Yleistä keskustelua musiikista ›

Onnea! (näin jälkikäteen) Paljon löytyy sedältä hienoja biisejä.

David Bowie on yksi suurimmista idoleistani ja innoittajistani. Hieno, erikoinen mies ja vuosien 1969-1983 tuotanto on vaan parasta. Kiitos siitä, Bowie ja hienoa syntymäpäivää!
 
EDIT: Meikäläisen suosikkilevyt ovat Hunky Dory ja Low. Lempikappaleni tietenkin upean Life on Marsin lisäksi Aladdin Sane -levyltä löytyvä Lady Grinning Soul ja Diamond Dogsilta löytyvä Rebel Rebel.

Hieno ukko. Joskin tuossa yllä jo todettiinkin, että 1983 jälkeen jälki on ollut melko vaisua. 2008 tulee neljännevuosisata viimeisestä klassikkolevystä? Siihen nähden hype on korkeahko?

Hieno ukko. Joskin tuossa yllä jo todettiinkin, että 1983 jälkeen jälki on ollut melko vaisua. 2008 tulee neljännevuosisata viimeisestä klassikkolevystä? Siihen nähden hype on korkeahko?
 
Noo, mielestäni kyllä "Buddha of Suburbia" (1993), "Outside" (1995), "Earthling" (1997) ja toiseksi viimeisin "Heathen" (2002) ovat kyllä aika pirun hienoja levyjä. Eikä "Hours" (1999) ja "Realitykään" (2003) nyt mitään paskoja ole. Totta kuitenkin, että Bowien kulta-aikaa oli 70-luku.

Space Oddity('69), The Man Who Sold The World('70), Hunky Dory('71), Ziggy Stardust('72) ja Alladin Sane('73).
 
Siinä ne omimmat Bowien levyt. Ensin mainitun nimibiisi on yksi kaikkien aikojen biiseistä ja erosi varsinkin sen ajan popmusiikista erilaisuudellaan. Biisin nimen Bowie nappasi Kubrickin Space Odyssey 2001-elokuvasta ja biisin teeman kuulennoista. Bowie alkoi luomaan avaruusteemaa samalla kun muut lauloivat vielä tyttö tapaa pojan/voi kuinka sua rakastankaan -lauluja, ollen kuitenkin vielä hyvin folk-henkinen.
 
The Man Who Sold The World oli taas irtiottoa vanhaan ja alkaakin massiivisella kahdeksanminuuttisella The Width Of A Circle -progeilulla. Raskain Bowie-levy soundeiltaan ja etenkin She Shook Me Cold kuulostaa Black Sabbathilta jopa... raskasta(kin) riffittelyä ja sen päälle laulantaa pitkällä kitarasoololla varustettuna. Tällä levyllä on joitain selviä täytepaloja, mutta tuleva Bowie on silti kuultavissa sieltä välistä. Biisit ovat silti mielenkiintoisia ja koukkuja on paljon. Parhaimmistona edellisten lisäksi Supermen ja nimibiisi, jonka Kurt Cee teki tutuksi MTV-sukupolvelle akustisen kanssa ja hyvin vetikin. Alkuperäisen The Man Who Sold The Worldin slaavilaisuus on silti edelleen rautaa.
 
Hunky Dory taas on rauhallisempi levy. Changes avaa levyn ja melkein heti perään yksi kaikkien aikojen hienoimmista popbiiseistä, Life On Mars?, jonka lukisin helposti 70-luvun parhaimmistoon. Mars-sanan venytys olisi ollut huhujen mukaan vinoilua Sinatran My Way -venytykselle (Sinatran livetilanteissa varsinkin). Bowie hävisi sanoituskilpailun Paul Ankalle, jonka sanat siis päätyivät tuolle My Way -biisille ja Bowie olisi tarinan mukaan ottanut pahasti itseensä vetäen kertosäkeessä överiksi... Levyltä löytyy myös Andy Warholille suunnattu herran nimeä kantava biisi, josta Andy itse ei tainnut kovinkaan paljon tykätä. Levy on edellistä kevyempi ja piano soi kautta linjan upeasti Richard Wakemanin soittamana. Levyltä löytyy myös toinen kunnianosoitus, nimittäin Song For Bob Dylan, joka on edellistä Andy Warholia parempi. Hienoa kitaraa ko. biisissä. Levyn loppupäästä löytyvä Queen Bitch taas on aika punk-henkinen, ja toisaalta kumarrus Velvet Undergroundin suuntaan. Hieno biisi, eikä paljoa säästele.
 
