Rock, pop, alternative ›

Monien yhtyeiden ja artistien väitetään muuttaneen popmusiikin kehitystä ja historian kulkua musiikillaan. Monet ovat varmasti näin tehneetkin; loppujen lopuksi ne ovat aina yksittäiset ihmiset, jotka vaikuttavat historian kulkuun. Koska jossittelu ja jälkiviisastelu on kivaa, niin pohditaanpa ketkä ovat juuri ne yksittäiset henkilöt joiden vaikutus on korvaamaton, joita ilman käsityksemme pop- ja rockmusiikista olisi toisenlainen.
 
Voidaanko menneisyydestä tai jopa nykyisyydestä yleensäkään osoittaa joku yksittäinen ihminen, jonka panos on niin merkittävä, että ilman häntä rockmusiikin kehitys olisi ollut tyystin erilainen? Vai tuleeko musiikinkin historiassa vain tietty "aika", jolloin jokin muutos tapahtuu ja että tämä muutos tapahtuu väistämättä henkilöistä riippumatta? Olisiko kenen tahansa tilalle tullut joku toinen, joka olisi tehnyt saman vai olisiko kurssi ilman jotain tiettyä henkilöä kääntynytkin johonkin toiseen suuntaan? Jos ei Elvis ja Chuck Berry, niin sitten joku muu, vaikkapa Pat Boone?
 
Ketkä ovat olleet korvaamattomia muusikoita, managereja, journalisteja, tuottajia, säveltäjiä yms.? Onko heitä?
 
Vaikeasti selitetty alustus vaikeasta aiheesta. Ennen kuin kukaan muu ehtii, niin myönnän, että kysymys on turha ja monen mielestä pelkkä mielipidekysymys eikä tämmöisestä voi eikä tarvitse keskustella. Mutta koska tämä kuitenkin on keskustelupalsta, niin yritetään. Jos jollain on ehdottaa nimiä, niin toivon esitettävän myös perustelut. Yritetään pysyä jossain määrin rockmusiikin piirissä, unohdetaan Charley Patton ja kivikauden rumpua lyövät luolamiehet, mikäli se on mahdollista. Ehkä se ei ole.
 
Esimerkkejä: Elvis Presley, Bo Diddley, Ahmet Ertegun, Eversti Parker, John Hammond, Berry Gordy, Lennon-McCartney, Stock-Aitken-Waterman, Antti Tuisku, Jon Landau, Waldemar Wallenius, Phil Spector, Tony Iommi, joku muu mikä?

Johnny Ramone. Keskittyi olennaiseen ja tuli siinä samalla näyttäneeksi esimerkkiä miljoonille skideille ympäri maailmaa - Lontoosta Pihtiputaalle saakka.

Peter Grant - Led Zeppelinin manageri; juurikin rockmusiikin historiassa käytännössä luoden stadionrock käsitteen ja julmettoman iso kiertueet, tehden rockista lopulta uskomattoman ison bisneksen.

Bob Dylan. Kirjoittanut hurjan määrän musiikin klassikoita, vaikuttaja lukemattomille + ties mitä muuta.

John Lee Hookerin kitaraboogieta kuunnellessa tulee kyl mieleen et on ZZ Top ja Hendrix esim. PALJON velkaa johnnie Leen rytmikäsitykselle, hypnoottista boogieta ja toudella maltainen särö.
 
edit. Siis kaikki muutkin jotka sellasta boogieta soittaa on Hookerille sen pydessä.

Tony Wilson. Ilman miestä maailma olisi saattanut jäädä mm. ilman Joy Divisionia ja New Orderia sekä ehkäpä elektronisen musan nykyinen bilekulttuuri olisi jäänyt syntymättä.

Tony Wilson. Ilman miestä maailma olisi saattanut jäädä mm. ilman Joy Divisionia ja New Orderia sekä ehkäpä elektronisen musan bilekulttuuri olisi jäänyt syntymättä.
 
Tony Wilson. Never heard enkä tiedä pitääkö paikkansa, mutta perustelu kuulostaa vakuuttavalta. Bändejä tulee ja menee, mutta jotkut henkilöt todellakin vaikuttavat kokonaisen nuorisokulttuurin syntymiseen.
 
Nuo aiemmin mainitut ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta toisaalta punkrock teki tuloaan jo ennen Ramonesia ja Ramones oli tavallaan vain jatkumoa 50's rock'n'rollille yms. teinipopille, Peter Grant ainoastaan suurensi ja terävöitti manageroinnin merkitystä ja jo 60-luvulla alkanutta rockin muuttumista suuren luokan liiketoiminnaksi ja Dylan oli "vain" yksi linkki pitkässä ketjussa, jossa amerikkalainen perinnemusiikki loi ja sekottui rokkenrolliin. Että olivatkohan nuokaan korvaamattomia, sittenkään. Dylan todennäköisesti. Ehkä... Johnny Ramonen(kaan) merkitystä en teilaa, mutta mielestäni perustelut eivät vielä ole riittäviä.
 
Jääköön Hooker nyt rokin edelläkävijänä ja enemmän bluesartistina ruotimatta, äärimmäisen merkittävä mies genrestä riippumatta kuitenkin.

Joo. Mä uskon suurmiehiin ja -naisiin. Aina on joku, joka selittää kaiken vain ajanhengellä, yhteiskunnallisilla muutoksilla tms., mutta se on musta liioittelua. Kovat on kovia - sen todistaa vaikka Hendrixin asema kaikkien aikojen kitaristina.
 
