Bänditoiminta ›

Hmm.. bändin ensi keikka oli tuossa noin pari kuukautta sitten. Ennen keikkaa jännitti niin perkeleesti, johtuen suurelta osin siitä että soitettiin koulun bändipäivä tapahtumassa, eli jos keikka menisi perseelleen ei uskaltaisi kouluun seuraavana päivänä tulla :)
 
Mutta itse keikka meni loistavasti, kaikki "virheet" saatiin korjattua. Keikan jälkeen yritettiin yleisöstä kysellä että huomasivatko omasta mielestämme isoa virhettä, ei ollut kukaan huomannut.
 
Osaltaan keikan onnistumista kyllä auttoi se että on tullut samojen kaverien kanssa soiteltua jo pari vuotta erinäisissä kokoonpanoissa (lähinnä koulun kanssa). On tuo kommunikaatio jo kohtuullisesti hallussa, ja se kyllä helpottaa aivan uskomattomasti...
 
Niin ja ne fiilikset, olihan se tunne mahtava varsinkin kun yleisö alkaa pistämään käsiä yhteen viimeisen biisin aikana.. euroopan omistajia oltiin :)

Loistofiilis oli.

Mutta itse keikka meni loistavasti, kaikki "virheet" saatiin korjattua. Keikan jälkeen yritettiin yleisöstä kysellä että huomasivatko omasta mielestämme isoa virhettä, ei ollut kukaan huomannut. :)
 
Ei kannata kysellä, piisin jälkeen kannattaa olla sen näköinen, että kuului asiaan ja jos keikan jälkeen joku tulee nipottamaan, niin pitää sanoa, että oli ilmeisesti sen verran vaikeasti tajuttava sovitus, että kaikille ei mennyt läpi.

"No olipas perse biisi."

Ei kannata kysellä, piisin jälkeen kannattaa olla sen näköinen, että kuului asiaan ja jos keikan jälkeen joku tulee nipottamaan, niin pitää sanoa, että oli ilmeisesti sen verran vaikeasti tajuttava sovitus, että kaikille ei mennyt läpi.
 
Näin.
 
Ja itse asiassa biisin aikanakin kannattaa olla sen näköinen.

Näin.
 
Ja itse asiassa biisin aikanakin kannattaa olla sen näköinen.
 
Aina parempi.

ihan hyvät aluss vähä jännitti

Eka keikka oli lukion bändimaratonissa veivattu 15 min setti. Ohjelmistossa taisi olla viisi biisiä, joista kaksi coveria. Musiikinopettajamme otti koko roskan nauhalle, joka sitten studioluokassa kuunneltiin.
 
Fiilis keikalla oli uskomaton - olin ihan muissa maailmoissa.
En itse asiassa muista enää paljoakaan. Soitan rumpuja, ja olin kuulemma tuijotellut koko ajan kattoon. Pientä pakokauhun poikasta koin, kun en kuullut kakkoskitaraa kuin ajoittain, koskettimista ja saksofonista puhumattakaan. On se vaan aika turvaton olo, kun häviää tutut tuet sieltä taustalta. Onneksi basso kuului.
 
Musiikkilinjan johtaja tuli bäkkärille keikan jälkeen sitten anomaan audienssia. Tämä 110-kiloinen kalju ukko ei ollut iloissaan siitä, että olin pilkkonut koulun parhaan crashin! Palanen oli kuulemma vain lentänyt ilmassa jonkun tiukemman iskun jälkeen. Itse en moista havainnut, ennen kuin näin haljenneen pellin. Korvaamispelko oli onneksi aiheeton...
 
Musalinjan johtaja (joka on tiettävästi kolunnut uransa aikana jos jonkinlaista poppoota, nyk. Jean S) sanoi, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään soittavan niin lujaa kuin meikäläinen :D

olihan se saatanan kova fiilis kyllä ekan keikan jälkeen...ei siinä paljo jääty miettimään että kuka soitti mitäkin väärin ym...se oli parasta...nyt semmosen keikan vetäminen vaan hävettäs ;)

Mukava fiilis oli. Se oli ensimmäinen oikea rock-keikka. Tapahtuma oli yläasteen joku syyspäivän kevennysjuhla. Soitimme I Will Stayn (Lootus-yhtyeen tyyliin) sekä Lynyrd Skynyrdin Free Birdin (ja tietenkin liian pitkillä loppusooloilla). No eipä olla sen jälkeen Free Birdiä soitettu.

helvetin hieno fiilis... ja saatiin vielä onnitteluja kavereilta että meni hyvin.. :) se oli kyllä oikeesti ihan helvetin hienoo... ei kylläkään ollu mun eka keikka... olin soittanu vissiin 4 kertaa lavalla ennen sitä..

Tuntu että meni vitun nopeesti... no, 7 biisiä...

Kivat fiilikset, keikan jälkeen kalja maistui erinomaisen hyvältä. Tosin se hieman myöhemmin laski fiilistä, kun kamat piti sitten vielä illalla viedä pois.