The Rise And Fall Of Ziggy Stardust levy ei voisi alkaa paremmin. Apokalyptisilla tunnelmilla maustettu Five Years on yksi levyn hienoimmista lauluista ja kasvaa kasvamistaan loppua kohden. Älyttömän hieno biisi kaikessa yksinkertaisuudessaankin ja lyriikat loistavat. Ensimmäistä kitara-avauksella varustettua biisiä saadaan odottaa aina kolmanteen biisiin asti. Silloin lävähtää Moonage Daydream ja esittelee Mick Ronsonia, Bowien oikeaa kättä ehkä parhaimmillaan. Yksi all time -suosikeistani ja lopun kitarasoolo pysäyttää. Livenä biisi toimi paremmin Ronsonin varioidessa soolo-osuutta aina tilanteeseen sopivaksi, mutta tämän studioversion kitarasoundi on täydellinen. Kuulokkeilla kuunneltaessa pitäisi vasemmasta luurista kuulua Bowien huutamana "Terry!", mutten ole ikinä sitä onnistunut sieltä bongaamaan. Terry oli siis itsemurhan tehnyt Bowien velipuoli, joka sairasti skitsofreniaa.
 
Moonage Daydreamin perään tuleekin monien ainoaa Bowie-tuntemusta edustava Starman, joka mukailee jonkin verran Over The Rainbowin melodiaa kertosäkeessä. Lady Stardust on pianolla varustettu tunnelmapala ja Hang On To Yourself rokkaa Queen Bitchin tunnelmissa. Ziggy Stardustin alkuriffi on mieleenpainuva ja biisi enteilikin Spidersien hajoamista. Suffragette City rokkaa loppua kohden ja levyn päättävä Rock 'n' Roll Suicide on täydellinen lopetus täydelliselle levylle. Moni pitää levyä teemalevynä ja tarkoituksellisena sellaisena, mutta esim. Moonage Daydream ja Hang On To Yourself olivat olleet olemassa jo ennen koko levyn äänityssessioita single-kokeiluina, jotka floppasivat pahasti.
 
Jos Ziggy Stardustin alter ego sekoitti lopulta Bowien pään (kokaiinin kera), ei uuden Aladdin Sanen persoona varmasti helpottanut tilannetta. Aladdin Sane oli tarkoitettu Amerikan konservatiivisille levymarkkinoille ja oli hieman hillitympi, kuin edeltäjänsä. Bowie oli luomisen huipussaan tämän levyn aikoihin ja levyltä ei keskinkertaista laulua ihan helpolla löydy. Aladdin Sane -nimibiisillä soitti Mike Garson itsensä legendaksi (päätön pianosoolo) ja Drive-In Saturdaylla kosiskellaan jenkkinuorisoa. Yksi levyn ehdottomista helmistä on Time. Unohdettu klassikko, joka päättyy hienosti ja saumattomasti Mick Ronsonin Beethoven-tulkintaan.
 
Cracked Actor on tyly tulkinta Hollywood-elämästä ja The Prettiest Starin kitara-avaus on muikea. Jean Genie rokkaa lopussa ja levyn päättää helketin hieno pianoballadi Lady Grinning Soul. Todella hämyinen laulu ja menee levyn top 5:een helposti. En jaksa muistaa sen laulajattaren nimeä, jolle Bowie tuon kyseisen biisin omisti, mutta joku New Yorkissa vaikuttanut naikkonen oli hän.
 
