Yleistä keskustelua musiikista ›

Joo. Kuten otsikkokin kertoo, niin tässä ketjussa etsitään semmoisia yhtyeitä joita olette joko pienenä tai teininä inhonneet enemmän kuin mitään muuta bändiä maailmassa, mutta josta olette aikuisiällä oppineet pitämään. Niin ja perustelut mukaan, ettei tule vain pelkkää listaustopicia
 
Itse en olisi pikkupoikana voinut kuvitella pitäväni joskus Sielun Veljistä. Koko bändi vaikutti 10-11-vuotiaan silmiin todella vastenmieliseltä ja muistan monesti miettineeni että kunpa tuo yhtye pian hajoaisi että ei tarvisi kuulla tuota musiikkia joka paikassa. Esim. Säkenöivä Voima-kappaleesta ajattelin että kaikenlaista älämölöä sitä radioon päästetäänkin. Enpä olisi silloin uskonut, että parikymmentä vuotta myöhemmin tuo musiikki kolahtaisi kovaa. Ehkäpä juuri siksi, että se tuo assosiaatioita tuonne lapsuuteen,

Tämä ei mene ihan tähän kategoriaan, koska en tiennyt orkesterista mitään ennen siihen hurahtamistani, mutta laitetaan My Chemical Romance.
 
Jos nimittäin olisin lukenut lehtijuttuja bändistä ja nähnyt esim. bändin kuvan, olisin varmasti karsastanut orkesteria kunnon ennakkoluuloisen munapään tapaan.
 
Mutta kun kaveri antoi Three cheers.. -levyn lainaan, kiinnostuin rätväkästä menosta ja Black paraden ilmestyttyä huomasin löytäneeni viime vuoden parhaan ulkomaisen levyn.
 
Ehkä tässä siis oli kyse "bändi, josta en olisi koskaan voinut kuvitella pitäväni, jos olisin perehtynyt siihen alunperin jotenkin muuten kuin puhtaan musiikillisin perustein ja laput silmillä".
 
:)

Robbie Williams. Vielä jokunen vuosi sitten pidin heppua täydellisenä lässynlässynä ohimenevänä ilmiönä ja poikabändin ex-jäsenenä...
 
Mutta jumalauta mikä showmies onkaan kyseessä, eikä ne biisitkään hullumpia ole. Nykyisin uskallan jo tunnustaa arvostavani Robbie Williamsia esiintyvänä taiteilijana hyvin korkealle.

PMMP. En olisi ikinä uskonut voivani pitää ko. yhtyeestä silloin kun Rusketusraidat ilmestyi. Mutta toisin kävi.

PMMP. En olisi ikinä uskonut voivani pitää ko. yhtyeestä silloin kun Rusketusraidat ilmestyi. Mutta toisin kävi.
 
Sama tilanne.

Muse. Todella suuri inhokki kauan, mutta Black holes and revelations -levy vetäisi jalat alta. Uskomaton suoritus.

PMMP. En olisi ikinä uskonut voivani pitää ko. yhtyeestä silloin kun Rusketusraidat ilmestyi. Mutta toisin kävi.
 
Vieläkään en ko. yhtyeestä pahemmin pidä, mutta en olisi Rusketusraitojen aikaan uskonut että sama kaksikko vielä tekisi jotain joka ei aiheuta haluja vahingoittaa itseäni.

Abba. Kaveri huomasi kerran ala-asteella lehdestä niiden kuvan ja sanoi että tuo on ihan huono. Koska hän oli vuoden minua vanhempi niin toki uskoin musiikkikriitikon auktoriteettia.
 
Sittemmin aikuisiällä huomasin että Abballahan onkin hyviä melodioita ja kriitikoiden mielipiteeseen ei kannata luottaa sokeasti.

Tool. Lateralusta tuli joskus kuunneltua kun kaikki ja sanoi "että se levy ei sitten aukea ihan ekalla kerralla". No eipä ole vieläkään oikein auennut ja paskaksi tuli bändiä haukuttua mutta 10.000 Days on taas on ihan loistava. Rupesin siitä tossa syksyllä kuuntelemaan aikalailla ja melkein harmittaa etten kesällä mennyt keikalle kun periaatteessa olisi helposti voinut mennä. Rahaa ja kavereita olis ollu ja silleen...
 
Robbie Williams. Vielä jokunen vuosi sitten pidin heppua täydellisenä lässynlässynä ohimenevänä ilmiönä ja poikabändin ex-jäsenenä...
 
EDIT: taino periaattessa en ehkä ihan aatellut että en koskaan voisi pitää Toolista sillä kyllä Maynardin ääni on aina korvaa viehättänyt ja jollain tavalla myös bändin soundimaailma ym.
 
Mutta jumalauta mikä showmies onkaan kyseessä, eikä ne biisitkään hullumpia ole. Nykyisin uskallan jo tunnustaa arvostavani Robbie Williamsia esiintyvänä taiteilijana hyvin korkealle.
 
