ja kuuntelee taas nopeamman version, tulee ahaa elämys: "no tietenkin se menee näin, miksen sitä heti tajunnut". Kun on jyvällä yhdestä nopeasta kuviosta, korva tunnistaa jatkossa kyllä helposti jos sattuu kuulemaan saman tyyppisen fraasin.
 
Keskittyminen on avainasia. Fraasien rakenteesta rock- ja hevimusassa sen verran, että usein homman ratkaisee jo se, kun kuulee mennäänkö ylös- vai alaspäin. Kitaran rakenteesta ja soittotekniikasta johtuen nopeissa kuvioissa harvemmin käytetään kovin laajoja intervalleja. Ihan diatonisia kulkuja tai sitten terssejä, joskus kvartteja. Poikkeuksen toki tekee sweeppeinä soitetut kuviot, mutta näissä auttaa monta kertaa kun tunnistaa soinnun, sen jälkeen on helpompi hakea oikeat äänet. Vielä asia erikseen on tapping-kuviot, joita mä ainakin olen ihan suoraa vaan hidastanut, koska niissähän ei käytännössäkään ole mitään rajoituksia intervalleille ja kuvioiden laajuudelle. Esim. monet EVH:n syheröt on ainakin meikäläiselle olleet aivan ylivoimaisia viimeistään rytmiikan puolesta plokata sellaisinaan.

Tarkoitus oli kuitenkin muistuttaa että jos ihan perus bluesin soittaminen ei jaksa innostaa, niin löytyy niitä blues-asteikkoa hyödyntäviä bändejä rockin ja hard rockin puoleltakin
 
Blues-asteikkoa kuulee tavan rokissa varmasti yhtä paljon ellei enemmän kuin bluesissa, mutta kuuluuhan bluesin harmonioihin paljon muutakin kuin blues-asteikko. Esim. se "blue note", siis jossain molli- ja duuriterssin välissä oleva maaginen ääni, on heti ensimmäinen. Sitten suuri seksti, joka tuo doorista sävyä ja on myös todella, todella, yleinen on ulkona blues-asteikosta. Perus blues-sointukierrossahan on kolme dominanttisointua (esim. G7, C7 ja D7), ja pelkästään näihin reagoiminen vie usein pois siitä ensimmäisen asteen blues-skaalasta. Blues-skaala itsessään ei ole bluesin olennaisin sisältö, niin kuin ei mikään muukaan skaala.

Juu no, itse en tuosta teoriasta ymmärrä hölkäsen pöläystä, soitan vaan mikä korvissa ja niiden välissä hyvältä kuulostaa :)
 
Itse aloitin siitä perus blues-asteikosta, eno näytti muutamat eri likit mitä sillä saa tehtyä ja kehotti kuuntelemaan juuri Moorea, Vaughania, ZZ Toppia yms (nuo siis olivat hyllyssä jo ennen blues innostusta) ja plokkaamaan niistä. Itse näitä itseoppineita korvakuulon mukaan meneviä siis...

Plussa Apricot:ille. Tutustuin muutamiin kyseisitä kitaristeista ja kyllä se sieltä lähtee pikkuhiljaa

Esim. se "blue note", siis jossain molli- ja duuriterssin välissä oleva maaginen ääni, on heti ensimmäinen. Sitten suuri seksti, joka tuo doorista sävyä ja on myös todella, todella, yleinen on ulkona blues-asteikosta.
 
Yleisesti ottaen tuolla "blue note":lla tarkoitetaan ymmärtääkseni #4-lisäsäveltä mollipentatoniseen asteikkoon. Blues-asteikko on siis mollipentatoninen, johon on lisätty kvartin ja kvintin välistä löytyvä tritonus (eli ylinouseva kvartti / vähennetty kvintti).
 