Monty Pythonia lainatakseni: So much for pathos. Kukaan ei varmasti jaksanut lukea moista. Bowien bändistä, The Spiders From Marsista voisi kirjoittaa vaikka kuinka ja yleensäkin Ziggy-kaudesta, jota kesti harmittavan vähän. Toisaalta, ehkä se on juuri siksi niin loistelias... yksi huono levy olisi saattanut romuttaa koko homman, puhumattakaan siitä, että yhtye kiertäisi edelleen vetämässä niitä samoja starmaneja ja life on marseja illasta toiseen. Hieno aikakausi oli kuitenkin kyseessä ja avasi ovia tuleville muusikoille ollen aina pari askelta muita edellä. Joskus tutustun herran David Robert Jonesin myöhäisempäänkin tuotantoon, mutta sitä ennen aion kuluttaa edellä mainitut puhki.

Space Oddity('69), The Man Who Sold The World('70), Hunky Dory('71), Ziggy Stardust('72) ja Alladin Sane('73).
 
Siinä ne omimmat Bowien levyt. Ensin mainitun nimibiisi on yksi kaikkien aikojen biiseistä ja erosi varsinkin sen ajan popmusiikista erilaisuudellaan. Biisin nimen Bowie nappasi Kubrickin Space Odyssey 2001-elokuvasta ja biisin teeman kuulennoista. Bowie alkoi luomaan avaruusteemaa samalla kun muut lauloivat vielä tyttö tapaa pojan/voi kuinka sua rakastankaan -lauluja, ollen kuitenkin vielä hyvin folk-henkinen.
 
The Man Who Sold The World oli taas irtiottoa vanhaan ja alkaakin massiivisella kahdeksanminuuttisella The Width Of A Circle -progeilulla. Raskain Bowie-levy soundeiltaan ja etenkin She Shook Me Cold kuulostaa Black Sabbathilta jopa... raskasta(kin) riffittelyä ja sen päälle laulantaa pitkällä kitarasoololla varustettuna. Tällä levyllä on joitain selviä täytepaloja, mutta tuleva Bowie on silti kuultavissa sieltä välistä. Biisit ovat silti mielenkiintoisia ja koukkuja on paljon. Parhaimmistona edellisten lisäksi Supermen ja nimibiisi, jonka Kurt Cee teki tutuksi MTV-sukupolvelle akustisen kanssa ja hyvin vetikin. Alkuperäisen The Man Who Sold The Worldin slaavilaisuus on silti edelleen rautaa.
 
Hunky Dory taas on rauhallisempi levy. Changes avaa levyn ja melkein heti perään yksi kaikkien aikojen hienoimmista popbiiseistä, Life On Mars?, jonka lukisin helposti 70-luvun parhaimmistoon. Mars-sanan venytys olisi ollut huhujen mukaan vinoilua Sinatran My Way -venytykselle (Sinatran livetilanteissa varsinkin). Bowie hävisi sanoituskilpailun Paul Ankalle, jonka sanat siis päätyivät tuolle My Way -biisille ja Bowie olisi tarinan mukaan ottanut pahasti itseensä vetäen kertosäkeessä överiksi... Levyltä löytyy myös Andy Warholille suunnattu herran nimeä kantava biisi, josta Andy itse ei tainnut kovinkaan paljon tykätä. Levy on edellistä kevyempi ja piano soi kautta linjan upeasti Richard Wakemanin soittamana. Levyltä löytyy myös toinen kunnianosoitus, nimittäin Song For Bob Dylan, joka on edellistä Andy Warholia parempi. Hienoa kitaraa ko. biisissä. Levyn loppupäästä löytyvä Queen Bitch taas on aika punk-henkinen, ja toisaalta kumarrus Velvet Undergroundin suuntaan. Hieno biisi, eikä paljoa säästele.
 
The Rise And Fall Of Ziggy Stardust levy ei voisi alkaa paremmin. Apokalyptisilla tunnelmilla maustettu Five Years on yksi levyn hienoimmista lauluista ja kasvaa kasvamistaan loppua kohden. Älyttömän hieno biisi kaikessa yksinkertaisuudessaankin ja lyriikat loistavat. Ensimmäistä kitara-avauksella varustettua biisiä saadaan odottaa aina kolmanteen biisiin asti. Silloin lävähtää Moonage Daydream ja esittelee Mick Ronsonia, Bowien oikeaa kättä ehkä parhaimmillaan. Yksi all time -suosikeistani ja lopun kitarasoolo pysäyttää. Livenä biisi toimi paremmin Ronsonin varioidessa soolo-osuutta aina tilanteeseen sopivaksi, mutta tämän studioversion kitarasoundi on täydellinen. Kuulokkeilla kuunneltaessa pitäisi vasemmasta luurista kuulua Bowien huutamana "Terry!", mutten ole ikinä sitä onnistunut sieltä bongaamaan. Terry oli siis itsemurhan tehnyt Bowien velipuoli, joka sairasti skitsofreniaa.
 