Sama juttu.

Justin Timberlake on yksi ihme minun kohdallani, mutta en ole kyllä koskaan mennyt sanomaan mistään bändistä että tää on ihan niin paskaa että en tulisi koskaan pitämään.

Kaksi:
 
Martti Servo & Napanteri: Avatkaa ovi! -livelevy vain oli niin äärettömän hyväntuulinen levy, että itsekritiikki petti. Aiemmin en voinut sietää.
 
PMMP: Kovemmat kädet on vain erinomainen levy. Rusketusraidat aiheutti tehosoitossa näppylöitä.

Vaikee sanoo, mut sanon silti että Slayer. Kun Youtubesta kuuntelin pikkasen nii ajattelin että onpas hirveetä sontaa. Nyt tuli napattua Free Record Shopista Reign In Blood levy ihan vaan mielenkiinnon vuoks. Ja ei perkele mimmonen bändi. Parasta maailmassa.

Aikoinaan olin hyvinkin ennakkoluuloinen black metalia kohtaan. Nykyään kuitenkin mm. Xasthur, Anaal Nathrakh ja Haemoth kuulostavat korviin oikein hyvältä.
Myös noise- ja voimaelektroniikkahulinat olivat vielä joitain vuosia sitten kiinnostavia lähinnä konseptuaalisella tasolla. Nykyään huomaan pitäväni mm. Prurientista, Merzbowsta ja Masonnasta sitä enemmän mitä enemmän kuuntelen heitä. Nykyään bussi- ja junamatkojen vakiosoundtrack on jotain edellisistä.

Children Of Bodom ja Stam1na.
 
Bodomia en kehdannut kuunnella fanilauman vuoksi, mutta tuli sitten kuunneltua veljen hyllystä löytyneitä Bodomin levyjä ja huomasin, että ihan hyvää paskaahan tämäkin on.
Stam1naa pidin pitkään liian outona, mutta kun sitä musiikkia alkoi kuunnella tarkemmin alkoi sanoistakin löytyä niitä syvällisiä merkityksiä ja koko bändi aukesi aivan uudella tavalla.

Vierastin Depeche Modea aluksi köpöjen rumpukoneiden vuoksi. Sittemmin olen havahtunut ja antautunut hienojen biisien edessä.

Aikoinaan olin hyvinkin ennakkoluuloinen black metalia kohtaan. Nykyään kuitenkin mm. Xasthur, Anaal Nathrakh ja Haemoth kuulostavat korviin oikein hyvältä.
Myös noise- ja voimaelektroniikkahulinat olivat vielä joitain vuosia sitten kiinnostavia lähinnä konseptuaalisella tasolla. Nykyään huomaan pitäväni mm. Prurientista, Merzbowsta ja Masonnasta sitä enemmän mitä enemmän kuuntelen heitä. Nykyään bussi- ja junamatkojen vakiosoundtrack on jotain edellisistä.
 
Olisin voinut vastata melkein samoilla sanoilla, esimerkkibändejä lukuunottamatta. (enkä myöskään kuuntele noisea bussissa/junassa.)
 
Onhan noita toki muitakin. Esim. The Smiths oli pitkään aika nihkeän kuuloista, kunnes eräänä iltana keikan jälkeen Lahdessa, hyvässä nousuhumalassa, kaiuttimista pärähti Some girls are bigger than others, ja olin myytyä miestä. Vaikka ei tuo kyllä vieläkään lempibändejä ole, mutta muutama aivan tajuttoman kova veisu noilta löytyy.

Tämä ei mene ihan tähän kategoriaan, koska en tiennyt orkesterista mitään ennen siihen hurahtamistani, mutta laitetaan My Chemical Romance.
 
Hyi hitto. Mä taas tykkäsin PMMP:stä heti Rusketusraitojen ilmestyttyä. Biisissä ja meiningissä oli positiivisen energistä ja raikasta asennetta. Sittemmin bändistä tuli kriitikoiden, valtaväestön ja muusikoiden lempilapsi.
 
Audioslavea vierastin pitkään ja pidin meininkiä aika väljähtäneenä. Uusi levy iski kuitenkin todella hyvin.
 
Musen uusi meininki iskee myös hyvin.

Mitään en myönnä.
 
E:Eihhh! Avatarissa salaisuus!!

Mitään yksittäistä bändiä en jaksa mainita, vaan sanon että yleensäkin tällainen oikein brutaali death metal jytke ynnä black metal. Muutamam vuosi sitten en voinut oikein kuvitella pitäväni näitten genrejen edustajista, vaikka muusta metallista olen kauan pitänytkin. Onneksi tämäkin muutos on päässyt aikanaan tapahtumaan, muuten olisi jäänyt melkoinen läjä loistavia bändejä löytämättä.