Kiinnostavaa on sen sijaan kysymys, toimiiko homma myös toisinpäin. Voiko olla esim. Oasista ilman tiettyjä brittibändejä? Onko Metallicaa olemassa ilman vaikka Black Sabbathia? Tuskinpa. Sitten taas jos Björk olisi tyrkätty -60-luvulle, niin väitän, että kyllä häntä olisi arvostettu.

Jos siitä Johnnystä vielä... Ramonesillahan on maailmanlaajuinen fanijoukko (voisi varmaan puhua peräti globaalista Ramones-alakulttuurista), jonka veroista ei liene millään muulla bändillä. Tämä siitä huolimatta, että varsinaista suuren luokan läpimurtoa tyyliin Beatles/Rollarit/Nirvana/whatever ei koskaan tullut. Mun mielestä on todella merkittävää, että sellanen asema voidaan saavuttaa niinkin tinkimättömällä meiningillä ja kovalla duunilla. Ja sen asenteen henkilöitymä on juurikin Johnny Ramone.

Vaikkei omiin suosikkeihin kuulukaan niin Jerry Garcian kyllä lisäisin tuohon listaan. On niita fanaattisia faneja ollut milloin kenelläkin bändillä muttei varmasti tässä mittakaavassa.

No mikään ei kelpaa :), Velvet Underground, Chinn & Chapman (öö Kuis ne kirjuutellaan?), mikä vaikutus Sonic Youthilla oli Nirvanan uraan?, Captain Beefheart ( 60-luvun Tom Waits), Jussi Raittinen, Esa Pakarisen Pakarok (ei näin), biisintekijänä Joe South, koko Love Recordsin henkilökunta , hipit ja niitten festari PA systeemit (Grateful Deadin live soundit oli huimasti aikaansa edellä),Holland Dozier Holland ( oliko jo sanottu?), tarkastaja Miettinen,

No mikään ei kelpaa :),
 
Kaikki kelpaa, mutta nimilistoja enemmän kiinnostaisi keskustelu aiheesta...

joku muu mikä?
 
Vaikka yksittäisiä henkilöitä haettiinkin, niin (ainakaan minä) en osaa eritellä Kraftwerk-porukasta sitä kollektiivin tärkeintä tyyppiä. Joka tapauksessa kyseessä on varmaankin melkoisen korvaamaton uranuurtaja koneilla synnytetyn musiikin alalla.

Kaikki kelpaa, mutta nimilistoja enemmän kiinnostaisi keskustelu aiheesta...
 
Aagher, ois palj helpompi keksustella rokkipaarissa huurteisen särvinnän ohessa kun kalsarigänätessä vaan tagnentit eksyy mut, keskustelua aiheesta nykymuotoiset live "stadion" konsertit niin miun käsitys on et viel 65-67 Shea Stadium ym. aikoina ei ollu mahollista toteuttaa rokkia livenä sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme.Mä en ees tiedä/muista kuka tai ketkä sitä Grateful Dead konsernin PA-settiä suunnitteli ja kasas mut siitä oli moniosanen artikkelisarja jossain 70-luvun alun Musa lehdessä. Eihän ne tietysti ainoot ollu kun sitä stadion ääntä vakavasti kehitti et olihan näillä mammutti festareilla varmaan paneuduttu asiaan ja kyllähän Rollareillekin jenkkirundii varten 70-luvun alkupuolella vaivoja säästelemättä ääntä suunniteltiin mut, iso mut, Jerome Garsian bändin livelevyjen sointi oli mullistavan hyvää, tietty se on vaan stadion keikka näkökulma rokin historiaan, jonkun pitää se musa tehdä mitä siel keikoil ja levyil soitetaan.

Vaikka yksittäisiä henkilöitä haettiinkin, niin (ainakaan minä) en osaa eritellä Kraftwerk-porukasta sitä kollektiivin tärkeintä tyyppiä. Joka tapauksessa kyseessä on varmaankin melkoisen korvaamaton uranuurtaja koneilla synnytetyn musiikin alalla.
 
Yksilöistähän ne tärkeimmät bänditkin tuppaavat koostumaan -kokonaisuus on parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa- joten vaikka se jäi alustuksessa mainitsematta, niin ilman muuta pitää puhua myös kokonaisista orkestereista.

Vaikka yksittäisiä henkilöitä haettiinkin, niin (ainakaan minä) en osaa eritellä Kraftwerk-porukasta sitä kollektiivin tärkeintä tyyppiä. Joka tapauksessa kyseessä on varmaankin melkoisen korvaamaton uranuurtaja koneilla synnytetyn musiikin alalla.
 
Ralf und Florian.
Ertzgebirge helvata vie olikin DDR:läinen uraanikaivos, hieno nimi Kraftwerkin biisille.

Jos siitä Johnnystä vielä... Ramonesillahan on maailmanlaajuinen fanijoukko (voisi varmaan puhua peräti globaalista Ramones-alakulttuurista), jonka veroista ei liene millään muulla bändillä.
 
Jeh, Suomessakin on: www.ramopunk.com

Minusta Billy Corgan on rokin keinoin ansioituneimmin kuvannut ihmisen tunne-elämän vellovaa merta.

Chuck Berryn lisäksi ainakin Little Richard - The King and Queen of Rock 'n' Roll.
 
Rock ei olisi rockia ilman hullun wapbopaloomopalopbamboom-pyörremyrskyn panosta. Pikku-Rikultahan Beatlesit omaksuivat sen kimeän "Woo!":n ja päänravistuksen, eikö vain?