Moonage Daydreamin perään tuleekin monien ainoaa Bowie-tuntemusta edustava Starman, joka mukailee jonkin verran Over The Rainbowin melodiaa kertosäkeessä. Lady Stardust on pianolla varustettu tunnelmapala ja Hang On To Yourself rokkaa Queen Bitchin tunnelmissa. Ziggy Stardustin alkuriffi on mieleenpainuva ja biisi enteilikin Spidersien hajoamista. Suffragette City rokkaa loppua kohden ja levyn päättävä Rock 'n' Roll Suicide on täydellinen lopetus täydelliselle levylle. Moni pitää levyä teemalevynä ja tarkoituksellisena sellaisena, mutta esim. Moonage Daydream ja Hang On To Yourself olivat olleet olemassa jo ennen koko levyn äänityssessioita single-kokeiluina, jotka floppasivat pahasti.
 
Jos Ziggy Stardustin alter ego sekoitti lopulta Bowien pään (kokaiinin kera), ei uuden Aladdin Sanen persoona varmasti helpottanut tilannetta. Aladdin Sane oli tarkoitettu Amerikan konservatiivisille levymarkkinoille ja oli hieman hillitympi, kuin edeltäjänsä. Bowie oli luomisen huipussaan tämän levyn aikoihin ja levyltä ei keskinkertaista laulua ihan helpolla löydy. Aladdin Sane -nimibiisillä soitti Mike Garson itsensä legendaksi (päätön pianosoolo) ja Drive-In Saturdaylla kosiskellaan jenkkinuorisoa. Yksi levyn ehdottomista helmistä on Time. Unohdettu klassikko, joka päättyy hienosti ja saumattomasti Mick Ronsonin Beethoven-tulkintaan.
 
Cracked Actor on tyly tulkinta Hollywood-elämästä ja The Prettiest Starin kitara-avaus on muikea. Jean Genie rokkaa lopussa ja levyn päättää helketin hieno pianoballadi Lady Grinning Soul. Todella hämyinen laulu ja menee levyn top 5:een helposti. En jaksa muistaa sen laulajattaren nimeä, jolle Bowie tuon kyseisen biisin omisti, mutta joku New Yorkissa vaikuttanut naikkonen oli hän.
 
Monty Pythonia lainatakseni: So much for pathos. Kukaan ei varmasti jaksanut lukea moista. Bowien bändistä, The Spiders From Marsista voisi kirjoittaa vaikka kuinka ja yleensäkin Ziggy-kaudesta, jota kesti harmittavan vähän. Toisaalta, ehkä se on juuri siksi niin loistelias... yksi huono levy olisi saattanut romuttaa koko homman, puhumattakaan siitä, että yhtye kiertäisi edelleen vetämässä niitä samoja starmaneja ja life on marseja illasta toiseen. Hieno aikakausi oli kuitenkin kyseessä ja avasi ovia tuleville muusikoille ollen aina pari askelta muita edellä. Joskus tutustun herran David Robert Jonesin myöhäisempäänkin tuotantoon, mutta sitä ennen aion kuluttaa edellä mainitut puhki.
 
Kertakaikkiaan hieno kirjoitus, mistä palkitaan plussalla ansaitusti. Kyllä nuo vuodet 1969-1973 olivat ehdottomasti sitä parasta Bowieta. Mielestäni Bowie veti Ziggyn pois juuri oikeaan aikaan, muuten hahmo olisi aika varmasti kulunut ajan saatossa.
 
Olenko ainut jolle tulee Hang On To Yourself-kappaleesta mieleen Ramones?

Se "naikkonen", jolle Bowie tekin "Lady Grinning Soulin" oli amerikkalainen soul-laulajatar Claudia Lennear, myös Rollareiden "Brown Sugar" on hänelle omistettu.
 