Rakenne on siis:
1, b3, 4, #4, 5, b7
 
eli vaikkapa C-bluesasteikko:
C, Eb, F, F#, G, Bb
 
Ja #4 on tässä yhteydessä sama asia kuin b5, eli F#:n tilalla saa soittaa myös Gb:n, jos tykkää siitä enemmän. ;)

Musta blue notella tarkotetaan molempia ja varsinkin toi pikku ja ison terssin välillä
oleva on tosi raa-an kuulonen -eihän se oo ees mikään nuotti varsinaisesti silleen
että sen vois pistää johonkin viivalle.

Kyllä Jucciz on mielestäni oikeassa. Kuunnelkaa sen b5:n soundia, sehän on selkeästi sininen... ;)
 
Tässä jokin aika sit taisin Gambalen videon johdosta tutkailla skaalojen suhteita ja havaita tällasen seikan. En tiedän hyötyykö kukaan, mutta kerron kuitenkin.
Eli jos biisi (ei välttämättä bluesia) menee vaikka a-mollissa ja miettii mitä säveliä iskeä jne. Tässä tapauksessa vaikka a-mollin säveliä AHCDEFG. Moni ajattelee tämän varmasti luonnollisen mollin ja mahdollisten sormitusten tms. avulla.
 
Se idea on siis, että ottaakin A-mollissa lähtökohdaksi kolme pentatonista skaalaa:
A-molli, D-molli ja E-molli (->C/F/G-duuripentatoninen). Nämä kolme skaalaa laajentavat A pentatonisen kokonaiseksi a-aioliseksi.

En missään nimessä väitä, etteikö bluesissa ja muussakin musiikissa tuota "keskikokoista" terssiä käytettäisi paljonkin. Itse olen vaan törmännyt "blue note"-termiin nimen omaan siinä yhteydessä kun puhutaan tritonuksesta mollipentatonisen jatkeena.
 
"Vähän yli bendattu" molliterssi on siellä täällä oikein kivan kuuloinen.

En missään nimessä väitä, etteikö bluesissa ja muussakin musiikissa tuota "keskikokoista" terssiä käytettäisi paljonkin. Itse olen vaan törmännyt "blue note"-termiin nimen omaan siinä yhteydessä kun puhutaan tritonuksesta mollipentatonisen jatkeena.
 
"Vähän yli bendattu" molliterssi on siellä täällä oikein kivan kuuloinen.
 
Bendit ei saa olla löysiä, eikä olla yli eikä ali, eikä vibratot saa kusta.

blue note
 
Tästä aiheesta Max Tabell sanoo kirjassaan Jazzmusiikin Harmonia (Yliopistopaino 2004) seuraavaa:
 
"Blues -musiikki syntyi Yhdysvalloissa Eurooppalaisten maahanmuuttajien ja orjien mukanaan tuomien afrikkalaisten musiikillisten elementtien synteesinä. Afrikkalaista alkuperää ovat pentatoniset melodiat, polyrytmiikka, harmoniasäestyksen puuttuminen ja ns. kysymys - vastaus -rakenne, jossa esilaulaja laulaa (tai soittaa) kysymyksen tai väittämän, johon muu ryhmä vastaa. Afrikan pohjoisrannikolla vaikuttanut arabialainen musiikkikulttuuri mikrointervalleihin perustuvine asteikkoineen on myös vaikuttanut ns. blues -asteikon syntyyn. Blues -asteikon rakenteesta vallitsee monia käsityksiä, mutta nykyisin yleisesti hyväksytty muoto blues -asteikolle on mollipentatoninen asteikko, johon on lisätty vähennetty kvintti."
 
...
 
"b3, b5 ja b7 ovat ns. blue note -ääniä. Käytännössä blue note -äänet ovat mikrointervalleja b3:n ja 3:n sekä b5:n ja 5:n välillä. Esimerkki 97:ssä on blues -melodia, joka voisi olla vaikkapa kitaristi T-Bone Walkerin soittama. Kitaralla blue note -äänet soitetaan venyttämällä kieliä blue note -äänien kohdalla, jolloin äänen korkeus liukuu jossain sävelaskelten välissä."
 
Yhdyn tässä asiassa Max Tabellin näkemykseen. Eli blue note ei ole mikään tietty sävel, eikä blues -asteikko ole yksiselitteinen asia.