Rick Wakeman soittaa "Hunky Doryllä" ainoastaan "Life on Mars?" -biisissä, muut piano-osuudet hoitaa Mick Ronson ja helpommat sointukomppaukset Bowie itse (esim. "Oh! You Pretty Things" & "Eight Line Poem").

Se "naikkonen", jolle Bowie tekin "Lady Grinning Soulin" oli amerikkalainen soul-laulajatar Claudia Lennear, myös Rollareiden "Brown Sugar" on hänelle omistettu.
 
Rick Wakeman soittaa "Hunky Doryllä" ainoastaan "Life on Mars?" -biisissä, muut piano-osuudet hoitaa Mick Ronson ja helpommat sointukomppaukset Bowie itse (esim. "Oh! You Pretty Things" & "Eight Line Poem").
 
Kiitos tarkennuksesta! Kyllähän noilla Bowien ja Ronsonin hoitamilla piano-osuuksilla on melko selvä ero herrojen Wakemanin ja Garsonin soittoon. Kumpikaan, Bowie ja Ronson eivät tainneet olla kummoisiakaan pianisteja, vaikka soittaa toki osasivatkin. Krediitit tulivatkin muista asioista, kuten tuossa kirjoituksessani olisi voinut mainita vaikka Ronsonin osaamisen jousien kirjoittamisessa. Kaverihan aloitti soittamisen joskus nuorempana sellon soitosta ja se kuuluu kitaroinnissa kautta linjan, aina soittotyylistä soundeihin. Hieno mies ja olisi saanut elää pidempään. Herra oli kuitenkin hyvin suuressa ja merkittävässä osassa Bowien musiikissa 70-73 -vuosina, muttei halunnut koskaan tulla suureksi tähdeksi, kait, ja tyytyi side kick -rooliinsa.
 
E: typerä kieliopillinen kämmi

Kovasti täälä tunnutaan ylistettävän Bowien 1970-luvun alun tuotantoa, kun taas itselle uppoavat paremmin Ziggy Stardustin jälkeiset levyt aina vuosikymmenen loppuun asti. Suosikki levyt ovat kenties Diamond Dogs, Station To Station ja Heroes. Aladdin Sanesta lähtien Davidin ääni jalostui ainakin omaa korvaa miellyttäväksi laulannaksi.

Kuinka moni muistaa Bowien varhaistuotannosta kappaleen Laughing Gnome? Se oli vissiin eka Bowie-kappale, jonka lapsena kuulin ja se jäi lähtemättömästi mieleen.
 
Biisihän julkaistiin epäonnistuneena sinkkuna 1967 ja Bowien itsensä suureksi harmiksi se julkaistiin uudestaan 1973, jolloin se ponkaisi suoraan brittilistan kasiksi. Kappale on ihan huvittava rallatus, mutta voi ymmärtää että tuohon mennessä Bowie oli jo tehnyt sen verran parempaa materiaalia, ettei hän välttämättä olisi tuota biisiä halunnut enää muistella.

Kuinka moni muistaa Bowien varhaistuotannosta kappaleen Laughing Gnome? Se oli vissiin eka Bowie-kappale, jonka lapsena kuulin ja se jäi lähtemättömästi mieleen.
 
Jep. Koko herran varhaistuotantokin löytyy levyhyllystä... Vastaavia mukavia rallatuksia olivat Love You Till Tuesday, Uncle Arthur ja Rubber Band.

Noo, mielestäni kyllä "Buddha of Suburbia" (1993), "Outside" (1995), "Earthling" (1997) ja toiseksi viimeisin "Heathen" (2002) ovat kyllä aika pirun hienoja levyjä. Eikä "Hours" (1999) ja "Realitykään" (2003) nyt mitään paskoja ole. Totta kuitenkin, että Bowien kulta-aikaa oli 70-luku.
 
Aika jännää, että joku mainitsit juuri nuo levyt. Olin nimittäin aiemmin päivällä kirjoittamassa juttua, jossa olisin maininnut tismalleen samat lätyt.
 
Outside levyn nimibiisi on ehdottomasti eräs Bowien parhaista kappalaista. Koko lätty on muutenkin aika mielenkiintoista kamaa. The Motel! Joidenkin tietojen mukaan Bowien kassaholvissa pölyttyy yli 10 tuntia samoissa sessioissa äänitettyä tavaraa, josta osa on vielä kokeellisempaa ja parempaa, kuin se mitä levylle lopulta päätyi.
 
Earthling on erittäin onnistunut tapaus myös. Little Wonder ja Telling Lies ovat ihan huippubiisejä. Heathen puolestaan on laatupoppia alusta loppuun. Millä tahansa mittarilla mitattuna hienoja biisejä ja vieläpä hyvällä maulla toteutettuna, vaikkei olekaan yhtä jännittävää ja vaarallista matskua kuin 70-luvun parhaat tuotokset.
 
Kannattaa myös hommata David Live -niminen livelätty, joka julkaistiin Diamond Dogs kiertueen tiimoilta (tai no, suurinpiirtein). Toimii oikeastaan paremmin kuin levyillä nuo kaikki kipaleet. All The Young Dudes on ihan mieletön, samoin Time ja Widht of a Circle. Bowie laulaa levyllä _todella_ vakuuttavasti.
 
- What’s that clicking noise?
- That’s Fred, he’s a metrognome.
 
"You look like a rolling gnome"

Myöhästyneet onnittelut myös täältä !
 
Näitä kannattaa katsoa:
 
http://www.youtube.com/watch?v=lN1Y … t1XmrY&mode=related&search=
 
ja
 
http://www.youtube.com/watch?v=YYjBQKIOb-w

Tänä vuonnahan tulee kuluneeksi 40 vuotta Bowien ensimmäisen levyn ilmestymisestä, joten herralla on juhlavuosi käynnissä muutenkin kuin synttäreiden kohdalta.

Space Oddity('69), The Man Who Sold The World('70), Hunky Dory('71), Ziggy Stardust('72) ja Alladin Sane('73).
 
Siinä ne omimmat Bowien levyt. Ensin mainitun nimibiisi on yksi kaikkien aikojen biiseistä ja erosi varsinkin sen ajan popmusiikista erilaisuudellaan. Biisin nimen Bowie nappasi Kubrickin Space Odyssey 2001-elokuvasta ja biisin teeman kuulennoista. Bowie alkoi luomaan avaruusteemaa samalla kun muut lauloivat vielä tyttö tapaa pojan/voi kuinka sua rakastankaan -lauluja, ollen kuitenkin vielä hyvin folk-henkinen.

 
Jaa, kyllähän tuohon aikaan oli laulettu jo mm. siitä kuinka monta reikää mahtuu Albert Halliin, purppuraisesta udusta joka saa suutelemaan taivaita tai vaikkapa Village Greenin säilyttämiseen tähtäävästä yhdistyksestä. :)
 
Mainitsemasi levyt ovat kyllä täälläkin soineet ahkerasti aikoinaan. Reality ja Heathen sisältävät muutamia biisejä jotka eivät kalpene yhtään "kulta-ajan" tuotannon vierellä. mielenkiinnolla odotellaan seuraavaa lättyä.

Täältä myös onnea laulaja-näyttelijä-kuvataiteilija-fonisti-tiesmille!
 
Itselle pienenä vahingossa kolahtanut, ja viimeksi toissaeilen hyllystä kuunteluun asti päässyt levy on miehen Black tie, white noise!

Heathen ja Reality ovat mielestäni huippukiekkoja. Bowien ongelma on, ettei koko ikäänsä voi olla niin paljon edellä muita! Vaikuttuneet kolleegat tulevat perässä.
 
Ja asian vierestä: Miksi ihmeessä niin monet ketjuihin osallistuvat kopioivat koko ketjun aloituskirjoituksen tai jonkun vastauksista oman vastauksensa alkuun? Se on aniharvoin tarpeen. Jos vastaa johonkin yksittäiseen osaan pitemmästä kirjoituksesta, se voi olla selventävää.

Mielestäni myös vanhojen synttäriketjujen nostelu on aniharvoin tarpeen.

Vaan kun synttäriketju kääntyi keskusteluksi miehen musiikista.